Oletko alkoholistin aikuinen lapsi?

Olen raitistuneen alkoholistin aikuinen lapsi.

Suhteeni alkoholiin ei ole vieläkään normaali, vaikka vuosia olen yrittänyt kehittää itseäni "normaaliin" suuntaan. Teininä ryyppäsin niin että muisti lähti, nuorena aikuisena taas muutin uudelle opiskelupaikkakunnalle, eristäydyin kavereista enkä juonut pisaraakaan moneen vuoteen. Kun tapasin tulevan mieheni, alkoi "siideritissuttelu", ei siis mitenkään ongelmaksi asti, mutta arkenakin saatoimme korkata yhden siiderin tai oluen ja vain nauttia yhdessäolosta, missä ei siis ole mitään pahaa. Ja nyttemmin myöhemmällä aikuisiällä olen päässyt mieheni kanssa tutustumaan viinien maailmaan, ts. saatamme juoda arki-iltanakin ruoan kanssa viiniä, mutta emme humallu.

Jos mieheni lähtee ulos kavereidensa kanssa, en osaa nukkua ennen kuin hän on turvallisesti kotona. Ja jos hän tulee selvästi kännissä kotiin, suutun. Ja lasten edessä en halua humalaisten esiintyvän, mutta yritän opettaa heille sivistyneen alkoholinkäytön taitoa nimenomaan sillä, että meillä kotona kyllä käytetään alkoholia, mutta ei humalluta.

Edelleen, lapsuudestani johtuen, kavahdan humalaisia miehiä. Ja suorastaan ahdistun, jos oma mieheni humaltuu.

Ja työelämä sitten... huoh, Olen kotiäidiksi jämähtänyt "ikuinen opiskelija", joka ei oikein koskaan tee mitään asioita valmiiksi. Itsetuntoni ei ole kovin hyvä, ja harmittaa etten aikoinaan lähtenyt opiseklemaan niitä asioita joissa olisin oikeasti ollut hyvä.

Minä myös - alkoholisteja olivat äiti, isä että isäpuolet. Lieveilmiöinä oli väkivaltaa, kun kännibileet meni överiksi, putkareissuja, kun baarissa tuli riitaa jonkun kanssa, yh:na eläneen äidin satunnaisten ja ei-niin-satunnaisten suhteiden ja seksisessioiden todistaminen, meidän lasten alistamista, nöyryyttämistä ja hylkäämistä, valheita, petettyjä lupauksia ja niin päin pois. Kun olin 6, teini-ikäinen isosiskoni karkasi kotoa ja muutti mummon luokse asumaan. Äiti ei juurikaan piitannut, jatkoi vaan elämää kuin siihenkin asti. 2 vuotta myöhemmin muutimme toiselle paikkakunnalle, jolloin kaksi nuorinta sisarustani jäivät isänsä luo asumaan. He asuivat siellä pari vuotta, ennenkuin päätyivät sijaisperheeseen kiireellisen huostaanoton jälkeen. Samoihin aikoihin minä ja pikkusiskoni muutimme lastenkotiin niin ikään kiireellisen huostaanoton myötä. Kun huostaanotto ja kodin ulkopuolelle sijoittaminen vahvistettiin,  äiti muutti jonnekin silloisen miesystävänsä kanssa - kertomatta meille sen enempää muuttoaikeistaan, muutostaan, uudesta asuinpaikastaan tai mistän muustakaan. Seuraavan kerran tapasimme hänet kuusi vuotta myöhemmin.

Isäni oli kausijuoppo, ja minun on aina ollut helpompi ymmärtää hänen alkoholisminsa syitä, vaikken sitä ole hyväksynytkään. Toisaalta isä ei asunut kanssamme, joten näin aika vähän. Hän oli tiettävästi väkivaltainen äitiä kohtaan, muttei koskaan meitä lapsia kohtaan. Petettyjä lupauksia on sieltä suunnalta tullut enemmän kuin tarpeeksi kuitenkin. 

Joskus nuoruudessani minäkin kokeilin kännäämistä, mutta heti esikoisen raskauden  myötä lopetin alkoholin käytön kokonaan. En ota tippaakaan, en edes syö ruokia, joiden valmistuksessa on käytetty alkoholia, enkä ole sallinut alkoholin tuomista kotiimme saati meille humalassa tai krapulassa tulemista. Kaikki tutut tietävät taustani ja ovat hyväksyneet sen, että mulla on ehdoton nollatoleranssi alkon suhteen. 

Itsetunnon ja itseni kanssa mulla on ollut valtavasti ongelmia, joiden kanssa olen joutunut tekemään töitä paljon. Minä olin kiltti, vetäytyvä, yritin olla huomaamaton ja vältellä hankaluuksia, mutta teini-iässä olin myös aggressiivinen ja vihainen. Tunteiden tunnistaminen oli pitkään vsikeaa - joko olin onneni kukkuloilla tai sitten vaan v*tutti, kaikki siltä väliltä oli "ei mitään". Edelleen, erityisesti negatiivisten tunteiden nimeäminen on mulle hankalaa, ja vieläkin en osaa suhtautua positiivisiin asioihin kunnolla. Odotan heti, että kohta tulee jotakin ikävää kuitenkin, ja valitettavan usein niin tuntuu käyvänkin (ts. en osaa pitää näitä tapahtumia erillisinä, vaan ajattelen, että hyviä asioita ei vain tapahdu ilman, että sitä seuraa "rangaistus"). Mun luottamus ihmisiin on huono, en osaa pyytää apua ja ajattelen liikaa etukäteen. Esim. kun on lasten synnytykset lähestyneet, olen hermoillut isompien hoidosta, koska olen miettinyt, mitä sitten, jos hoitajaksilupautunut ei pääsekään. No, kolmannen synnytyksessä kävikin näin - hoitajaksi lupautunut perhe lähti reissuun, vaikka mä olin ollut 3 päivää sairaalassa käynnistämässä synnytystä ja oli tiedossa, että lapsi syntyy hetkellä minä hyvänsä. Ja syntyikin 5 tuntia sen jälkeen, kun tämä perhe starttasi autonsa, joten onneksi oli varasuunnitelma. Mutta usein tämä tapa estää multa menoja, tekemisiä ja asioita, koska on raskasta laatia varasuunnitelmia varasuunnitelmineen. Monesti siis olen jättänyt koulutuksia yms. tilaisuuksia väliin, koska en ole yksinkertaisesti jaksanut laatia kaikkia niitä suunnitelmia. Miehen kanssa parisuhdeaikaa on vain, kun miehen äiti tarjoutuu lastenhoitajaksi (tai oikeastaan ilmoittaa tulevansa hoitamaan ja käskee keksiä jotakin tekemistä silloin), eli n. 3 kertaa vuodessa. 

Lapset on myös ehdoton ykkönen. Meillä on tehty suunnitelmia ja arkea välillä tosi raskailla ja kuluttavilla ratkaisuilla, jotta on voitu pitää lapset kotihoidossa, jotta jompi kumpi vanhemmista on ollut koko ajan kotona heidän kanssaan. Lapsia on meillä ollut lähes 9 vuotta,  ja pari viikkoa sitten olimme miehen kanssa ensimmäistä kertaa viikonlopun reissussa kahdestaan. Sen mahdollisti anoppi, joka ilmoitti tulevansa hoitamaan lapset, ja meidän pitää häipyä jonnekin. Mun vanhemmat eivät käytännössä ole osa lasten elämää. Äitini tapasi kaksi vanhintani kerran 3 vuotta sitten, ainoastaan vanhin muistaa tämän tapaamisen. Nuorinta hän ei koskaan tavannut, ja äiti kuoli joulun aikoihin. Isäni tapaa lapsia noin kerran kahdessa vuodessa. 

Mä olen sinänsä kuitenkin aika ylpeä itsestäni, ja pidän itseäni selviytyjänä. Itsetuntoni ei ole parhaasta päästä, mutta minusta tuli silti ihan yhteiskuntakelpoinen. Mulla on korkeakoulututkinto ja ollut useampikin työpaikka, tällä hetkellä olen kotiäitinä kolmen lapseni vuoksi. Vanhin on 8v, keskimmäinen 4v ja nuorin täytti hiljattain 1v. Kun esikoinen oli 9kk, palasin opiskelemaan, ja mieheni jäi koti-isäksi 2 vuodeksi. Ehdin tehdä vuoden töitä ja esikoinen oli osapäiväisenä hoidossa enne toisen syntymää. Palasin töihin toisen ollessa 1v, mies jäi taas 2 vuodeksi kotiin. Kolmas oli 7kk, kun menin töihin muutamaksi kuukaudeksi, ja jäin taas kotiin, kun mies pääsi haluamaansa jatkokoulutukseen. Olen ylpeä siitä, että olen hyvä äiti, teen parhaani jotta lapsillani on hyvä lapsuus ja jotta heidät kasvatetaan kunnolla, ja se on ollut mun suurin motivaationi oppia tuntemaan itseäni, kehittää ja kasvattaa itseäni nyt aikuisena, opetella kommunikoimaan oikein ja niin edelleen. Ikinä, koskaan,  milloinkaan kukaan ei pääse sanomaan, että olisin kuin äitini. En märehdi menneisyyttäni, mutten salailekaan sitä, koska tiedän, että se vaikuttaa minuun, käytökseeni ja siihen, miten reagoin asioihin. Jos jotakuta kiinnostaa, kerron taustastani, ja kun kuulen ihmisten yleistyksiä siitä, miten alkoholistien lapsista tulee sitä ja tätä, muistutan siitä, ettei se läheskään aina pidä paikkaansa, ja on eri asia puhua parikymppisestä slkoholistin lapsesta kuin kolme- tai nelikymppisestä. Parikymppinen voikin rellestää ja sählätä elämäänsä, kun on ihan pihalls oikeasta maailmasta,  kolmi- ja nelikymppiset on yleensä jo enemmän kartalla eivätkä niinkään eroa ei-alkkisten lapsista.

On näkynyt. Molemmat vanhemmat olivat alkoholisteja.

Lapsena jo kärsin voimakkaasta yksinäisyyden tunteesta.Minulla oli paljon ystäviä, mutta koin jatkuvasti erilaisuuden tunnetta. Meillä ei ollut samoin kuin muilla. Meidän kotona ei ollut säännöllisyyttä, rauhaa eikä rakkautta. Meillä oli jatkuvaa epävarmuutta, ihan konkreettista puutetta( koska vanhemmat kantoivat tienestinsä paikalliseen ravintolaan ja kylän takseille), riitelyä ja ylipäänsä hyvin hallitsematonta elämää.

Kaikista pahin taakka oli kantaa sitä häpeää. Sitä samaa häpeää olen kantanut jo vuosikymmeniä. Tuntui, että koko maailma tietää meidän perheen,vaikka minulle ei siitä varsinaisesti kukaan puhunut. Vähän myöhemmin kun teini-iässä joku sanoi minulle nähneensä vanhempani humalaisina riitelemässä kylällä olisin halunnut vajota syvälle maan uumeniin. 

Muutin kotoa pois heti kun se oli mahdollista, mutta kannoin jatkuvaa huolta edelleen vanhemmistani- aina siihen asti kunnes isäni joi itsensä hengiltä.

Olen kuitenkin saanut koottua itselleni jollain tasolla normaalin näköisen aikuisuuden- jos ei otettaisi huomioon epäonnistuneita suhteita, joita riittää. Tunnistin itseni muutama vuosi sitten läheisriippuvaiseksi. Aikuisiällä olen läpikäynyt burnoutin ja muutama vuosi senperään masennuksen paniikkihäiriöineen.

Mutta kyllä ne kipeät muistot sitkeässä ovat. Tavallaan koen edelleen sitä yksinäisyyden tunnetta ja hylätyksi tulemisen pelko esiintyy helposti mustasukkasuuden tunteina, jos en muista eläväni nyt eri elämää. 

Suoritan edelleen elämääni. En voi, tai oikeastaan en uskalla höllätä, ettei kaikki romahda. Tartun edelleen nopeasti "vinoon" meneviin asioihin niin omalla kuin lasteni ja mieheni kohdalla. Aivan kuin he olisivat pieniä lapsia, joita minun täytyy ohjata ja pelastaa heidän huolettomuutensa vuoksi. Itse en ole kai koskaan ollut huoleton. Vaikka tiedän, ettei minun tarvitse handlata kaikkea ja että kyllä muut ihmiset kantavat vastuun tekemisistään, niin silti puutun ikäänkuin refleksinomaisesti.

Koen myös jatkuvaa väsymystä vaikka olisin nukkunut hyvin ja omassa elämässäni aloitekyvyttömyyttä, vaikka töissä luonnollisesti loistan. Ihankuin jokin näkymätön voima pitäisi minua taka-alalla väsymyksen vallassa. Haluaisin kovasti irti ja käyttää enemmän kapasiteettia itseeni, mutta jokin tuntuu estävän.

Että on näkynyt elämässäni. Tiedän että muut eivät sitä näe. 

Olen katkaissut totaalisesti välini alkoholistiäitiini jo 15 vuotta sitten. Muuten en kykenisi "normaali" rauhalliseen elämään. En vastaa työpuhelimeen, kotinumeroni on salainen, en edes lue joulukorttia jonka joka vuosi lähettää. Seuraavaa osoitettani ei saa edes tietoon, jos ei vahingossa nuoremman veljeni kautta mene, sillä kas kummaa veljeni edelleen pitävät yhteyttä äitiini "pakosta" ja tai velvollisuuden tunteesta, heidän sanoin; "Onhan hän silti sinun äiti, miksi et ole käynyt tapaamassa sairaalassa tai osallistunut 60v synttäreihin?" Ei tasan ole minun syy mihin perheeseen synnyin. Äitini oli pelottava melkein joka päivä ja erittäin sikamainen haukkuen ja hakaten. Itse narsisti-idiootti, muka paras, mutta kehnoin laatuaan. Onneksi enää ei tarvitse kärisä ja yllättyä hänen olemassaolostaan, toivon, että joisi itsensä hengiltä, kossukorin tarjoaisin ja viikko aikaa kumota plus kaljat päälle. Annan itselleni anteeksi, että synnyin siihen nimenomaiseen perheeseen. Pahan tekijälle en.

Olen. Viimeksi tänään isä soitti humalaisen horinoitaan (nyt taas vastaan puhelimeen kun välillä soitti selvinpäinkin, nyt tarvii taas lopettaa). 

Hoitoalalle olen hokeutunut ja empatia ja toisen tunteiden tarkkailu ja omien reaktioiden sovittaminen niihin on liiallista, vaikea pitää kiinni omista rajoista ja omista tarpeista. Virtahepo olohuoneessa- ilmiö siis. Itsetunto oli aivan pohjalukemissa, sen kanssa olen nyt koko aikuisiän tehnyt töitä ja tulen varmasti tekemään koko ikäni. Suhde alkoholiin on ehkä vähän keskimääräistä niuhompi, ja humalaisten seurassa en tosiaan halua aikaani viettää. Itse käytän "kerran viikossa saunasiideri tai pari lasia viiniä"-tyyppisesti, maun takia. 

Oman vanhemmuuden aikana(kin) on kyllä tullut asiaa pohdittua ja käsiteltyä paljon, ja myös surtua lasten kannalta jotka menettävät normaalin suhteen ukkiinsa. Yhteydenpitoa kun on pakko pitää vähäisenä eikä esim. yökylään voi mennä. Tämä on noussut entistä enemmän ongelmaksi nyt, kun ukki on muutenkin huonossa kunnossa ja tuskin elää kauan. Olisin toivonut lapsille mahdollisuutta tutustua kunnolla isovanhempiinsa. 

Ylpeä olen omasta perheestäni ja siitä, että jaksoin noista lähtökohdista opiskella pitkälle ja rakentaa omaa elämääni ja kasvaa ihmisenä. Se vaati sekä fyysisen että psyykkisen etäisyyden ottamista vanhempiin ja tarkkoja rajoja siihen suuntaan. 

Miten päihteisiin lapsilla voi suhtautua kultaisen keskitien mukaisesti?

[quote author="Vierailija" time="26.05.2013 klo 19:28"]

Joku sanoi olevansa tiukka vanhempi alkoholin suhteen. Tuo on tietysti hyvä, mutta olen nähnyt monia surullisia tapauksia, missä sitä suurempi on nuoren kapina, mitä vahvemmin asioita kielletään. Tämä myös monissa eri sukupolvissa. Esim. isäni sisaruksineen on todella viinaanmenevää porukkaa, vaikka heidän vanhempansa olivat erittäin uskonnollisia ja viinaa ei perheessä juotu. Sitten kun tuosta vanhempien "ikeestä" pääsi pois, alkoi koko sisaruskatraalle maistua alkoholi. Sama sitten nuorten kanssa, ystäväpiirissä oli kontrolloituja nuoria, joiden vanhemmat tekivät kaikkensa pitääkseen lapsensa "paheista" erossa. Näistä nuorista tosi moni koki ihan liioiteltua viehtymystä alkoon, tupakkaan ja muihin päihteisiin.

Eli kultaista keskitietä suosittelen, vaikka oma lapsuus taustalla kummittelisikin...

[/quote]

Alkoholistin lapsena minulla on ollut paljon paniikkikohtauksia joiden takia opiskelu ja sosiaalinen elämä on mennyt. elämäni meni tietokoneeseen ja peleihin jolloin minun ei tarvinnut kasvotusten puhua ihmisten kanssa ja sain silloin siitä mielihyvää. Söin myös todella paljon tunteisiin myös paniikkiin. En kyennyt käymään kaupassa vaan olin omissa oloissani. Rukoilin jumalaa auttamaan minua mutta turhaan lääkkeiden hallusinaatioissa. Pääsin irti alkoholistin narsismista ja aloin elämään omaa elämääni jolloin laihduin 50kg ja paniikki kohtaukset helpottivat. Elämä helpottui yli 500% prosentilla. Nykyään pilkkaan jumalaa ja uskontoja, elän pelkästään itselleni ja läheisilleni. Jos olisi mahdollisuus siirtyä ajassa taaksepäin niin tappaisin ihmisen joka on tehnyt niin paljon pahaa minulle. Voimia teille!

Vanhempani molemmat joivat ja jättivät minut yksin kotiin kun oli n. 8v. Äiti saattoi hakea minut humalassa esikoulusta, monesti kävivät poliisit. Kaljapullot tippuivat lattioille ja puukot heiluivat. Isäni myös löi äitiäni. Olin yksin yöt kotona, heittelin puuroa ja koitin olla pelkäämättä naapurissa asuvia humalaisia jotka saattoivat joskus aina pimpottaa ovi kelloa.

Olin 8-9v kun minut ja siskoni huostaanotettiin ensimmäisen kerran. Asuimme n. 1.5v muualla kahdessa eripaikassa. Pääsimme takaisin kotiin kun olin 11v. Siskoni muutti omaan asuntoon ja sama meininki jatkui. Minut huostaanotettiin 12v. ja asuin pari vuotta yhdessä paikassa jona aikana vanhemani erosivat. ja sitten parivuotta toisessa paikassa josta muutin omaan asuntoon. 

Minulla on erittäin hyvä itsetunto ja olen asian kanssa sinut, voin puhua siitä avoimesti, puhun aika avoimesti kaikesta.

Yläasteella keskiarvoni oli n. 7.2, minulla oli kavereita. olin siis kahdella eri ala-asteella ja kahdella eri ylä-asteella.

Äitini muutti omaan asuntoon ja isä jäi asumaan meidän taloon, isällä on tällä hetkellä uusi nainen ja lapsi hänen kanssaa. Äitini jatkoi ryyppäämistä entistä huonommissa piireissä kunnes kaatui ja sai aivoverenvuodon jonka seurauksena halvaantui, eikä elä enää tässä maailmassa.

mutta minä pärjään hienosti, minulla on avopuoliso, olen valmistunut, käyn töissä ja odotan omaa lasta. Minulle tarjottiin paljon ammattiapua mutta en kokenut että haluisin asioista puhua. Nyt neuvolassa ollessani, asia on jossain takaraivossa, ilmennyt itkuisuutena mutta en asiaa mieti sen enempää. Siskoni pärjää myös hienosti, on valmistunut amk;sta ja käy töissä ja hänellä on poikaystävä. Hän joutui syömään joskus mielialalääkkeitä mutta itse en ole niitä tarvinnut.

Molemmat vanhemmat ovat alkoholisteja, äitini on ollut lähellä kuolemaa kun maksa ei jaksanut, isäni taas tuurijuoppo ja peliriippuvainen..

Minulla on huonoja muistoja paljon, teini-ikäisenä kävin psykologilla juttelemassa lapsuudenjutut läpi, olen kärsinyt masennuksen, päihteiden liikakäytön ja syömishäiriön teininä.

Nykyään minulla menee hyvin, 1 ammatti, töitä tehnyt, toinen lapsi tulossa!

Työpiiri ahdistaa aina ja uudet ihmiset, sillä olen "liian sopeutuvainen tai sopeutumaton".,

Pari kk sitten otin lopputilin, koska olin ovimatto ja työpaikkakiusattu.

Toisella kerralla paremmin, onneksi työ ei ole kaikki kaikessa ja mies tienaa hyvin.

Pitäkää huolta itsestänne! <3

Terapiassa kai olisi pitänyt käydä, mutta en ole jaksanut ruveta sellaiseen. Ja kyllä, uskon että minuun on vaikuttanut paljonkin se, että isällä on ollut niin läheinen suhde alkoholin kanssa. Se aiheutti kotona riitoja (se ja moni muukin asia) vanhempieni kesken. Minuun isä suhtautui kännipäissään ailahtelevasti. Saatoin ensin olla hänen rakas ainoa lapsensa, ihanainen tyttönen, ja kun hermostuin siihen, että hän tuli hoiperrelleen huoneeseeni selittämään tätä asiaa, hän äkkiä suuttui ja alkoi kiroilla ja haukkui minut hetken päästä maanrakoon. Myös selvin päin hän jaksoi muistuttaa, että vaikka pärjään koulussa, se ei tarkoita, että pärjäisin elämässä tai työpaikassa. Isän asenne oli yhdistelmä sentimentaalista kehumista, rajatonta sättimistä ja suurta suojelun- ja kontrollinhalua.

Tosi kauan oli vaikea uskoa tai edes kuvitella, että muunlaisia miehiä on olemassakaan. Impulsiivisuus, arvaamattomuus, olivat käsitykseni mukaan miesten keskeisiä luonteenpiirteitä. Miehiin ei kannata misään tilanteessa luottaa sataprosenttisesti.

Tietysti se on tavallaan ollut hyväkin koulu, mutta nuorena kyllä pelkäsin miehiä liikaakin. Etenkin kun isä muisti usein varoitella minua myös raiskaajista ja muista pahantekijöistä.

Masentunut olen luultavasti ollut murrosikäisestä saakka. Diagnoosin sain vähän päälle kolmekymppisenä. Lääkkeillä luultavasti pärjään työelämän loppuun saakka. Jos joskus pääsen eläkkeelle, voin ehkä päästä irti masennuslääkkeistäkin. Työelämä on sen verran vaativaa, etten kykene siihen ilman lääkkeitä.

En ole vihainen isälleni. Hänellä on semmoinen luonne, joka on varmasti vaikea hänelle itselleen. Koen, että meissä on samanlaista tunteellisuutta, joka välillä lyö järjen ylitse. Mutta äidin olisi ehkä kannattanut erota isästä jo silloin, kun olin lapsi.

73 jatkaa: oma suhteeni alkoholiin on maltillinen. En yleensä juo, mutta jos otan, niin yleensä se jää yhteen lasilliseen. En yleensä pelkää humalaisia. Päinvastoin, monesti koen, että osaan jutella heidän kanssaan niin, etteivät he suutu. Sen luulen oppineeni kotona.

Äitini oli alkoholistin tytär ynnä sotapakolainen. Hänelle pärjääminen oli pääasia, mutta taustansa vuoksi hän ei osannut olla äiti tunnetasolla. Hän valitsi miehekseen absolutistin joka sai ihan selvinpäin raivareita.

Samastun siis osaan näistä tunteita koska lapsuuteni oli tunne ilmapiiriltään turvaton, ahdistava enkä saanut yhtään tukea.

Huomaan kuitenkin myös eroja.

Olen alkoholisti-isän lapsi. Isäni on korkeastikoulutettu. Äitini on läheisriippuvainen. Olen hävennyt monet kerrat isääni ja edelleenkin häpeän tunne aikuisiässänikin on kamala. Pahinta on ollut asua pienellä paikkakunnalla, jossa häpeää ei päässyt pakoon.

Pahimpia olivat hetket, jolloin poliisit toivat isäni kotiin, koska hänen jalkansa eivät enää kantaneet kotia saakka. Isäni on myös erotettu töistä, koska hän oli humalassa työaikana. Hän on jäänyt ratista kiinni useamman kerran ja ollut ajokiellossa enimmillään vuoden. Hirveintä on ollut kasvattaa itse itseään ja opetella hyväksymään koko alkoholismi. Hirveää oli myös nähdä sääli läheisten kasvoilla.

Itse omistan korkeakoulututkinnon ja minulla on terveet elämäntavat. Olen luonteeltani empaattinen ja herkkä, mutta näitä tunteita näytän vain erittäin tärkeille ihmisille esim. poikaystävälle. Muuten olen jämäkkä ja suorasukainen ja erittäin puhelias.

Pienenä en kertaakaan saanut kuulla vanhemmiltani, että he minua rakastaisivat. Joten minunkin on pitänyt opetella näyttämään henkiset että fyysiset tunteeni. Olen edelleen katkera äidilleni, koska hän mahdollisti lapsuushelvetin, koska hän ei eronnut isästäni. Voimia tulevaisuuteen ja nykyhetkeen saman kokeneille <3

"Hassua".. Hyvin monet oireet (mitä täällä on esitetty) sopivat minuun, vaikka kotonani ei juotu pisaraakaan. Alkoholi oli tabu.

No olen kotona ollut 15 vuotta, enkä halua lähteä täältä ulos.
En ole koskaan ollut töissä. En juo pisaraakaan. Ei ole itsetuntoa.
Kannat aika tyhjästä huolta kun olet lapsen saanut,edelyttäen ettei pyhästä hengestä tullut. Itse toivon, että kuolisin nukkuessani.

Isäni on väkivaltainen alkoholisti ja olen koko lapsuuden eläny pelossa.

Ja mitenkä on vaikuttanu? No nyt aikuisena en nipota pienestä, kun tiedän että asiat voisi olla paljon pahemminkin. Olen onnellinen ja nautin elämästä!

Mielenkiintoisia, mutta surullisesti toisiaan toistavia tarinoita täällä. Omani on monelta osin samaa sarjaa. Minun kodissani vain isä joi (ja juo edelleen) ja äitini oli se joka pyöritti arkea ja piti yllä "normaalia" kotia. Isäni alkoholinkäytön / alkoholismin vaikutukset lapsuudenkotini arkeen, talouteen, henkiseen ilmapiiriin ja parisuhteen malliin ovat liian moninaiset tähän listattaviksi, mutta tunnistan itsestäni monta käyttäytymisen ja persoonallisuuden piirrettä, joita aiemmat kirjoittajat ovat esille nostaneet.

Joku mainitsi ohimennen, miten mikään järkeily, anominen tai vetoaminen ei saanut juovaa vanhempaa lopettamaan juomistaan. Totta, ei saakaan. Tämä herätti minussa myös elävän muiston siitä, kuinka vuodesta toiseen rukoilin äitiäni jättämään isäni, äitini nimittäin pohti eroa lähes päivittäin jossakiin vaiheessa lapsuuttani. Äitini uhkaili isääni usein erolla, mutta eihän sillä isälleni ollut minkäälaista merkitystä. Välillä äitini pakkasi isäni vaatteet matkalaukkuun ja nosti sen eteiseen ilmoittaen, ettei kotiin ole enää tulemista. Välillä (usein) hän vei isäni lompakon, jotta tämä ei voisi lähteä ulos juomaan - mikä johti vain entistä isompaan riitaan ja pidempään juomaputkeen sen jälkeen. Joskus, en muista kuinka monta kertaa, hän pistin avioeron vireille, mutta ei vienyt sitä koskaan loppuu saakka. 

Lapsuuteni ja nuoruuteni oli siis hyvin ristiriitaista. Vanhempani joko riitelivät silmittömästi (joskaan fyysistä väkivaltaa ei onneksi, ainakaan muistaakseni, ollut) tai sitten, isäni selvinä päivinä, asioista ei puhuttu lainkaan. Kodissani ei siis koskaan käyty rakentavaa keskustelua isäni alkoholinkäytöstä. Niitä päivinä kun lapsuudenkodissani isä oli selvinpäin, äitini teki kaiken mitä isäni käski; hän passasi, myötäili ja silotteli arjen. Äitini nöyristely ärsytti minua lapsena suunnattomasti: miksi myötäillä yhtenä päivänä ihmistä, joka toisena päivänä kohtelee sinua kuin roskaa?

Näistä kokemuksista johtuen minulla on välillä vaikeuksia suhtautua auktoriteetteihin esimerkiksi työelämässä; en halua miellyttää ketään vain miellyttämisen vuoksi, kunnioitukseni on ansaittava. Haluaisin kuitenkin kaikkien pitävän minusta ja kaipaan kannustavaa ja positiivista palautetta itsetuntoni tueksi. En ole ylisuorittaja, mutta sen sijaan monesti pistän haaveissa ja tavoitteissa riman niin korkealle, että siihen yltäminen on mahdotonta. En siis uskalla aina edes yrittää, koska pelkään epäonnistuvani. Kuten moni muukin täällä, yritän minäkin välttää konflikteja niin parisuhteessa, työssä kuin muissakin kanssakäymisissä viimeiseen asti ja tunnen äärimmäistä huonommuutta jos esimerkiksi työssä joku on tyytymätön työjälkeeni, olipa pettymys aiheellista tai ei. Luulen myös, että juuri vanhempieni ristiriitaisesta käyttäytymisestä johtuen minusta on kasvanut itseäni kohtaan kovin ehdoton: vaadin itseäni olemaan päätöksissäni johdonmukainen ja järkevä ja samanlaista johdonmukaisuutta odotan myös ihmisiltä ympärilläni. En kestä tuuliviirejä.

Minusta myös kasvoi vanhempieni välissä pieni diplomaatti. Vaikka usein inhosin isääni, ymmärsin toisaalta myös sitä, miten rasittavaa äitini nalkuttaminen välillä oli. Samaan hengenvetoon ymmärsin äitini turhautumista hänen yrittäessään saada perheemme pieniä tuloja riittämään edes välttämättömimpään kun isäni tuhlasi rahaa juomiseen. Ymmärsin molempia, mutta en voinut ymmärtää, miten he eivät ymmärrä toisiaan.

Oma suhtautumiseni alkoholiin on harvinaisen tavallinen; käytän alkoholia kohtuudella enkä tunne siitä huonoa omatuntoa.

Olen alkoholistin aikuinen lapsi ja olen vasta nyt 50 vuotta täytettyäni alkanut yrittää työstää tätä asiaa vakavasti, terapeuttini ehdotuksesta.

Olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut teinistä asti. Lapsuudenkodissa isä joi liikaa, mikä aiheutti riitoja. Äiti oli suorittajatyyppi. Molemmat vanhemmat kävivät kyllä töissä, joten isäkään ei laiminlyönyt työvelvollisuuksiaan. Mutta kotona alkoholi oli oikeastaan ainoa asia, jota hän odotti vapaa-ajaltaan. Kotona riideltiin paljon. Toivoin vanhempien eroa noin 12-vuotiaasta asti, mutta he erosivat vasta sitten, kun olin melkein 30-vuotias.

Isään ei voinut koskaan luottaa. Hänen oli vaikea tehdä päätöksiä ja perui yleensä lupauksensa viime tipassa. Siitä opin, ettei ihmisiin voi luottaa, mutta toisaalta minunkin on vaikea pitää lupauksia. En osaa ottaa niitä vakavasti, koska minullekaan annettuja lupauksia ei ole otettu vakavasti.

Olen työelämässä alisuoriutuja. Ihmiset ärsyttävät minua ja masennukseni ilmenee myös aggressiivisuutena työkavereita kohtaan. Tätä varten minulla on lääkitys.

En halua ottaa riskejä enkä sitoutua töissä mihinkään, mitä en varmasti osaa tehdä.

Suoraan sanoen elämä on tuntunut aika ilottomalta.

Toivoin vähintään kahta lasta, mutta masennus paheni niin paljon ensimmäisen lapsen synnyttyä, että katsoin parhaaksi jättää haaveet enemmistä lapsista. Oman pienokaisen näkeminen on aiheuttanut minussa lähinnä surua, mikä on onneksi helpottanut jonkin verran lapsen kasvettua. Silti joinakin aamuina olen ollut niin itkuinen, etten ole kehdannut lähteä töihin.

Olen vasta äsken lukenut kirjan Virtahepo olohuoneessa, mikä on saanut minut ajattelemaan asioista niin, että ilottomuus ja suru ja viha ehkä juontaisivat juurensa lapsuuskotiini.

Isä on yhä elossa ja koska hän on isäni, hän on minulle silti rakas. Kaikki yhteydenotot häneen päin tuntuvat kuitenkin hyvin raskailta enkä soita hänelle niin usein kuin ehkä pitäisi. Iltapäivisin hän on pääsääntöisesti humalassa, mikä omalta osaltaan rajoittaa yhteydenpitoa vieläkin.

Kaikista näistä "oireista" johtuen minua on myös syytetty laiskaksi ja itsekkääksi, koska en ole ulospäin suuntautunut ja iloinen ja ahkera enkä hemmottele vanhaa isääni. Tämä puolestaan on aiheuttanut minussa lisää katkeruuden ja vihan tunteita. Miksi minun pitäisi olla se, joka jaksaa venyä ja antaa itsestään?

Koska näitä on jotenkin helpottavaa lukea, kirjoitan itsekin jotain.

Minun vanhempani ovat molemmat alkoholisteja. Erosivat kun olin pieni, mutta kummankin luona oli alkoholi jatkuvasti läsnä - isä joi viikonloppuisinkin yksin kotona kun taas äiti ja uusi miesystävänsä raahasivat minua baareihin ja juopporemmejä kotiin örveltämään. Isästä piti siis huolehtia että tämä pääsi sänkyyn eikä jättänyt helloja sun muita päälle ja äidin luona pelkäsin meteliä ja vieraita, humalaisia ihmisiä, jotka usein käyttäytyivät väkivaltaisesti. Yritin nukkua sohvalla tupakansavussa remuavan juopporengin kuunnellessa suomi-iskelmää vieressä.

Olin hyvin hiljainen ja helppo lapsi. Opettajat tykkäsivät minusta ja sain stipendejä hyvästä käytöksestä ja keskiarvokin oli lähempänä kymmentä. Olen edelleen suorittaja ja täydellisyydentavoittelija. Usein on vaikeaa aloittaa jotain, jos epäilen etten saa siitä täydellistä tehtyä, enkä missään nimessä halua esitelllä muille jotain keskeneräistä. Tämä hankaloittaa esimerkiksi opintoja, koska häpeän aina tekemisiäni myös vaikka saisin niistä hyvää palautetta. En osaa ilmaista omia mielipiteitäni vaan tuntuu että mukautan niitä seuran mukaan - välillä oikeastaan tuntuu etten oikein tiedä mitä mieltä olen asioista koska muut vaikuttavat niihin niin vahvasti. En oikein tunne itseäni.

Tavallaan olen vahva mielipiteissäni mutta myös tuntuu siltä, etteivät ne ole aina omiani. Toisaalta puolustan niitä vahvasti ja toisaalta taas en halua sanoa mitään hiemankaan oudommille ihmisille. En halua jakaa itsestäni tietoja myöskään kenellekään ja ajatus vaikka facebookista ahdistaa. En myöskään kerro vaikka parisuhdeongelmistani edes ystävilleni koska sehän tarkoittaisi että olen jotenkin epäonnistunut ja sellaiset asiat salataan tai pidetään perhepiirissä. En siis luota ihmisiin.

Olen tästä sulkeutuneisuudesta huolimatta tai ehkä siitä johtuen monelle ihmiselle ns. uskottu, jonka seurassa on turvallista itkeä ja kertoa omista asioista. Tuntuu että olen kaveripiirissäni ollut sellainen äitihahmo, joka huolehtii kaikista, mikä tuntuu irrationaaliselta koska olen itse omasta mielestäni niin sekaisin tunne-elämältäni ja muutenkin. Olen ollut kahdessa pitkässä parisuhteessa, joissa myös molemmat miehet ovat kuvailleet minua tasapainoiseksi ja järkeväksi mikä tuntuu uskomattomalta, koska omasta mielestäni kontroilloin, manipuloin ja raivoan läheisyysriippuvuudessani ihan turhistakin asioista. Jotenkin myös hieman surullista huomata että edes minua lähimpänä olevat eivät näe millainen ihmisraunio olen tämän tasapainoisen, järkevän, empaattisen, yhteiskuntaan sopeutuneen roolin takana.

Alkoholiin minulla on omasta mielestäni ihan normaali suhde, juon suhteellisen harvoin, ehkä kerran kuukaudessa tai joka toinen kuukausi ja silloinkin sen verran että tulen hieman nousuhumalaan mutten yleensä sen enempää, koska ei maistu. Inhoan kyllä humalaisia ihmisiä kun olen itse selvinpäin, joten baariin en lähtisi vesilinjalla istuskelemaan. Vihaan sitä, kun kuulen/näen monesta tutusta jo yhden juoman jälkeen että he ovat jotain ottaneet. Silmiin tulee sellainen erilainen ilme monelle jo todella vähästä, ja ärsyynnyn heti enkä tahtoisi olla enää ko. henkilön seurassa.

En tiedä, kuinka paljon ongelmistani johtuu vanhempien alkoholismista, mutta kovin "normaalia" henkilöä minusta ei ainakaan näillä lähtökohdilla tullut. Haluaisin hakea apua, mutta tuntuu edelleen vaikealta myöntää tuota alkoholismia edes tässä tai muutenkaan paljastaa hekkoutta, joten en tiedä miten sitä saisin.

[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 08:47"]Ei millään pahalla, mutta opetelkaa kappalejako. Ei noita pitkiä tekstejä viitsi lukea, jos ne on yhtä ja samaa pötköä...
[/quote]

Tuhannen kerran. EI TOIMI MOBIILILLA!