Onko muita, jotka ei usko saavansa miestä?

Totta

Minä lihavavana ja pienimunaisena miehenä en kelpaa edes kassialmoille (joita on paljon vähemmän kuin pultsareita).



Olen lisäksi sen verran vaativa omasta ulkonöstäni huolimatta, että en edes kelpuuttaisi suurinta osaa naisista.



Väärän malliset kasvot, liianisot tissit jopa ruma napa on instant turnoff.

Vaikutat hyvin nuorelta.



Sinulla on hyvin vaarallinen asennevamma. Ajattelet, että koska et vastaa kauneusihanteita, sinulla on alhainen "markkina-arvo", jolloin sinun pitää tyytyä vähään (eli nippa nappa siedettävään mieheen). Olet pahasti väärässä. Sinulla ei ole velvollisuutta olla jonkun tietyn näköinen. Vaikka et sitä millään, millään usko, olet erittäin arvokas sellaisena kuin olet. Sinun pitää arvostaa itseäsi ja vaatia että tuleva miesystäväsi myös arvostaa sinua sellaisena kuin olet. Jos mies ei näin tee, jätä se ja etsi arvoisesi kumppani.



Tuollaisella nöyrällä asenteella, joka sinulla nyt on, saat vain pahan mielen - hyväksikäyttäjä kyllä löytyy, ja hänelle olet kultakaivos.

[quote author="Vierailija" time="03.05.2015 klo 12:09"][quote author="Vierailija" time="01.02.2013 klo 16:49"]Parisuhteen saamista voi verrata työpaikan hankkimiseen. Sitä kannattaa ehdottomasti hakea eikä odotella, että joku kiinnostuisi teistä. Sen saamiseen kannattaa myös nähdä PALJON vaivaa. Siis näette vaivaa ollaksenne hyvän parisuhteen arvoisia, aivan kuten ahkeralla työhön kouluttautumisella tekee itsestään hyvän työpaikan arvoisen.


Teillä täytyy olla "jotain". Ette kai edes haluaisi miestä, jolla kelpaa kuka tahansa? Siinä tapauksessa teillä täytyy olla jotain mitä kaikilla muilla ei ole. Älkää ajatelko "tällainen minä olen ja saan kelvata", olkaa paras itsenne! Kaikissa on potentiaalia erittäin hyvästä erittäin huonoon! Ette voi lopettaa itsenne kehittämistä ja todeta, että tämä saa nyt kelvata, "ota tai jätä", koska siinä tapauksessa jälkimmäinen vaihtoehto toteutuu.


Olen hyvin perillä siitä mitä naiset yleisesti ottaen haluavat, koska olen nähnyt paljon vaivaa sen selvittämiseen. Jokainen on sen lisäksi yksilö omine tarpeineen. Kiinnostavan naisen tavatessani käytän aikani sen selvittämiseen mitä kyseinen nainen kaipaa ja haluan olla se mies hänelle.


Tämän vuoksi saan minua kiinnostavat naiset kiinnostumaan minusta. Jos annan heille mitä he kaipaavat he haluavat antaa minulle mitä minä kaipaan pitääkseen minut. Lopulta olemme molemmat tyytyväisiä ja onnellisia. Se on hyvän parisuhteen perusta. Ei se, että "olen mitä olen ja ansaitsen silti sen mitä haluan". Sillä asenteella ei saa mitään.


Kuten työpaikoissa, parisuhteissakin pätevimmät ja ahkerimmat hakijat saavat parhaat paikat. Sen vuoksi kannattaa kehittää itseään monipuolisesti. Kaikilla ei ole hyvää ulkonäköä, kaikilla ei ole synnynnäisiä sosiaalisia lahjoja. Mutta jokainen voi parantaa itseään niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Jokainen voi laihtua, kuntoilla, opetella käytöstapoja, parempaa huomioon ottamista, vaatimaan kunnoitusta, pukeutua paremmin, opetella vähemmän ujoksi, flirttailemaan paremmin ja loputtomasti muita asioita. Ihmiselämä ei edes riitä kaikkeen.


On väärin laittaa kaikkea vain luonnollisten lahjojen puuttumisen (kauneus, sosiaalisuus tms) piikkiin, jos ei onnista ja nostaa kädet ilmaan luovutuksen merkiksi. Olisin itse täällä murehtimassa kanssanne yhä, jos en olisi tarttunut toimeen. Olin ujo (en enää), huonon itsetunnon omaava (en enää) ja huonossa fyysisessä kunnossa (en enää) ja paljon muuta. Kaikki ylläolevat puutteet korjasin kovalla työllä, vaikka minulla oli masennusta ja vaikka mitä ongelmia.


Mutta mikäli ette niin kovasti halua parisuhdetta, että näkisitte paljon vaivaa... ehkä menetys ei sitten ole teillä suuri.
[/quote]

Just näin. Olin ikisinkku yli nelikymppiseksi, kunnes analysoin puutteeni ja tartuin toimeen ja aloin korjata niitä. Ulkinäkö oli tietty itsestäänselvyys lähtökohdaksi ja aloin parantaa sitä. Yksi puute oli, että en osannut flirttailla, joten opettelin. Toinen, etten kokenut olevani kovin seksuaalinen, kehitin sitäkin puoltani tietoisesti. Kolmas, että odotin miesten tekevän aloitteen, aloin itse tehdä aloitteita. Neljäs, että odotin heti ensitapaamisesta unelmien rakkautta, aloin tapailla katsoen, tuleeko se ajan myötä. Viides naisten perisynti, etsin ennen siekunkumppania ja pidin seksiä vähäarvoisempana. Tein päinvastoin, aloin pelkkäänseksisuhteeseen ja ajan mittaan huomadin, että mies onkin sielunkumppanini. Olemme naimisissa nykyään. Jos aikaisempi tapa ei ole siis toiminut, on tyhmää toistaa sitä.... Kannattaa siis muuttaa jotain ja katsoa mitä seuraa.
[/quote]

En mää osaa muuttaa itteeni, taian vaan kuolla pois...

kun on jo ikää 38. Olen elämässäni seurustellut pari kertaa mutta täysien sikojen kanssa. Ensimmäinen oli paitsi isäni ikäinen, myös väkivaltainen. Toinen alkoholisti. Kukaan kunnollinen, tavisfiksu mies ei ole ollut minusta kiinnostunut. Mulla myös pääsyynä rumuus, sen lisäksi ei mulla ole sitä kompensoimaan mitään erityisen viehättävää luonnettakaan. Olen semmoinen vähän tylsä ja introvertti ihminen, en mikään iloinen sosiaalinen päivänpaiste.

Mä oon 34, ja takana pari ihmissuhdetta. Molemmat olivat possuja, eikä kumpikaan ikinä oikeasti rakastanut mua. Eka petti muttei ollut munaa jättää, vaan piti meitä molempia yhtäaikaa. Toinen oli väkivaltainen hullu.



Mä en halua enää ketä tahansa, vaan miehen joka oikeasti rakastaisi mua. Sellaista vaan ei ole olemassakaan. Syynä on varmasti oma ulkonäköni, olen ihan nätti muuten, mutta ylipainoinen. Ja turha sanoa että laihduta, olen yrittänyt, en laihdu. Ja sitäpaitsi, miksi haluaisin niin pinnallisen miehen, jolle on rakastumisen ehtona se miltä mä näytän? En halua, joten olen loppuelämäni yksin.



Ja surullista se on siksi, että minullekin tässä elämässä rakkaus on paljon tärkeämpää kuin joku materia tai muu.



Mutta eipä auta. AInoa, mitä pelkään, on se aika kun lapset on jo aikuisia ja jään ihan oikeasti yksin. Miten kestän sen?

Olen ihan kivannäköinen nainen ja sosiaalinen. Ja hauska ja fiksu. Monet miehet kyllä haluis suhteen mun kanssa, MUTTA kuten joku aikaisemmin kommentoi; ei ne joista itse olen kiinnostunut :( En vaan voi olla ihmisen kanssa johon en tunne tarpeeksi vetoa, silloin voin olla yhtä hyvin yksin. En rehellisesti usko, että onnistun enää rakastumaan niin että se on molemminpuolista ja täyttää ne varsin korkeat odotukset joita minulla parisuhteesta on.

Mulla osittain samat syyt kuin nr. 6:lla, eli olen ruma ja introvertti. Ei tosiaan luonne kompensoi ulkonäköä.



Lisäksi mulle ei rakkaus kelpaa vaan raha, ja tuskin ne rikkaat miehet rumaa ottaa :). Lisään tosin tähän, että en halua rahaa ostaakseni tavaraa, enkä kaipaa kalliita lahjoja, matkoja tms., vaan ottaisin vain miehen, jolla on sen verran rahaa, ettei minun tarvitse käydä töissä. Ruoka, perusvaatteet ja katto pään päällä riittäisi.



Mutta ei haittaa olla yksin. Viihdyn näin.

Moni läski on kaunis... kunhan sulattaa ylimääräiset kilot pois! Miksi läskit on niin itseriittoisia, että luulevat miesten tykkäävän hyllyvistä läskeistä? Niistä tykkää vain harvat ja sairaat jotka syöttävät lisää!!! Miehet tykkää hoikista ja normaaleista.

Moni läski on kaunis... kunhan sulattaa ylimääräiset kilot pois! Miksi läskit on niin itseriittoisia, että luulevat miesten tykkäävän hyllyvistä läskeistä? Niistä tykkää vain harvat ja sairaat jotka syöttävät lisää!!! Miehet tykkää hoikista ja normaaleista.

joten luulisi että sillä puolikkaalla ei olisi kauheasti varaa naistenkaan läskeistä märistä...

Moni läski on kaunis... kunhan sulattaa ylimääräiset kilot pois! Miksi läskit on niin itseriittoisia, että luulevat miesten tykkäävän hyllyvistä läskeistä? Niistä tykkää vain harvat ja sairaat jotka syöttävät lisää!!! Miehet tykkää hoikista ja normaaleista.

Tuliko oikein hyvä mieli, kun pääsit anonyyminä nettipalstalle uhoamaan? Että haa, olenpa minä kova ja mahtava urho, kun kävin nettipalstalla uhoamaan! Ja haa! Ihan läskiksi haukuin! Kyllä nyt on hyvä mieli ja miesmäinen olo! Oikein Iso Mies! Miestenmies! Mahtisonni ja härkäpäinen jullikka, koko internetin kauhu!

koska en pysty ottamaan miehiin mitään kontaktia, kukaan mies ei ole kiinnostunut ottamaan minuun kontaktia ja asun liian kaukana, että voisin deittailla nettilöytöjä. Asuapa Helsingissä, voisi oikein valita, että kehen ottaa yhteyttä jollain deittisivulla. Oikeasti minussa ei pitäisi olla mitään vikaa, 10 vuotta sitten sain baareissa huomiota miehiltä. Mutta nyt kaikki tutut on vakiintuneet, en voi lähteä pienellä paikkakunnalla yksin baaritiskille roikkumaan ja yksinkertaisesti ei ole mitään miehiä, joita täällä voisi saada.

Mutta en ole vielä luovuttanut. Ehkä joskus muutan pois. Toivottavasti sitten ei ole jo liian myöhäistä.

Mutta olisivatpa suomalaiset miehet yksinkertaisesti vähän mukavampia ja huomioisivat naisia eivätkä olisi sellaisia töykeitä mököttäjiä, niin olisi kaikilla kivempaa.

Toivottavasti sitten ei ole jo liian myöhäistä.

Mutta olisivatpa suomalaiset miehet yksinkertaisesti vähän mukavampia ja huomioisivat naisia eivätkä olisi sellaisia töykeitä mököttäjiä, niin olisi kaikilla kivempaa.

että olisi kyllä pariutuminen helpompaa jos täällä olisi enemmän flirttikulttuuria... Olin viitisen vuotta sitten Espanjassa työkomennuksella jonkin aikaa ja voi taivas olisi kyllä vientiä riittänyt, vaikka olen tumma, pieni ja tavallisen näköinen, en siis tosiaan siellä mikään eksoottinen skandinaavi. Mutta siellä oli sellainen kulttuuri että flirttiä heitetään ilmaan koko ajan, ilman että sitä täytyy ottaa vakavasti, mutta saa ottaa jos on vapaa ja kiinnostaa. Suomessa ei tapaa ketään kun ei käy baareissa, ääh...

Aivan samaa.

Minulle on melkoinen mysteeri, että miten suomalaiset eivät kuole sukupuuttoon.

Mutta jotenkin ne muut sen kuitenkin tekevät.

Minusta vaan ei kukaan ole kiinnostunut.

...

on se tilanne, että pysyn suhteessa miehen kanssa joka ei ole minulle oikea, koska en halua jäädä yksin. En ole kaunis enkä sosiaalisesti taitava, mutta olen koulutettu ja mielestäni ihan kohtuullisen älykäs. Olen kuitenkin jossain mielessä niin erikoinen persoona, ettei kukaan tunne minuun mitään vetoa, enkä ole tavannut vielä ketään joka ymmärtäisi minua oikeasti. Olen sanalla sanoen outo.



Nykyinen mieheni on sellainen hissukka, joka ihastui minuun siksi että olin hänelle kiltti. Olemme olleet yhdessä nyt 4 vuotta, ja päivä päivältä enemmän minua riepoo se kuinka yksinkertainen hän on. Kouluttamaton ja vähän hidas. Yleistietoa ei ole nimeksikään, en voi kysyä häneltä mitään, vastaus on aina "en tiedä". Lisäksi hänellä ei ole mielipiteitä yhtään mistään. Hän ei vain ole mitään mieltä mistään, eikä näe tässä mitään väärää.



Että tässä sitä ollaan. En aio jättää miestä, sillä en usko löytäväni ketään parempaakaan. Eikä miehessä mitään muuta vikaa olekaan (ei juo, ei huuda tai hakkaa, käy töissä...) mutta kun on vaan TYHMÄ.

sen verran, että vähän siedettävämmäksi tilanteen tekee se, että kukaan muu ei tiedä mieheni hitaudesta, sillä hän tajuaa olla hiljaa jos ei osaa sanoa mitään fiksua. Toisin sanoen häntä pidetään todella ujona ja hiljaisena.

Elämä voi yllättää, mutta tietenkin kaikille ei käy hyvin. Mutta mielestäni tärkeintä on se toivo, ettei anna sen kuolla.



AP:n kirjoitus voisi olla kuin minun kirjoitukseni. En ollut koskaan seurustellut miehen kanssa ennen 28-vuoden ikää. Olin toivoton vanhapiika. Kukaan mies ei todellakaan ollut kiinnostunut minusta, olin ruma, lihava. En käynyt missään baareissa/harrastuksissa, kävin vain töissä ja olin kotona, tai sukulaisten/kavereiden kanssa. En harrastanut edes nettitreffejä tai ylipäätään tehnyt sen asian eteen mitään, että tapaisin sen miehen.

Sukulaisetkin olivat aivan varmoja, että tulen jäämään aina vanhaksipiiaksi (isäni sanonut itse näin)

Mutta sitten ihan puuntakaa tuli elämäni mies. Ihana, rakastettava, sivistynyt, lämmin ja empaattinen, silti tosi miehinen mies. Meillä kolahti kemiat heti yhteen. Mieskin oli ollut pitkään sinkku (10v), eikä hänkään tykännyt ravata baareissa tai käydä treffeillä tuntemattomien naisten kanssa.



Olin ihan varma (enenkuin tapasin mieheni), että en koskaan tule löytämään sitä elämäni miestä, enhän ollut edes päässyt seurustelemaan, kun kukaan ei kelpuuttanut minua (enkä kyllä olisi ihan kenen matkaankaan lähtenyt) Olin katkera ja äärettömän pettynyt ja surullinen. Koin hyvin eriarvoisena sen, että kauniisiin naisiin ihastutaan ja rakastutaan, he voivat VALITA suuresta tarjonnasta itselle miellyttävän

vaihtoehdon, kun itsellä taas oli niin päin että kukaan ei halunut minua.



Kunnes sitten elämä muuttui.



Haluan vain tällä kirjoituksella antaa toivoa, ja valoa elämäänne. TIEDÄN niin miten paskaa se voi olla, kun haluaisi perheen, lapsia ja rakastavan ihmisen lähelleen, eikä sitä saa, on vuosikausia, aina yksin.

Kuinka suurella paikkakunnalla asut?

t. se, joka asuisi mielellään Helsingissä:(

Elämä voi yllättää, mutta tietenkin kaikille ei käy hyvin. Mutta mielestäni tärkeintä on se toivo, ettei anna sen kuolla.

AP:n kirjoitus voisi olla kuin minun kirjoitukseni. En ollut koskaan seurustellut miehen kanssa ennen 28-vuoden ikää. Olin toivoton vanhapiika. Kukaan mies ei todellakaan ollut kiinnostunut minusta, olin ruma, lihava. En käynyt missään baareissa/harrastuksissa, kävin vain töissä ja olin kotona, tai sukulaisten/kavereiden kanssa. En harrastanut edes nettitreffejä tai ylipäätään tehnyt sen asian eteen mitään, että tapaisin sen miehen.

Sukulaisetkin olivat aivan varmoja, että tulen jäämään aina vanhaksipiiaksi (isäni sanonut itse näin)

Mutta sitten ihan puuntakaa tuli elämäni mies. Ihana, rakastettava, sivistynyt, lämmin ja empaattinen, silti tosi miehinen mies. Meillä kolahti kemiat heti yhteen. Mieskin oli ollut pitkään sinkku (10v), eikä hänkään tykännyt ravata baareissa tai käydä treffeillä tuntemattomien naisten kanssa.

Olin ihan varma (enenkuin tapasin mieheni), että en koskaan tule löytämään sitä elämäni miestä, enhän ollut edes päässyt seurustelemaan, kun kukaan ei kelpuuttanut minua (enkä kyllä olisi ihan kenen matkaankaan lähtenyt) Olin katkera ja äärettömän pettynyt ja surullinen. Koin hyvin eriarvoisena sen, että kauniisiin naisiin ihastutaan ja rakastutaan, he voivat VALITA suuresta tarjonnasta itselle miellyttävän

vaihtoehdon, kun itsellä taas oli niin päin että kukaan ei halunut minua.

Kunnes sitten elämä muuttui.

Haluan vain tällä kirjoituksella antaa toivoa, ja valoa elämäänne. TIEDÄN niin miten paskaa se voi olla, kun haluaisi perheen, lapsia ja rakastavan ihmisen lähelleen, eikä sitä saa, on vuosikausia, aina yksin.

ei auta, vaikka olisi hyvännäköinenkin. Minä olen, enkä häpeä tunnustaa sitä. Jos juoksisin baareissa, niin minulle joku tulisi kyllä juttelemaan. Mutta kun ei ole uskallusta mennä yksin baareihin, niin normaalissa elämässä eivät miehet Suomessa kyllä kiinnitä millään tavalla huomiota. Raivostuttaa ja tekee surulliseksi. Olen ehkä jo jonkin verran masentunutkin, en enää hymyile kovin paljoa. Mutta eipä kyllä kukaan mieskään hymyile minulle, ei tarvitse miettiä, että olisi tuolle pitänyt hymyillä takaisin.