Oletko alkoholistin aikuinen lapsi?

[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 11:52"][quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 08:47"]Ei millään pahalla, mutta opetelkaa kappalejako. Ei noita pitkiä tekstejä viitsi lukea, jos ne on yhtä ja samaa pötköä...
[/quote]

Tuhannen kerran. EI TOIMI MOBIILILLA!
[/quote]

Alapeukutin sitten vahingossa omaa tekstiä. :/

Olen, joskin en ehkä ihan aikuinen, mutta päälle parikymppinen. Molemmat vanhempani käyttävät runsaasti alkoholia, äitille se kuitenkin on ollut aina suurempi ongelma. Äiti on se, joka ei saa putkea katkaistua.
Vanhempani ovat aina vähätelleet asiaa.

Pidin 10-vuotiaana normaalina sitä, että pelasin pelikonsolia kolmeen asti yöllä, kunnes vanhemmat tulivat kotiin baarista. Normaalina sitä, että aamulla kun heräsin vessaan, saatoin löytää vessan lattialta sammuneen äitini. Tai isäni. Olen ainut lapsi. Salaa saatoin olla mustasukkainen kavereideni vanhemmista, ja siitä, että kun äitin kanssa lähti johonkin, ei kavereiden tarvinnut hävetä vanhaa viinan hajua.

Tunsin silloin jo häpeää, mutta samalla ihmettelin miksi, eihän äitillä mitään ongelmaa ollut? Näin nimittäin porukat toitottivat jatkuvasti. Jos minua itketti, he sanoivat että ainahan sain kaiken mitä halusin ja enemmänkin, ruokaa oli pöydässä ja kaikki hyvin. Syyllistettiin turhasta valittamisesta. Oli siis myös hävettävää näyttää tunteitaan meidän perheessä. Siihen minäkin kasvoin. Ulospäin olin aina se iloisin ja sosiaalisin lapsi, pärjäsin hyvin koulussa, kenellekään en kertonut ettei kotona kaikki ole hyvin.

Onnellisinta aikaa oli, kun äiti oli puolisen vuotta AA:han mentyään selvinpäin, kun olin ehkä 18. Pääsimme rakentamaan suhdettamme uusiksi. Äiti kuitenkin ratkesi taas. Tai, vanhempieni sanoin eihän se ratkeamista ollut, kyllä äiti voi muutaman oluen ottaa, eihän hän alkoholisti ole. 

Terapiassa käyn, kai se on myönnettävä että taistelen syömishäiriötä (joka jatkunut n. kymmenisen vuotta) sekä masennusta vastaan. Olen onnellinen, että sain vihdoin, parikymppisenä kerrottua jollekin lapsuudestani ja nuoruudestani.

Koen edelleen hirvittävää riittämättömyyden tunnetta kaikilla osa-alueilla elämässäni, ja tavallaan vanhempieni tavoin väheksyn omia ongelmiani. En luota juuri kehenkään. Haluan kuitenkin miellyttää kaikkia. 
Oma alkoholinkäyttöni huolestuttaa, juon helposti joka viikonloppu, ja kunnolla. Turruttaa pahaa oloa. Pelottaa, että olen kohta kuin äitini. 

Onpas epäselvää tekstiä. En osaa vieläkään kertoa järkevästi ajatuksistani. 

Kasvoin keskiluokkaisessa perheessä, jossa isäni alkoi juomaan kun minä olin seitsenvuotias. Tuosta lähtien en saanut kotona enää huomiota ja jouduin todistamaan jatkuvaa tappelua kotioloissa vapaa-aikanani. Lopetin ystävien kotiin tuomisen, synttäreiden pitämisen ja ystävien luona vierailun, uppoudun mieluummin omiin maailmoihini. Äitini jostain syystä näki minussa enemmän isäni piirteitä, ja kun kaksitoistavuotiaana näytin merkkejä pahasta masennuksesta, hän suorastaan nöyryytti minua, luki päiväkirjat, heittäytyi marttyyriksi ('minunpitää jäädä nyt töistä pois kun tytär on hullu, millä sitten ostetaan ruokaa!'j ja tuhosi kaikki kodin rippeet mitä oli vielä jäljellä. Opin sitten pitämään kaiken pahan olon sisälläni, enkä puhunut kenenkään kanssa tai kirjoittanut mitään ylös, mikä olisi helpottanut. Teini-ikä meni yksinäisessä sumussa, vapaa-ajalla opettelin kieliä, piirsin, tein freelancehommia ja kaikkea muuta itsenäistä vain pitääkseni itseni kiireisenä ja henkisesti poissa kotoa.
-

No, isäni ryyppäsi itsensä kuoliaaksi kun olin seitsemäntoista, hukuttautui järveen juopon reissullaan. Taas yksi vuosi meni sumussa, en tainnut nähdä yhtään ketään koko vuoden aikana mitä asian yksinäisen käsittelyyn meni. Äitini kanssa en halaistua sanaa puhunut koko asiasta.
-

Nyt aikuisena omillani minulla menee paremmin kuin ennen! Tuntuu, kuin koko henkilöhistoriansa olisi alkanut omilleen muutosta, ettei minulla edes olisi lapsuudenkotia. Pidän itseni vieläkin hyvin kiireisenä, otan osaa kaikkiin projekteihin joihin kynnelle kykenen, nautin elämästä ilman hirveää riippakiveä ja häpeää kotioloista. Olen kuitenkin hirveän epävarma kyvyistäni, epäilen tuönjälkeäni ja sitä pitävätkö ihmiset minusta. Kotona en vieläkään puhu koskaan tunteistani, onneksi mies on ymmärtäväinen. Kovat äänet, kaappien paiskominen, äänen korotus, saattavat saada minut itkemään paniikissa kuin lapsena. Suhtaudun myös tavaraan kiintyvästi, en osaa käsitellä jos mies rikkoo jotain omaani, ja käyttäydyn silloin kaikin puolin kohtuuttomasti. En myös halua olla velkaa kenellekään, ottaa palveluksia vastaan tai kysyä apua kuin vastahankaisesti. Teen varmasti muiden eteen enemmän kuin itse saan, etteivät he koskaan voi kiristää minua kuten lapsuudessani.
-

Olen kaikesta huolimatta päällisin puolin ihan kelpo yhteiskunnan yksilö, opiskelen nopeammin kuin määräajassa, pidän kahta työtä ja olen pidetty työyhteisöissäni. Harmittaa, kun vain kotona skitsoan, kun avomies ei todellakaan ansaitse mitään tuollaista! Olen monta kertaa miettinyt, että hänen elämänsä olisi helpompaa jonkun normaalin kanssa, asia tulee selvimmin esille kun vierailemme hänen lapsuudenkodissaan. Heidän kotiolonsa ovat kuin toiselta planeetalta, koko tuo maailma avautui minulle kun vierailin siellä ensimmäisiä kertoja. Itse huomaan suhtautuvani myös lapsiin vihamielisesti ja halveksuen, kuten äitini minuun. Avomiehen kotona jokainen perheenjäsen on tasavertainen...
-

Avomiehen kotona myös huomasin että kärsin irrationaalisista peloista: kun nukuimme pitkään, pelkäsin hänen äitinsä raivoavan meidän puolille päivin makaamisesta ja suihkussa lutraamisesta! Oli todella hämmentävää kuulla iloinen tervehdys ja normaali suhtautuminen asioihin. Onneksi avomieheni kautta olen päässyt kosketuksiin normaaliin elämään!
-

Anteeksi vuodatuksesta, en huomannutkaan miten paljon tekstiä tuli, ja olisi vielä lisääkin. En tiedä toimivatko rivinvaihdot, kun mobiilista näppäilen.

Mikä on alkoholistin määritelmä? Mun ystävä ilmaisi huolensa, eli sanoi mulla olevan alko-ongelma. Juon viikonloppuisin pullon viiniä,lapsi 16v. En käy baareissa, enkä mts,mutta nollaan rankan työviikon pe tai la.

itse en näe tässä mitään ongelmaa.

Kannattaa tutustua AAL-ryhmiin. http://www.aal.fi/ryhmat/ajat/

Itse löysin Hämeenlinnasta minulle ryhmän viime keväänä. Minulla äiti oli alkoholisti.

Ryhmä on tarkoitettu muutenkin toimimattomasta perheestä oleville!

T:Riitta

Mulla oli kanssa ruokahaluuttomuutta. Johtui arvottomuuden tunteista. Aviopuolison rakkaus ja ruuat lopettivat aikanaan.

Vaikka olet 18 voit hakea apua sossusta. Kun kotona asuminen ei suju voi kunnalta saada vaikka soluasunnon.

Isäni oli (ja on) alkoholisti, äiti ehkä tyypillinen mahdollistaja.

Sekä minä että sisarukseni olemme suorittajia. Meillä pidettiin kulissia aina yllä, ja isäkin pystyi hoitamaan vaativan työnsä eläkeikään asti. Meillä kaikilla lapsilla on akateeminen koulutus, ja olemme pärjänneet ulkoisesti hyvin. Sisaruksistani tosin kaksi on eronnut.

Alkoholismitausta näkyy siten, että minun on vaikea luottaa yhtään kehenkään, ja yritän aina pärjätä omillani. Vanhemmat, varsinkin äiti, ovat aina tukeutunet minuun, mutta samalla kuitenkin lytänneet kaikki saavutukseni. Minun piti jo ihan pienenä tukea äitiä kaikessa, kuunnella hänen huoliaan ym., mutta minun huoleni aina mitätöitiin. En saanut myöskään mitään tukea naiseksi kasvamiseeni. Kävin itse ostamassa ekat rintaliivini ja silmälasini, ja surin yksin kuolleet eläimet. Meidät jätettiin jo alle kymmenvuotiaina yksin viikonlopuiksi kotiin, koska äiti halusi "suojella" meitä isän viikonloppujuomiselta. Fyysistä hellyyttä en lapsena koskaan saanut. Äiti haluaa halailla minua nyt aikuisena, mutta se tuntuu minusta kurjalta -vaikka omaa miestäni ja lapsiani halailen ja pussailen koko ajan. Henkinen läheisyys on minulle edelleen vaikeaa, ja joudun tekemään sen eteen töitä myös omassa avioliitossani.

Välit vanhempiini ovat tällä hetkellä asialliset. Äiti yrittää ripustautua minuun, ja kirjoittelee kirjeitä ym. En kuitenkaan ole valmis läheisempään suhteeseen hänen kanssaan. En halua nyt kolmatta odottavana äitinä alkaa käydä menneisyyttä tarkemmin läpi. Luulen, että se hajottaisi minut henkisesti nyt, kun elämässä on kiirettä ja vastuuta ihan yllin kyllin. Tiedän kyllä, että jossakin vaiheessa minun täytyy käsitellä lapsuuteni ja sen jäljet persoonallisuuteeni, mutta sen aika ei ole nyt. 

En myöskään suostu päästämään lapsia isovanhempien luo yksin. Joskus olen jättänyt heidät isovanhempien kanssa n. kahden tunnin ajaksi, mutta sekin on ollut virhe. Jos minä en ole paikalla, niin lapsia mollataan ja syyllistetään samalla tavalla kuin minua aikoinaan. Äiti ei tahdo tätä hyväksyä, mutta en anna periksi. 

Vanhempien kanssa asioita on turha enää käydä läpi. Heillä ikä jo painaa, henkinen taso ei ole entisellään, eivätkä he koe tehneensä mitään väärää. 

Te kaikki alkoholistien aikuiset lapset, jotka tunnette että elämässä kaikki ei ole hyvin. Suosittelen käymistä aal.fi sivuilla ja lukemaan mm. pyykkilistan. Ja ryhmistä saa apua ja ne todellakin ovat anonyymeja. Sitäkin painostan että ohjelma EI ole uskonnollinen kuten monesti pelätään vaan hengellinen siinä suhteessa että itse kasvetaan henkisesti, näin todella karkeasti ilmaistuna. Voin lämpimästi suositella, oma elämäni parani ja paranee koko ajan.Sopii myös toimimattomien perheiden aikuisille lapsille.

Myös mun isä oli alkoholisti kun olin lapsi. Tosin lopetti juomisen kun sai maksakirroosin. Olin tuolloin teini-ikäinen. Mulle ei ole jäänyt muita traumoja, paitsi etten kestä kännäämistä lähelläni enkä koskaan juo itseäni humalaan. Elämässäni olen ihan menestynyt. Minulla on kaksi korkeakoulututkintoa, hyvä työ ja ihana perhe. 

Äitini on tosin aina ollut raitis. En ole koskaan nähnyt häntä humalassa. 

Mieheni on alkoholistin lapsi. Hänen isänsä joi jatkuvasti, hakkasi lapsia ja vaimoa ja oli kai muutenkin uhkaava. Nykyään raitis mies.

Miehelläni on myöskin alkoholiongelmaa. Saattaa vetää ihan älyttömästi viinaa, moni varmaan kuolisi siihen määrään tai ainakin joutuisi vatsahuuhteluun. Mies ei suostu myöntämään, että hänen juomisessaan on ongelma, koska hän ei ole väkivaltainen tai pelottava. On vain ja juo, laiminlyö meitä eli perhettään tekemällä mitä huvittaa. Kun hän juo, mikään sopimus ei pidä. Valehtelee myöskin juomisestaan, vaikka minä näen heti jos hän on ottanut. Onneksi hän juo melko harvoin, mutta silloin kun juo, saattaa ryypiskely kestää viikon pari. Välissä ehkä selviä päiviä mutta sitten taas ottaa.

Mieheni käy osa-aikatöissä (etsii kokopäiväistä), ei ole peruskoulun jälkeen saanut yhtään koulua saatettua loppuun vaikka yritystä on ollut. Muuten ihan "normaali", mutta jonkinlaista tunnekylmyyttä on toisinaan, tulee tunne välittääkö hän oikeasti kenestäkään. Ja tosiaan tuo että ei pidä juomistaan ongelmallisena, kun ei hakkaa ketään.

Nostan tämän ketjun, jota olen käynyt jo useamman kerran lukemassa. Kirjoituksissa on lukuisia juttuja, jotka todella kolahtivat.

Itselläni oli alkoholisti-isä, josta äitini viimein erosi, kun olin 17-vuotias. Sen jälkeen ,isä joi itsensä hitaasti hengiltä, kuoli kun olin 24 v.

Joku tuolla yllä kirjoitti, ettei tunne itseään; ei osata nimetä lempielokuvaansa yms. Aivan kuten minä alle 20-vuotiaana. Itsetuntoni ja -tuntemukseni olivat teininä - ja vielä parikymppisenäkin - aivan nollassa. Koulussa menestyin erinomaisesti, mutta en kokenut, että minulla tai ajatuksillani olisi mitään arvoa. Mielipiteeni asiasta kuin asiasta oli "emmä tiiä".

Yliopisto-opintojen aikana tunsin voimakasta huonommuutta ja alemmuutta opiskelukavereiden rinnalla, vaikka opinnot suvuivatkin ilman suurempia ponisteluja huomattavasti keskiverto-opiskelijaa rivakammin. Juuri ennen valmistumista sairastuin masennukseen. Tai sairastuin ja sairastuin. Olin varmaan ollut masentunut jo teinistä, mutta tilanne paheni ja hakeuduin hoitoon ja sain diagnoosin tuolloin.

Lääkehoidon ja terapiajaksojen avulla olen pikkuhiljaa saanut itsetuntoni kohdalleen.  En myöskään enää ajattele, kuten nuorempana, että huonosti tässä elämässä lopulta käy. Olen oppinut luottamaan, että elämä kantaa.

Kaikesta huolimatta - pitkälti kiitos saamani hoidon - pääsin kiinni työelämään pian valmistumiseni jälkeen. Olen menestynyt työelämässä hyvin ja nyt toisessa avioliitossani (ensimäiseen liittoon meni ihan vääristä syistä, ilmeisesti juuri itsetuntemuksen puutteen takia) elän onnellista perhe-elämää.

Koen, että nyt nelikymppisenä olen pitkälti selättänyt menneisyyden taakan. Tosin edelleen tunnistan itsessäni sen, että pyrin liikaakin välttämään konflikteja, olen huono pyytämään ja vastaanottamaan apua (omillaan pitää pärjätä). En myöskää koe olevani sosiaalisesti kovin lahjakas. Olen aika puhdasverinen introvertti, mutta sitä voisin toki olla ilman alkoholisti-isääni. Jollain tavalla kuitekin koen, että jatkuva huonommuuden ja häpeän tunne lapsuudessa ja nuoruudessa edelleen vaikuttavat minuun tässä(kin) suhteessa.

Olen ihan normaali, tasapainoinen, hyvällä itsetunnolla varustettu "kunnon kansalainen". Isäni oli hyväsydäminen ihminen, joka sairasti tautia nimeltä alkoholismi.

Pelkään humalaisia ihmisiä. Erityisesti humalaisten miesten pelkään lyövän jos suuttuvat, tai mahdollisuuksien mukaan raiskaavan. Ahdistun todella paljon hyvin humalaisten ihmisten seurassa, enkä tämän vuoksi mielelläni lähde esim. festareille.

Olen. Itsekin join ongelmiin asti, kunnes 28-vuotiaana lopetin lähes kokonaan. Nykyään pelkään humalatilaa, maistan viiniä suullisen ja jätän loppulasin koskematta vaikka tarkoituksenani olisi ollut ottaa enemmänkin (nyt tosin olen raskaana eli en ota tuota suullistakaan). En luota itseeni alkoholin suhteen, enkä kyllä keneenkään muuhunkaan.

Vanhempani juovat edelleen. Heidän seurassaan kyttään heidän juomisiaan alitajuisesti koko ajan, ja kun humala nostaa päätään, lopetan kommunikoinnin heidän kanssaan täysin. Minusta humalainen äitini/isäni ei ole ihminen. Ainakaan ihmisoikeuksia tällä ei ole.

Esikoiseni syntyy kohta. Jännitän kovasti tämän esittelemistä vanhemmilleni. En ole vielä kertonut heille, että aion kieltää humalassa olemisen lapseni seurassa. Jos eivät voi olla juomatta tapaamisen ajan, eivät tule lastani näkemään. Kaikki lapsen hoitamiset ilman minun läsnäoloani ovat täysin poissuljettuja, en luota sekuntiakaan siihen että olisivat juomatta vaikka lupaisivat. Äiti saattaisi siihen pystyä mutta isä ei. Isä ei muutenkaan kunnioita toiveitani tai elämäntapaani ollenkaan. Tai muita ihmisiä yleensäkään.

Kuulostan katkeralta. Olen katkera. Lapsuuteni oli ihanaa niiltä osin kun vanhemmat olivat selvinpäin ja krapulatta. Koin - ja koen edelleen - että heidän humalassa viettämänsä aika oli minulta pois. Välittävät vanhemmat muuttuivat viinan myötä nöyryyttäviksi hirviöiksi.

Isäni on alkoholisti. Tuttuja piirteitä löytyy monista teksteistä. Kannan vastuuta kaikista ja kaikesta, en jaa omia ongelmia, en luota ihmisiin, olen ylisuorittaja ja kontrollifriikki. Piilotan hyvin omat tunteeni ja minulla on täydellinen kuori kehitetty ihan kuin näytelmän hahmo. Muutaman kerran kaikkea on kasautunut liikaa ja romahdan, jolloin itken holtittomasti muutaman tunnin ja sitten taas homma jatkuu normaalisti. Lisäksi addiktoidun helposti melkein kaikkeen (pelit, kirjat, työ, kofeiini) eli kannan huolta myös siitä olenko perinyt ominaisuuden isältäni. Osaan varoa tätä ja yritän keskittyä hyödyllisiin addiktioihin ja tiedostaa tilani. Siedän erittäin huonosti heikkoutta ihmisissä. Huomaan usein ajattelevani, että joku ei tiedä mitä oikeat ongelmat on ja inisee turhasta.

Alkoholiin suhtaudun suht normaalisti, mutta en siedä ihmisiä, jotka juovat aina liikaa.

Vastauksia ap:n kysymyksiin:

Miten se näkyy elämässäsi, ts. onko sinulla tiettyjä piirteitä tai käyttäytymismalleja, jotka ovat tyypillisiä alkoholistin aikuisille lapsille?

Ainakin tuossa jonkin liittämässä listassa iso osa sopii minuun. 

Miten pärjäät työelämässä?

Hyvin. Olen amattikorkeakoulun käynyt ja tällä hetkellä työskentele asiantuntijatehtävissä.

Millainen on oma suhteesi alkoholiin?

Minulla on selvästi riski sairastua alkoholismiin. Juon harvoin itseäni oikein humalaan, mutta usein silloin mopo karkaakin sitten käsistä. Tissuttelen usein ja huomaan, että siitä tavasta on vaikea päästä eroon tietyn jakson (esim. loma) jälkeen. Nykyisin juon salaa mieheltäni eli kun tämä on iltaa viettämässä kavereiden kanssa, juon pari siideriä jotka olen salaa ostanut ja joiden pullot hävitän myös salaa.

Millainen on itsetuntosi?

Huono. 

Aikalailla edellisen toistoa, mutta:

Miten se näkyy elämässäsi, ts. onko sinulla tiettyjä piirteitä tai käyttäytymismalleja, jotka ovat tyypillisiä alkoholistin aikuisille lapsille?

Käytän alkoholia liikaakin.

Miten pärjäät työelämässä?

Ainakin kohtalaisesti. Olen Insinööri ja vähintäänkin keskituloinen.

Millainen on oma suhteesi alkoholiin?

Melkein joka viikonloppu kahdet rännit. En vielä pidä itseäni alkoholistina, mutta riskit ovat selvät. Käytän myös kannabista säännöllisesti.

Millainen on itsetuntosi?

Huono. 

Tosin koulukiusaus on traumatisoinut minua huomattavasti enemmän, kuin isäni alkoholismi.

Isäni on alkoholisti. Kun muutin kotoa, suhteemme alkoi parantua. Osaltaan syynä oli äitini kuolema, jotenkin sen jälkeen olen ollut hänelle armollisempi. Teini-iässä en pitänyt hänestä ja välimme olivat huonot ja olen kantanut hänelle katkeruutta hänen itsekkyytensä takia , osittain siksi miten hän kohteli äitiä, osittain siksi, kuinka typerästi hän humalassa käyttäytyi. Inhosin sitä, kun hän saattoi hävitä johonkin, eikä kertonut minne meni -edes sen vertaa vaimolleen tai tyttärelleen. Hän meni milloin halusi ja yleensä tuli tuhannen humalassa kotiin seuraavana aamuna tai sitten jossain vaiheessa joi vain kotona. Äitini halusi aina, että isäni alkoholinkäytöstä ei puhuta ulospäin. Koin sen suureksi painolastiksi. Olen sanellut hänelle selvästi nykyään, mitkä ovat rajat suhteessamme. En halua puhua hänen kanssaan, kun hän on päissään, enkä tule käymään, jos hän ei osaa olla selvin päin edes sitä aikaa. Edelleenkin hänen elämänhallinnassaan on pahoja puutteita, eikä tulisi mieleenkään mieheni kanssa mennä hänen luokseen yöksi, sillä ensinnäkin kämpän kunnon voi kuvitella.

Olen kantanut jotain ihme häpeää monta vuotta aikuisuudestani itsestäni. Ikäänkuin minulla olisi ollut joku salaisuus, mitä en voisi muille kertoa tai olla aidosti oma itseni. Oikeastaan vasta viime vuosina olen päässyt siitä hiukan yli. Olen jakanut mieheni kanssa kokemuksiani ja se on helpottanut. Olen ylikiltti suorittajaihminen ja poden usein riittämättömyyden tunnetta itsestäni. Liiallinen häpeän kokeminen on onneksi vähentynyt kohdallani.

Olen itsekin juonut ja olen huomannut, että en osaa aina lopettaa ja saatan juoda itseni humalaan. Jos juon niin juon korkeintaan kerran parissa viikossa. Tavattuani mieheni en halua enää juoda ja juomiseni on vähentynyt paljon. Pelkään joskus, että itsekään en osaa pitää alkoholin käytössä rajoja vielä joskus.

Isä on alkoholisti, ollut aina. Itsestäni en tunnista kuin tuon läheisriippuvaisuuden, ja sekin kohdistuu vain mieheeni. Suhteeni alkoholiin normaali, tosin aivan änkyräkänniin en juo itseäni koskaan. Mieheeni kyllä ripustaudun välillä vähän liikaakin, lapsena jouduin monesti olemaan monen päivän ajan yksin ja se enemmänkin on jättänyt arvet ja pelon yksin jäämisestä.