Oletko alkoholistin aikuinen lapsi?

Olen:



- liian kiltti

- tunnollinen

- suorittaja

- miellyttäjä

- ylivarovainen

- koen riittämättömyyttä



Itse olen absolutisti. En halua lapsilleni mitään seuraamuksia alkoholista. Työelämässä ok, mutta sielläkin suorittaja.



Tiedostan nämä, koitan työstää ja päästä irti malleista, mutta ei niin helppoa...

Hän on siis alkoperheestä.

Isä juo päivittäin. Veli ja äiti ottavat myös usein ja heillä menee sitten todella överiksi..Minutkin pari kertaa haukuttu. Yksi syy tuohon se että jouduin käytännössä pakottamaan miehenikin sanomaan ettei meidän vauvaa pidetä humalassa sylissä.



Kysymys teille alkoholistien lapsille onkin se että miten saan miehen ns.avaamaan silmät tuolle juomiselle? Hän kieltäytyy näkemästä.



Hän pitää äitiään ja noh sukuaan "pyhänä".

Olen ymmärtänyt vasta kuinka syvällä tuo heidän suojelu on miehessäni,tuntuu kuin hän luulisi olevansa vastuussa vanhempiensa alkoholismista.

Aivan kuin olisi ihan normaalia ottaa joka mahdollisessa käänteessä viinaa ja sitten räyhätä päälle,minussa vika kun en ymmärrä tuota.



Meillä tullut säröjä suhteeseen tuon miehen asenteen kanssa. Esim. hänen veljensä nyt viimeeksi laittoi minulle todella sekavaa s.postia jossa käski minun pitää turpani kiinni ja uhosi jollain sodalla...?!

Näytin tuon miehelle,hän ei sanonut mtn.

Kysyin että onkos tuo nyt sitten ihan ok käytöstä?

Mies yritti ja yritti etsiä syytä tuohon veljensä sekoiluun minusta :( Sanoi vielä ääneen että on se kumma kun minä vaan joudun ongelmiin hänen sukunsa kanssa...



Noh joo,meillä kaksi pientä lasta ja mietin päivittäin mitä voin tehdä äitinä ettei omat lapsemme joudu tuon kaiken keskelle ja saavat mahd. vähän kuulla noita alkon sävyttämiä tarinoita.



Jos mieheni olisi kykenevä näkemään ja tunnustamaan tuon alkoholismin perheessään en usko että olisimme näin pulassa. Nythän minä olen surkea äiti kun rajoitan käymisiämme hänen vanhemmillaan,minut on leimattu "hulluksi nettiajan-vanhemmaksi" kun olen joutunut tuosta juomisesta sen seurauksista sanomaan. Olen siis nipo,myös miehen silmissä :(



Toivottavasti joku voi antaa mulle vinkkejä miten saada mies mukaan tähän meidän perheeseen sen sijaan että raivoisasti pitää kiinni vanhemmistaan jotka syyllistävät häntä koko ajan siitä ettemme käy tarpeeksi(hitto,käymme heillä viikottain).

Ja miten voin jatkaa eteenpäin jos mies ei vaan koskaan halua nähdä tuota tilannetta?

Oli oman aikakautensa kasvatuksen uhri ja sössi elämänsä.

Sen verran on jäänyt "jälkiä " siitä, että tiedän ainakin, miten en aio elää. Ja sen, että en jaksa ihmisten pelleilyä turhilla asioilla.

Isä on kuollut ja kuopattu. Rauha hänen sielulleen.

Miten se näkyy elämässäsi, ts. onko sinulla tiettyjä piirteitä tai käyttäytymismalleja, jotka ovat tyypillisiä alkoholistin aikuisille lapsille? Miten pärjäät työelämässä? Millainen on oma suhteesi alkoholiin? Millainen on itsetuntosi?

Kiinnostaa, kuinka te muut pärjäätte. Oma isäni on alkoholisti (juo edelleen, tosin ei päivittäin) ja asiat ovat taas ajatuksissa kun oma ensimmäinen lapseni syntyi muutamia kk sitten.

Tuntuu, etten koskaan tule saavuttamaan tasapainoa ja se ahdistaa.

alkoholistiperheestä, isäni oli erittäin väkivaltainen sekakäyttäjä ja äitini "pelkkä" juoppo. Kaksi nuorempaa sisarusta, joista huolehdin 6-vuotiaasta alkaen.

Luonnollisesti jälkeä syntyi. 14-vuotiaana minut ohjattiin nuorisopsykiatriselle hoitoon, mutta säännöllisistä käynneistä huolimatta parikymppisenä masennukseni eteni psykoottistasoiseksi. Vuoden verran vietin sairaaloissa. En kokenut saaneeni silti oikeanlaista apua. Lopulta kyllästyin olemaan muiden armoilla, ja se ehkä lopulta sysäsi minut kasvamiseni alkuun. Voin sanoa, että tie on ollut pitkä ja kivinen, ja ensimmäiset vuodet silkkaa helvettiä. Ehkä vaikeinta on ollut päästä pois siitä kaikennielevästä raivosta, joka valtasi heti kun joku (kuviteltu) uhkatilanne syntyi. Olin siis todella räjähdysherkkä ja aggressiivinen.



Nykyään tunnen suurta ylpeyttä siitä, että olen (jopa muidenkin mielestä :D) tasapainoinen ja suht normaali kolmen lapsen äiti. Olenhan tämän täysin itse rakentanut! Ajattelen, että selviän aina, selvisinhän lapsuudestanikin. Alkoholia en juuri käytä, en pidä siitä että en kontrolloi itseäni. Lasten kanssa meillä ei juoda pisaraakaan.



Minulla on toisen asteen koulutus, mitä pidän lähtökohtiini nähden erinomaisena saavutuksena. Teen kuitenkin vain keikkatöitä, minua ahdistaa esim. se, että joku muu sanelee työvuoroni. Olen erittäin pidetty työpaikoilla, olen ahkeran ja tunnollisen ihmisen maineessa. Mutta en jaksa kauaa, siksi keikkailu.



Isäni kuoli jo vuosia sitten, olen antanut hänelle rauhan ja saanut itsekin siitä paljon.



Mielestäni olen selviytyjä :)

siis pahoittelen lähestulkoon kaikkea.

Lisäksi passaan, eli yritän osoittaa tärkeyteni sillä että teen kaiken aina mahdollisimman hyvin, yritän olla mieliksi. Häpeän itseäni usein.



Juon alkoa, tällähetkellä liiankin kanssa. Monissa asioissa olen fanaattinen, kuten liikunta, silloin kun sitä elämässäni on.



mun molemmat vanhemmat on alkoholisteja, isäni on lopettanut n.25v sitten, äitini myös, mutta hän on kaikessa hiljaisuudessa aloittanut juomisen uudestaan koska "se ei ollut koskaan hänne mikään iso ongelma"

aal@aal.fi, suosittelen ryhmiä ja tapahtumia lämmöllä.

Oma elämäni alkoi muuttua sinä päivänä kun löysin ryhmät.

P, alkoholistien aikuinen lapsi, kolmen tyttären äiti

[quote author="Vierailija" time="20.01.2013 klo 19:23"]

Täytyy sanoa, että osui ja upposi. Lohduttavaa, että viimein tiedän syyn omaan käyttäytymiseeni ja voin yrittää muuttaa sitä.

Ei kai mitenkään näy elämässäni. En tiedä mitkä ovat joitain tyypillisiä piirteitä alkoholistin lapselle.

Pärjään elämässäni ihan hyvin, töissä en ole, opiskelen vielä. Suhteeni alkoholiin on normaali kai, joskus voi ottaa yhden tai enemmän mutta aamulla tai keskellä päivää se ei ole minusta sopivaa eikä se jos ilta menee pilalle jos ei saa alkoholia.

Minulla täysin selkeästi on hiprakkageeni

http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Hiprakkageeni+voi+auttaa+alkoholismin+taltuttamisessa/1135261031690

Juon alkoholia sosiaalisista syistä kerran tai kaksi vuodessa, ja aina hyvin maltillisen määrän. Samaten puolisoni, vaikka hän on normaalista perheestä. Onneksi näin, alkoholistia en elämääni ottaisi, mutta olisiko sitten voimaa ottaa eroa?

Olen.

Olen tietoisesti tehnyt töitä itsetuntoni kasvattamiseksi, lukemalla erilaisia minäkuvaa vahvistavia kirjoja ja tutkimalla miten ne menee yhteen mun elämäni kanssa. Koen että mulla on nykyään ihan hyvä itsetunto, vaikka välillä onkin epävarmuudesta johtuvia notkahduksia. Mutta olen päättänyt että puhun niistä ääneen, koska usein olen vaan suurennellut asioita päässäni.

Olen kokopäivätöissä, ihan hyvässä asemassa kansainvälisessä yrityksessä.

Osaan nauraa itselleni, osaan ottaa kritiikkiä vastaan. Olen eronnut mutta jo pitkään ollut uusperheen äitinä. Nautin alkoholia kohtuudella, en koe siitä mitään ongelmaa, en itseni tai läheisteni kohdalla.

Toisaalta olen säälimätön alkoholisteja kohtaan, tsemppaan kyllä täysillä enkä kysele/tuputa jos joku on päättänyt lopettaa juomisen mutta päätä en suostu taputtelemaan jos kännissä joku mokailee tai on alkoholisti.

Luottamus on mulle iso juttu, koen että mut on kokonaisvaltaisesti petetty jos joku pienikin asia joka on mulle luvattu, on unohdettu. Olen myös epävarma siitä, jos on tapaaminen tiettynä kellonaikana, että tuleeko se, kenen kanssa on tapaaminen sovittu, paikalle vai ei. Nuo kaksi on mun kompastuskiviäni edelleen.

Muuten voisin sanoa, että mulla menee oikeastaan oikein hyvin. Mun elämäni oli nuorempana erilaista kuin kavereillani, mutta minä ja muut sisareni ollaan selvitty vallan mainiosti.  

Koen, että minä olen vahva kestämään vastoinkäymisiä elämässä.

..en voisi kuvitellakaan meneväni puimaan lapsuuttani ja sen tapahtumia jonnekin AA-ryhmään jossa koko toiminta perustuu raamattuun. (aal.fi)

En usko että olisi olemassa mitään "suurempaa voimaa" joka tekisi elämästäni paremman, olen oman työn kannalla enkä suostuisi missään nimessä odottelemaan että joku muu (tässä tapauksessa henkiolennot) tekisivät elämästäni parempaa. Tuo on minusta omasta elämisensä vastuusta pakenemista.

Olen. Muistan erityisesti ensimmäisen lapsen synnyttyä miettineeni paljolti omaa lapsuuttani ja omia vanhempiani, sekä miettineeni minkälainen äiti haluan ja tulen olemaan. Minulla isä oli alkoholisti, joka tappoi itsensä. Isällä oli ongelmansa ja ne näkyivät, mutta silti hän myös antoi minulle hyväksyntää. Alkoholistia isääni traumaattisempana tunnen suhteeni äitiin, joka on tosin absolutisti, mutta läheisriippuvainen (miehet menneet lasten ohi, niin että kun olin nuori niin äitini käytännössä asui muualla, vaikka olikin yh) ja mielenterveysongelmainen (niiden takia jäi sairaseläkkeellekin).

Minulla oli nuorena ongelmia alkoholinkäytössä, useamman kerran olen juonut niin että muisti on mennyt (se on pelottavaa kun ei ole mitään tietoa useilta tunneilta elämästään mitä on tehnyt ja missä on ollut). Iän myötä käyttö on vähentynyt ja perheen myötä niillä vähäisillä kerroilla alkoholinkäyttö on pysynyt järjellisissä rajoissa, niin että osaan lopettaa ajoissa. Nykyään 40v:na tunnen olevani normikäyttäjä.

Olen normitöissä ja ihan hyvin menee. Kärsin vain kahvikuppineuroosista, kuten isänikin kärsi, mutta pystyn silti hoitamaan työni suht hyvin (en tykkää esiintyä, mutta palaverien pito onnistuu hyvin). Itsetunto on hyvä, mutta tuo kahvikuppineuroosi aiheuttaa joskus tilanteiden jälkeen pienen morkkiksen (tuskin sitä moni huomaa, mutta aiheuttaa minulle tuskaa). Tunnen kuitenkin itseni suht vahvaksi ja pärjääväksi.

En hyväksy lasten ja nuorten alkoholinkäyttöä, en edes maistelua. Eli siinä olen tiukka ja pyrin pysymään lasten kaveripiireistä ja menoista hyvin perillä. Lisäksi kannustan lapsiani kilpaurheilussa ja toivon että se auttaa siihen ettei kaupungilla hengailu ja alkoholinkäyttö kiinnostaisi lapsiani.

Lasteni kanssa huomaan taustani siitä että olen monessa asiassa paljon ehdottomampi kuin muut vanhemmat. En ole halunnut lasteni olevan paljoakaan hoidossa, vaan olemme joustaneet mieheni kanssa töistämme ja omista menoistamme olleet paljon lastemme käytettävissä kotona. Hankinnoissa ja tekemisissä huomioimme lapsia, mielellämme tarjoamme heille meidän mielestä kehittäviä asioita ja meillä löytyy lapsille yhtä sun toista tekemistä. Lisäksi lasten kaverit ovat yleensä aina tervetulleita meille ja lasten ei tarvitse linnottautua omiin huoneisiinsa, vaikka tietenkin he joskus haluavatkin sitä. Prioriteetti itselläni on selvä, lapset tulevat ykkösenä.

Äitini on alkoholisti.Myös isälle maistuu alko,muttei enää siinä määrin kuin joskus.

Elin suht normaalin alkulapsuuden,kunnes olin 10v ja vanhemmat erosivat.Siitä alkoi alamäki. Muutettiin uuteen kaupunkiin äidin kanssa.Mutsi joi päivittäin,kotona ei näkynyt joskus viikkoihin.Itse pidin huolta itsestäni ja pari vuotta nuoremmasta siskostani.Isäpuolen sain myös jossain vaiheessa,alkoholisti hänkin. Alkoholi,väkivalta (myös meitä lapsia kohtaan) kuului elämääni.Ruokaa sai jos sai,aina piti olla omassa huoneessa.Keittiö,omahuone ja vessa oli ne paikat jossa elin,muut huoneet oli kiellettyjä meiltä lapsilta.

Nyt aikuisena kärsin huonosta itsetunnosta,ajattelen aina sitä mitä muut ajattelevat minusta.En voi olla omaitseni. Paniikkihäiriö on myös.Ikää kohta 29v ja useita kesken jääneitä opintoja takana.Nyt olen taas opiskelemassa ja toivon saavani viimein ammatin.

Alkoholia tuli nuorempana juotua lähes viikottain,ystäväni kanssa.Nyt en ole juonut 7 vuoteen.En tiedä mistä tulee mutta jos otan vaikka siiderin tai kaksi niin ykskaks tulee hirveä himo alkoholia kohtaan ja sitä pitäisi saada lisää ja lisää.Sen takia pidättäydyn koko jutusta,koska pelkään että himo vie mukanaan.

Meidän suvussa tuo alkoholismi on ilmeisesti perityvää.

Omiin lapsiin suhteeni on kaksijakoinen .Olen aika huoleton kasvattaja,toisaalta välillä taas liiankin suojeleva.

Joku sanoi olevansa tiukka vanhempi alkoholin suhteen. Tuo on tietysti hyvä, mutta olen nähnyt monia surullisia tapauksia, missä sitä suurempi on nuoren kapina, mitä vahvemmin asioita kielletään. Tämä myös monissa eri sukupolvissa. Esim. isäni sisaruksineen on todella viinaanmenevää porukkaa, vaikka heidän vanhempansa olivat erittäin uskonnollisia ja viinaa ei perheessä juotu. Sitten kun tuosta vanhempien "ikeestä" pääsi pois, alkoi koko sisaruskatraalle maistua alkoholi. Sama sitten nuorten kanssa, ystäväpiirissä oli kontrolloituja nuoria, joiden vanhemmat tekivät kaikkensa pitääkseen lapsensa "paheista" erossa. Näistä nuorista tosi moni koki ihan liioiteltua viehtymystä alkoon, tupakkaan ja muihin päihteisiin.

Eli kultaista keskitietä suosittelen, vaikka oma lapsuus taustalla kummittelisikin...

Isäni on alkoholisti, mutta onneksi äitini älysi lähteä lopullisesti kun olin 2v. En ollut isäni kanssa missään tekemisissä 4-16v. Ensimmäinen poikaystävä/miesystävä oli myös alkoholisti, vaikka äiti aina varoitteli että älä ota alkoholisitimiestä, mutta mies oli ensimmäinen joka minut halusi, ja rakastuin mielettömästi, kaipa se oli sitä läheisriippuvuutta tai jotain. Vaikka lapsuuteni oli hyvä, oli kuitenkin jossai alitajunnassa joku turvattomuuden ja hylätyn tunne. Olen myös hyvin kiintynyt tavaraan, jo lapsena tavara toi minulle turvallisuuden tunteen. Kun tein vielä lapsenkin alkoholistin kanssa, ja hän ei lopettanutkaan juomista, tajusin viimein että minun pitää irrottautua hänestä, tein kaikkeni että tyttäreni saisi olla isänsä kanssa, mutta viimein kun tytär oli 6 vuotias muutimme eri paikkakunnalle ja vasta sitten pääsin lopullisesti eroon miehestä.

Alkoholia en käytä oikeastaan ollenkaan, minulle siitä ei tule mitään hyvää oloa. En polta, juo kahvia tai käytä mitään muutakaan huumaavaa ainetta, paitsi suklaata, siihen minulla on selvä addiktio. Olen puhunut ystävätären kanssa, jonka toinen vanhempi oli myös alkoholisti, ja hän pelkäsi omaa alkoholinkäyttöään, ja meillä molemmilla oli samoja piirteitä käytöksessä, minulla syynä suklaa ja ystävättärellä alkoholi.

Minulla on suuri rakkauden kaipuu, en tiedä mahtaako se johtua isän puutteesta ihan pienenä. Toivon vaan tyttärelleni joka on jo aikuinen, että hänelle ei tulisi samoja vaikeuksia. Tyttäreni ei ole koskaan vielä edes seurustellut, ja se huolestuttaa minua, pelkään että hän on perinyt myös jotain, joka vaikuttaa niin että hän ei halua/osaa rakastua ja seurustella, joku käänteinen rakkaudenkaipuu/läheisriippuvuus.

Isä joi itsensä hengiltä kirjaimellisesti silmieni alla. Hän oli joskus väkivaltainen humalassa, selvinpäin muuten vaan ilkeä, kun ei voinut juoda. Purki patoutumiaan usein kiusaamalla minua. Kun kysyin suoraan miksi juuri minä olen kohteena, vastaus oli että kun ei ole muutakaan sopivaa kohdetta, äitis on hullu ja sisar liian pieni. Äiti joi myöskin ja juo edelleen, ja on todella kyllä aina ollut vähän "hullu". Uskoisin että hänellä on epävakaa persoonallisuushäiriö, mutta tietääkseni ainakaan ei äiti ole saanut mitään diagnooseja, muuta kuin vasta vanhempana masennus ja unettomuus. Hoitaa niitä nyt sitten popsimalla liika lääkkeitä ja juomalla.

Olen menestynyt opiskeluissa ja työelämässä. Olen suorittaja ja työnarkomaani, mikä ymmärtääkseni on aika tavallista niin alkoholistien lasten parissa kuin yleensä riippuvaisuuten taipuvaisissa ihmisissä. Tykkään juoda viiniä ja stressaavina kausina kiusaus on suuri juoda lasi tai pari joka ilta, muutama kerta viikkoon enemmänkin. Ihan tietoisesti rajoitan alkoholin käyttöä ja yritän pysyä kohtuudessa. Olen suorittaja myös vapaa-ajalla, eli treenaan tavoittellisesti, ja liikuntaharrastuksesta onneksi tulee motivaatiota olla ottamatta yhtään. Miessuhteet mulla on aina ollut vähän viturallaan. Ottajia olisi ollut ihan tarpeeksi, mutta olen dumpannut ne kivat ja sopivat, ja valkannut ne huonot tai varatut. Opittu malli.

[quote author="Vierailija" time="20.01.2013 klo 22:51"]

Olen:

- liian kiltti
- tunnollinen
- suorittaja
- miellyttäjä
- ylivarovainen
- koen riittämättömyyttä

Itse olen absolutisti. En halua lapsilleni mitään seuraamuksia alkoholista. Työelämässä ok, mutta sielläkin suorittaja.

Tiedostan nämä, koitan työstää ja päästä irti malleista, mutta ei niin helppoa...

[/quote]

Näitä viestejä kun lukee, tuntuu että melkein jokainen viesti olisi minun kirjoittamani! Ihan täsmälleen samoja piirteitä. Kaikkien näiden "huonojen" piirteiden lisäksi olen, ainakin koen olevani todella sensitiivinen, herkkä, uskon, että osaan lukea ihmisiä. 

Olemme mieheni kanssa molemmat alkoholisti-isien lapsia.

Me pystymme nauttimaan lasin, pari viiniä tai siiderin/oluen ilman mitään ongelmaa, mutta kumpaakaan ei mikään saunaolut -tapa kotioloissa kiinnosta. Porukassa vaikka mökkisaunassa saunaolut/sidukka kyllä saattaa tulla otettua.

Joku täällä mainitsi, että ei tunne itseään eikä osaa nimetä lempielokuvaansa tai lempiväriään. Tästä tuli mieleen mieheni.

Itse olen kiltti (liiankin), tunnollinen, pyrin miellyttämään muita, turhankin varovainen ja koen helposti riittämättömyyden tunteita.

En tiedä, onko nämä tyypillisiä alkoholistien aikuisille lapsille, mutta tällaisia me ollaan.

Niin ja kumpikin ollaan vakituisessa työssä ja pärjäämme töissämme hyvin. 

Nosto

Isäni oli/on alkoholisti. Myös äitini käytti reippaasti alkoholia kun alkoi ottamaan. Perheessämme oli niin perheväkivaltaa kuin muitakin ongelmia, pettämistä. Me lapset emme saaneet kokea missään elämämme vaiheessa olevamme tärkeimpiä tai hyväksyttyjä sellaisina kuin olimme. Nykyisin isä on raitistunut, äiti on ok ja työelämässä.

Se on jännä juttu, kuinka oman lapsen syntymä laittaa miettimään lapsuuden tapahtumia. Niin kävi minullekin. Siihen asti olin jotenkin sokea kaikelle sille mitä lapsena jouduin kohtamaan mutta esikoisen syntymän jälkeen tilanne muuttui. Olen joutunut käymään läpi melkoisen tunnemellakan eikä asiaa paranna yhtään se, etten saa asiasta puhuttua vanhempieni kanssa.

elämäni on kunnossa, minulla on kaksi ihanaa lasta ja aviomies, ihana talo ja vakituinen työpaikka.Edelleen minulla on outoja huonommuudentunteita usein ja koen ettei itsetuntoni ole ihan kunnossa. Otan herkästi toisten mielentilat omaksi taakakseni ja yritän ehkä liikaa mielistellä muita. Tämä kaikki johtuu lapsuudestani ja vanhemmistani. Mutta ehkä tätäkin raskaampaa on katkeruus vanhempiani kohtaan. Käsittelen siis näitä asioita edelleen mutta olen saanut oman elämäni järjestykseen.

Vinkkinä sanoisin, elä yritä peitellä tunteitasi vaan käsittele niitä. Tunteiden tukahduttaminen on kaikkein pahinta. Minulla auttoi kirjoittaminen. Kun tulee ahdistava olo, saatan kirjoittaa useita sivuja kerrallaan lapsuuteni asioista ja olen todella yllättynyt miten se auttaa ja tietyllä tapaa aukaisee jotain asioita. Myös ammattiauttaja osaa näissä asioissa auttaa joten hae ihmeessä apua jos tuntuu ettet pääse itse asioissa eteenpäin. Tsemppiä elämääsi!