Oletko alkoholistin aikuinen lapsi?

Isäni oli/on alkoholisti. Muutettuani lapsuudenkodista pois yhteydenpito lähes katkesi, äitini poismenon jälkeen ollaan oltu puhelimitse yhteydessä n.kerran kuukaudessa. 

Vasta viime aikoina olen alkanut miettimään lapsuuden vaikutusta persoonaani, joka on hyvin tunnistettavissa aikaisempien kirjoittajien teksteistä. Elämäni muuten on kohdillaan: lapset, mies, työ...

Osaako joku sanoa, mikä siihen on syynä, että alkoholistien (aikuiset) lapset jättävät asiat kesken eivätkä saa niitä päätökseen? Mieheni on aina vaahdonnut siitä, että kaikki mitä aloitan (lisäopiskelut, harrastukset tms. muut innostuksen kohteet) jää kesken ja ihan kuin välttäisin asioiden saattamista loppuun. Oikeat opiskelut olen nuorempana saanut kunnialla loppuun, tämä asioiden kesken jättäminen on mielestäni nyt vasta aikuistuttuani (30 v.ylös päin) tullut esiin.

Keneenkään en luota ja pidän jotenkin ihan normaalina, että sovittuja asioita voidaan perua ja päätöksiä pyörtää. Itselläni ihan hyvä itsetunto, sisarellani taas todella huono. Olen meistä nuorempi ja luulen sen vaikuttaneen asiaan. meillä lapsilla on suuret ikäerot, joten isäkin siinä välissä vanheni ja rauhoittui.

Lapsuudesta muistan äärimmäisen hyvin, kuinka isän ryyppyputken ollessa päällä meidän lasten piti vastata puhelimeen ja valehdella (isä oli yrittäjä ja asiakkaat soittelivat perään) milloin mitäkin. Ilmeisesti tuosta oppineena luottamus ihmisten puheisiin on mitä on. Isä ei koskaan käynyt koulun missään juhlissa, kerran lupasi tulla joulujuhlaan, mutta yllätys yllätys, ei tullutkaan. Isä noin pääpiirteittäin hoiti työnsä mutta kotiin oli päästävä kello neljäksi, että sai korkattua kaljansa. Autoa ei siis meillä käytetty, äiti kun ei ajanut. Mökiltä oli aina hillitön kiire heti sunnuntaiaamusta kotiin, että sai avattua kaljan viimeistään iltapäivällä. 

Ei osata oikeastaan puhua isän kanssa toisillemme. Kaunainen ja katkera olen hänelle ja anteeksi en tule ikinä antamaan. Itseeni kohdistuvaa arvostelua en siedä ja loukkaannun syvästi negatiivisesta palautteesta. Pyrin tekemään asiat täydellisesti, työssäni olen tunnollinen, yli tarkka ja vastuuntuntoinen.

Kun joku sanoo olevansa alkoholistin lapsi, kaikki ymmärtävät hänen automaattisesti kärsineen traumoja. Mutta niitä samoja traumoja on muillakin: ääriuskovaisten, narsistien, mielenterveysongelmaisten lapsilla. Kun luen tätä ketjua, tunnistan itsessäni kaikki muut vauriot paitsi että juominen ei pelota/häiritse minua, kun en juuri siihen ole ehdollistunut. Molemmat vanhempani ovat narsisteja.

64 vielä lisää 65:lle. Itse en kenellekään ole kertonut/kerro isäni alkoholismista, joten en siltä osin saa keneltäkään ymmärrystä tms. Suhteeni alkoholiin on kutakuinkin vissiin normaali, en tosin itse juurikaan alkoholia käytä, maku ei miellytä. Tuttavapiirissämme kukaan ei juo humaltuakseen, en tiedä miten suhtautuisin sellaiseen. 

Molemmat vanhemmat alkoholisteja. Muutin aika aikaisin pois kotoa, lähelle kotia kylläkin jotta voin olla pikkuveljeni tukena yhä.

Opiskelin, löysin hyvän ja kunnollisen miehen rinnalleni ja olen työelämässä. Itsetuntoni oli huono, se on kuitenkin parantunut iän mukana ja on nyt ihan hyvä.

Suhde alkoholiin jäi vähän omituiseksi. Juon itse kohtuudella, todella harvoin kylläkin. En siedä humalaisia ympärilläni jos en itse ota, mies saa ottaa saunakaljan mutta kalsarikännejä kotina en kestä. Lasten edessä ei humalluta, se on ehdoton sääntö minulla.

Itse ahdistun ristiriidoista, en halua pahoittaa kenenkään mieltä. Taidan olla siis sovittelija noista luonnehdinnoista.

Minäkin olen miettinyt sitä, miksi asioiden loppuun saattaminen on niin vaikeata. Ehkä se on sitä että haluaa että on jotakin mistä saisi tarttua kiinni. Tavallaan välttää asioiden lopullisuutta.

Muita piirteitä joita itsessäni tunnistan alkoholistin lapsena:

valkoiset valheet ovat normaaleja

huono itsetunto

takertuminen miessuhteisiin

vaikeus luoda ystävyssuhteita.

Hyvänä piirteenä uskon saaneeni mukaan sen, että,aistin hyvin herkästi muiden ihmisten mielialat.

Ei päivää mene ohi ettenkö pohtisi ja peilaisi nykyminääni lapsuuteen. Isäni on vielä hengissä, juo edelleen. Äiti kärsii. Ai niin, yksi jännä luonteenpiirre tuli vielä mieleen. Toisaalta huolehdin muiden voinnista mutta samalla mulle on yksi paskan haile muista. Jänniä juttuja.

Alkoholiin suhtaudun kai ihan terveesti. Otan silloin tällöin, mutta en tule koskaan juomaan itseni humalaan lasteni edessä. Eikä tule kukaan muukaan. Sen vielä haluan sanoa, että hieman ärsyttää mieheni kommentit itsetunnostani. Kyllä minä kovasti yritän sitä kohentaa mutta sisälläni on edelleen pieni epävarmuus joka usein piiloutuu kovan ulkokuoren alle. Joten ihmiset, älkää tuomitkaa ellette tiedä taustoja. Jos ei itse ole kokenut samanlaista niin ei täysin voi ymmärtää mutta yrittäkää.

Hyvää Joulua kaikille! Isä se tietty vetää kännit kun on hyvä syy, eli pyhät. Kunhan ei nyt kuolla kupsahtaisi niin ei meidän ja lasteni joulua pääsisi pilaamaan.

Kai tuo sensitiivisyys muiden ihmisten mielialojen osalta paljonkin juontaa juurensa juuri lapsuudesta, kun jo oven avattuaan vaistosi kodin sen hetkisen ilmapiirin ja mukautti käyttäytymisensä siihen.  64

Nimenomaan mukautti sitä omaa käyttäytymistä muiden mielialoihin ja huomaan tekeväni sitä edelleen. Voin kai sanoa etten muiden seurassa ole oma itseni. Veljeni ei sitä tehnyt ja sai turpaan isältä tuon tuosta. Toisaalta hän on sitten aikuisenakin aina uskaltanut kulkea omia polkuja ja tehnyt aina sitä mistä pitää ja onnistunut siinä muiden epäilyistä huolimatta. On mm.kova urheilija, ollut jopa Olympialaisissa ja ihailen kyllä häntä suuresti.

Ei olla koskaan juteltu lapsuudestamme hänen kanssa joten hänen tunteita ja ajatuksia en tiedä.

Äidilleni on aina maistunut alkoholi, vaikka hän kävikin töissä ja ruokaa oli aina meille lapsille tarjolla. Hänellä oli väkivaltainen mies, jonka kanssa riitelivät kännissä joka viikonloppu.

Minulla on erittäin huono itsetunto (olin koulussa aina se paras, mutta silti en ole edennyt työelämässä, vaikka moni on sitä ääneen minulle ihmetellytkin esimerkiksi pomoni), miellytän ihmisiä, en tunnista omia mieltymyksiä (elän muiden mieltymysten kautta), olen katkera niille ihmisille, joilla ollut onnellinen ja tasainen lapsuus (vaikka tiedostan sen olevan tyhmyyttä), sisälläni kuohuu viha ja jokin sanoinkuvaamaton suru, valehtelen ihmisille, että olen onnellinen (vaikka usein haudon itsemurhaa), ajattelen negatiivisesti itsestäni, minun on vaikea pitää sosiaalisia suhteita yllä (varsinkin sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat paremmista piireistä tai menestyviä), pidän itseäni automaattisesti muita huonompana, en saa oikein mitään aikaan, sillä "pelkään" menestyväni (en osaa käsitellä positiivisia asioita)...

Olen kolmekymppinen ja alkanut nyt tiedostaa, miten suuri vaikutus lapsuudellani on ollut itseni muodostumiseen. Olen hakeutunut hoitoon, mutta pelkään näiden asioiden olevan niin syvällä, etten saa niitä koskaan korjattua.

Tsemppiä muille!

[quote author="Vierailija" time="21.01.2013 klo 10:53"]

alkoholistiperheestä, isäni oli erittäin väkivaltainen sekakäyttäjä ja äitini "pelkkä" juoppo. Kaksi nuorempaa sisarusta, joista huolehdin 6-vuotiaasta alkaen.
Luonnollisesti jälkeä syntyi. 14-vuotiaana minut ohjattiin nuorisopsykiatriselle hoitoon, mutta säännöllisistä käynneistä huolimatta parikymppisenä masennukseni eteni psykoottistasoiseksi. Vuoden verran vietin sairaaloissa. En kokenut saaneeni silti oikeanlaista apua. Lopulta kyllästyin olemaan muiden armoilla, ja se ehkä lopulta sysäsi minut kasvamiseni alkuun. Voin sanoa, että tie on ollut pitkä ja kivinen, ja ensimmäiset vuodet silkkaa helvettiä. Ehkä vaikeinta on ollut päästä pois siitä kaikennielevästä raivosta, joka valtasi heti kun joku (kuviteltu) uhkatilanne syntyi. Olin siis todella räjähdysherkkä ja aggressiivinen.

Nykyään tunnen suurta ylpeyttä siitä, että olen (jopa muidenkin mielestä :D) tasapainoinen ja suht normaali kolmen lapsen äiti. Olenhan tämän täysin itse rakentanut! Ajattelen, että selviän aina, selvisinhän lapsuudestanikin. Alkoholia en juuri käytä, en pidä siitä että en kontrolloi itseäni. Lasten kanssa meillä ei juoda pisaraakaan.

Minulla on toisen asteen koulutus, mitä pidän lähtökohtiini nähden erinomaisena saavutuksena. Teen kuitenkin vain keikkatöitä, minua ahdistaa esim. se, että joku muu sanelee työvuoroni. Olen erittäin pidetty työpaikoilla, olen ahkeran ja tunnollisen ihmisen maineessa. Mutta en jaksa kauaa, siksi keikkailu.

Isäni kuoli jo vuosia sitten, olen antanut hänelle rauhan ja saanut itsekin siitä paljon.

Mielestäni olen selviytyjä :)

[/quote]

Minulla oli samoja tunteita vihan ja aggression kanssa. En pystynyt itkemaan, enka voinut, kun piti nayttaa nuoremmalle sisarelle, etta sisko on vahva. Saatoin menna vessaan ja hakata rystyseni verille oveen. Sen jalkeen pyyhin veren ja jatkoin. 

Aitiini ei tehonnut mikaan puhe vaan alkoholi maistui paivittain, kuten vielakin. Kukaan ei ikina ollut kotona, kun tulimme koulusta. Yolla saimme kuulla, kun aiti ja poikaystava tulivat kotiin ja alkoivat tapella tai harrastaa seksia aanekkaasti. Se nosti adrenaalin pintaan. En vielakaan nuku kunnolla.

Valilla sain oman osani taman poikaystavan henkisesta seka fyysisesta vakivallasta. Kotonani olin "huora". 

Nykyaan pelkaan nopeita liikkeita mieheni osalta, vaikka tiedan, etta han ei ikimaailmassa satuttaisi minua - se on vain automaattinen reaktio. Minulla on ollut kaikenlaista mielenterveyden ongelmaa, olen ollut taysin tasapainoton ja vellon menneisyydessa. Syomishairio alkoi samaan aikaan kun aidin jokapaivainen juominenkin, tunsin sen olevan ainoa keino kontrolloida elamaa. Minulla on ollut valilla todella vahvoja narsistisia piirteita - en kykenyt tuntemaan empatiaa. 

Minulta ei heru minkaanlaista ymmarrysta ihmisille, jotka tietoisesti altistavat lapsensa paihteiden vaarinkayttajille. Se tuhoaa lapsen.

^ Niin ja vakava masennus on edelleen. Itsemurhaa olen hautonut monet kerrat. 

Ahdistaahan tuo. Isäni ollut alkoholisti koko elämäni ajan, asian tajusin ala-asteella, jolloin pidin salaista kirjaa hänen iltaisin juomista määristään. Vanhempani eivät ole eronneet, aina olen sitä kylläkin toivonut. Tunnistin itseni ylläolevasta pitkästä kuvauksesta siinä määrin, että mistään ei saanut puhua. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että minun kannaltani puhumisesta ei myöskään ole mitään hyötyä. Olen pienestä asti kuunnellut äitini ongelmia isäni alkon käytön suhteen, ja isäni ongelmia avioliiton kanssa. Itse en ole juuri puhunut, sillä koin turhaksi kertoa vanhemmilleni tunteistani, koska mikään ei kuitenkaan muuttunut. Nykyään olen oman elämäni myötä eristäytynyt tietyllä tapaa perheestä. Koska tiedän etten voi asioille mitään, en yritä muuttaa niitä tai anna niiden vaikuttaa elämääni. Pienempi sisareni kuitenkin joutuu vielä elämään vanhempieni kanssa saman katon alla ja koen hänestä suurta huolta ja pelkään, miten kodin tilanne tulee vaikuttamaan häneen ja miten se on jo vaikuttanut. Hän on hyvin masentunut ja aikaansaamaton, kun itse olen koettanut unohtaa ongelmat ystävien ja harrastusten avulla. Vihaa koen sekä isääni, että äitiäni kohtaan vaikka heitä rakastankin.

[quote author="Vierailija" time="20.01.2013 klo 14:55"]

Miten se näkyy elämässäsi, ts. onko sinulla tiettyjä piirteitä tai käyttäytymismalleja, jotka ovat tyypillisiä alkoholistin aikuisille lapsille? Miten pärjäät työelämässä? Millainen on oma suhteesi alkoholiin? Millainen on itsetuntosi?

Kiinnostaa, kuinka te muut pärjäätte. Oma isäni on alkoholisti (juo edelleen, tosin ei päivittäin) ja asiat ovat taas ajatuksissa kun oma ensimmäinen lapseni syntyi muutamia kk sitten.

Tuntuu, etten koskaan tule saavuttamaan tasapainoa ja se ahdistaa.

[/quote]

Ikävää, että sinulle on käynyt noin. Tunnet ehkä samoin kun sanon sinulle, että sinulla ei ole oikeutta loputtomiin märehtiä noin. 

Isäni on alkoholisti. Itse olen 25 v. ja odotan ensimmäistä lastani. Join ennen raskautta ihan vain silloin tällöin viikonloppuisin, mutta yleensä tuli juotua ihan humalaan jos kerran lähti juomaan, en ikinä juo yhtä tai kahta esim saunasiideriä, kyse ei ole siitä ettenkö voisi lopettaa siihen vaan pikemminkin siitä että en näe järkeä juoda yhtään jos ei lähde kunnolla.  Sitten taas mitä tulee mieheni juomiseen kontrolloin sitä ja hysterisoin välillä liikaakin. Halveksun alkoholisteja, en sääli ollenkaan.

Isäni on alkoholisti, mutta näen häntä vain pari kertaa kuussa, koska asun äitini kanssa. He erosivat, kun olin pikkutyttö. En tiedä tyypillisiä piirteitä alkoholistien lapsilla, mutta en pärjää kovin hyvin. Minulla on masennus ja kaikki ahdistaa. Ihmissuhteita on hankala muodostaa -etenkin miesten kanssa. En halua olla lähellä miehiä. En luota heihin. Toisaalta tässä on kyllä takana muutakin kuin isän alkoholismi. Ennen olin hyvin kriittinen alkoholia ohtaan. Nykyään osaan nauttia siitä, mutta kohtuudella. Käyn kerran pari kuussa ytäväni kanssa juhlimassa. En kuitenkaan koskaan humallu kovin paljon. Krapulaa en saa. Törttöilyä ja oksentelua ei tapahdu. Muulloin en juo.

[quote author="Vierailija" time="20.01.2013 klo 14:55"]Miten se näkyy elämässäsi, ts. onko sinulla tiettyjä piirteitä tai käyttäytymismalleja, jotka ovat tyypillisiä alkoholistin aikuisille lapsille? Miten pärjäät työelämässä? Millainen on oma suhteesi alkoholiin? Millainen on itsetuntosi?

Kiinnostaa, kuinka te muut pärjäätte. Oma isäni on alkoholisti (juo edelleen, tosin ei päivittäin) ja asiat ovat taas ajatuksissa kun oma ensimmäinen lapseni syntyi muutamia kk sitten.

Tuntuu, etten koskaan tule saavuttamaan tasapainoa ja se ahdistaa.

[/quote]

Olen alkoholistin lapsi. Lapsuus oli rankkaa. Itse selvisin hyvän äidin ansiosta, joka huolehti meistä lapsista. Myös teini-iässä tapahtunut uskoontulo on auttanut antamaan asioita anteeksi ja puhdistamaan sisintä.

En juo alkholia. Se ei maistu hyvältä eikä humalahakuisesta juomisesta kokemukseni mukaan yleensä mitään hyvää seuraa. Kohtuukäyttöä vastaan minulla ei ole mitään.

Olen sopeutuja, miellyttäjä ja suoriutuja. En tiedä mikä on seurausta isäni alkoholismista, sopeutuvuus ainakin. Lapsuuteni ja nuoruuteni oli täynnä pettymyksiä ja yllätyksiä, joista pääsin yli keksimällä vaihtoehto B:n ja uskottelemalla itselleni ja muille että se on vähintäänkin yhtä hyvä kuin alkuperäinenkin aikomuskin. Tunteita en näytä helposti, selviän pokerinaamalla tilanteesta kuin tilanteesta. Ei auta itku markkinoilla :) Ulkopuolisilta olen kuullut olevani vahva ja tasapainoinen, ja niin kyllä koen itsekin.

Tiedän, miten hirvittävän ahdistavaa on nähdä vanhempansa humalassa. Siksi en juo itseäni humalaan asti kolmen lapseni läsnäollessa. Toisaalta, haluan osoittaa heille että alkoholia voi käyttää kohtuudella ja ilman ongelmiakin, eikä se ole mikään peikko: siksi saunaolut tai lasi punaviiniä on ok. Jos lapset eivät kuitenkaan ole paikalla, mopo lähtee helposti käsistä ja saatan juoda itseni sammuksiin. Oletan tämän johtuvan geeneistä tms. Onneksi on lapset ja erittäin kunnollinen ja terveitä elämäntapoja noudattava mies, ilman heitä olisi varmasti juoppo itsekin. 

Näiden kokemusten lukeminen auttaa ymmärtämään omaa itseään. Isäni oli/on alkoholisti ja narsisti, vanhempani erosivat ollessani 14v ja sen jälkeen ei ole isää näkynyt. Myös ennen niin läheinen isän puoleinen suku hylkäsi minut. Ihan jokainen. Ajattelen lapsuuttani jatkuvasti, valehtelematta kokemukseni tulevat mieleen muutaman minuutin välein, ja näen traumoistani unta joka yö.

Olen kolmekymppinen ja käynyt läpi masennukset ja paniikkihäiriöt. Luonteeltani olen sopeutuja, sovittelija ja suorittaja. Olen aina pelännyt tulevaisuutta ja toisaalta en ole uskonut, että tulevaisuudella olisi tarjota mitään minulle. Vuosien terapia ja lääkehoito ja iän tuoma varmuus on auttanut minut kuitenkin oikealle tielle parantumisessa.

Isoimpia ongelmia minulle ovat konfliktitilanteet, joissa olen aivan neuvoton. Kotona riidat ratkaistiin nyrkillä, siihen en tietenkään enää lähde. Siten minulla ei ole minkäänlaisia alkeellisiakaan työkaluja konfliktitilanteiden käsittelyyn. Tämä aiheuttaa eniten ongelmia normaaleissa ystävyyssuhteissa ja parisuhteissa - ainoa keksimäni keino hoitaa riidat on jättää toinen osapuoli, polttaa sillat takanani, kuten jo kotona on opetettu.

Toisekseen pelkään, että katkeroidun entisestään. Isä hylkäsi minut pienenä, enkä oikein tiedä miten siitä voi päästä yli. Ymmärrän toki, että syy ei ole minussa. Mutta en voi ymmärtää, miksi juuri minä olen joutunut oman vanhemman ja suvun hylkäämäksi, mistä minua rankaistaan. Ymmärrän hyvin esim. uskonnollisista yhteisöistä irtautuvia, joita rankaistaan eristämällä suvusta ja yhteisöstä. Se on kauheaa ja se tuhoaa mielen.

Rakastava äiti on ainoa, joka minut on pitänyt kasassa, ilman häntä olisin varmasti tehnyt itsemurhan. Ja ulkoisesti pärjään hyvin, useita korkeakoulututkintoja, kansainvälinen ura, paljon ystäviä, jne jne. Mutta eihän sellaisella oikeasti ole väliä, kun on jatkuvasti sisäisesti hajoamispisteessä.

Olen

Miten se näkyy elämässäsi, ts. onko sinulla tiettyjä piirteitä tai käyttäytymismalleja, jotka ovat tyypillisiä alkoholistin aikuisille lapsille?

Käytän alkoholia hyvin hyvin harvoin. Vihaan juoppoja, en halua että lasteni lähellä juodaan. Aina kun suutun vanhemmilleni juomisesta, poden erittäin huonoa omaatuntoa suuttumisesta. Tämä kuitenkin vähentynyt lasten saamisen myötä.

Olen liian kiltti, tunnollinen, aistin toisten ihmisten tunnetilat pelottavalla tarkkuudella (lapsuudesta opittu, jotta osaisi olla ärsyttämättä juoppovanhempia). Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, jos puolustan itseäni ja mielipiteitäni, olen tottunut myötäilemään ja välttämään riitoja.

Miten pärjäät työelämässä?

Pärjään työelämässä hyvin, olen ehkä vähän liiankin tunnollinen töiden hoitamisessa. Olen hoitoalalla (yllätysyllätys).

Millainen on oma suhteesi alkoholiin?

Muutaman kerran vuodessa otan saunakaljan/-siiderin tai kaksi.

Millainen on itsetuntosi?

Kohtalainen nykyään.

Nro 90 lisää:

En luota keneenkään

Olen alkoholisoituneen isovanhemman lapsenlapsi

Isovanhempani asuivat samassa pihapiirissä kuolemaansa asti. Minä olen vanhin lapsi kolmesta.

Minun rooliksi muodostui kyvyttömien vanhempien ja sisarusteni kantaminen ja hoivaaminen sekä tyrannimaisen ja alkoholisoituneen pappani ja vanhempieni välisen konfliktin estäminen. Olen siis se vastuuntuntoinen ja sovitteleva lapsi. Vanhempani käyttivät jonkin verran alkoholia lapsuuteni ja nuoruuteni ajan ja nyt äidistäni on tullut täydellinen kontrollifriikki, hän on a-klinikalla töissä, ja isäni alkoholinkäyttö käsitykseni mukaan kasvaa tasaisesti. Olen heihin minimaalisen vähän yhteyksissä – he puolestaan jatkavat minussa roikkumista kaikin tavoin.

Olen käynyt terapiassa 4 vuotta ja tulen varmasti jatkamaan terapian hyväksikäyttöä kasvussani loppuelämäni ajan.

Minä

-          olen yltiö tunnollinen ja kiltti

-          aistin toisten ihmisten tunteet usein tarkemmin kuin he itse

-          omaan huonon itsetunnon. teen sen kanssa töitä vuositolkulla aina vain huomatakseni lisää asioita, missä en arvosta itseä lainkaan.

-          en luota lähes keneenkään

-          en osaa syödä. olen oppinut ohittamaan nälän tunteen ja saamaan päivittäiset kalorini sokerista. olen tämän johdosta sairastellut paljon. viimeiset 10 vuotta olen tehnty töitä säännöllisen ruokailun eteen ja tilanne on parantumassa pienin askelin.

-          en nuku. en ole oppinut tuntemaan väsymystä. minulla on nukahtamisvaikeuksia ja univajeesta johtuvia ongelmia kasapäin.

-          en ole koskaan pitänyt alkoholin käytöstä, vaikka se ei ole näkynyt teini- ja aikuisaikojen bilettämisissä (0-1krt/kuukaudessa). Lopetin alkoholin käytön kokonaan 2,5 vuotta sitten

-          olen ollut ulkoaohjautuva ja opettelen kovasti tuntemaan, kuka minä olen, mistä minä pidän, mistä minä alan ja missä on minun rajani

-          poden huonoa omaatuntoa itseni ja tarpeideni puolustamisesta – jos joskus osaan niin tehdä

-          en koskaan sano pahasti toisille, vaikka he sen olisivat ansainneetkin

-          välttelen konfliktia viimeiseen asti, tyypillisesti omalla kustannuksella

-          en näe omaa arvoani. tämä on vaikuttanut pari- ja ihmissuhteisiini sekä työelämääni. sain akateemisesta loppututkinnostani tiedekunnan parhaan arvosanan ja stipendin, olen urheilussa Suomen ja maailmanmestari, olen naisyrittäjä miehisellä alalla, olen edennyt urallani hyvin ja saanut hyvää palautetta, teen jatko-opintoja yliopistossa – enkä siltikään osaa tuntea ylpeyttä tai koe itseäni ”hyväksi”

-          en osaa pyytää apua

-          en osaa vastaanottaa apua

-          autan/ kannan mielelläni muita, viime vuosiin asti. terapian myötä se on vähentynyt, mutta selkeästi se on aina minussa

-          en koskaan luovuta tai anna periksi – edes silloin, kun pitäisi

-          olen 40 vuotias, mutta en ole koskaan ollut naimisissa. olen ollut pitkissä (4-8v) parisuhteissa, mutta tunnun aina valitsevan miehiä, jotka toistavat tavalla tai toisella lapsuuteni maisemaa

-          olen jollain tasolla kontrollifriikki

-          olen helposti läheisriippuvainen: alan komppaamaan muita omalla kustannuksellani

-          en osaa tuntea vihaa, edes tervettä sellaista

-          olen aina se, joka kantaa ja rakentaa ja joka ei saa siitä ansaitsemaansa palautetta tai arvostusta

-          olen näkymätön tyttö

-          tunnen helposti riittämättömyyden tai arvottomuuden tunteita

-          tunnen helposti hylätyksitulemisen tunteita

-          koen olevani lihava ja ruma – vaikka faktisesti olen kaiketi jotain ihan muuta

-          tunnen usein, että minusta ei pidetä ja minua ei haluta – vaikka faktisesti tiedän tämän olevan täysin päinvastoin

-          miellytän helposti muita (ja osaan sen tosi hyvin)

-          vaadin itseltäni älyttömiä, mutta en mitään toisilta

-          rakastan lapsia ja halusin ison perheen ennen terapiaani. terapian aikana kuitenkin ymmärsin sukukarmani enkä halua enää lapsia – näen, kuinka sisareni jatkavat sukukarmaa omiin lapsiinsa ja se on minusta tarpeeksi kamalaa katsottavaa. koen vastuukseni kasvaa ihmisenä, ei lisääntyä.

-          olen ollut itsetuhoinen useaan otteeseen elämäni aikana

-          olen ollut kliinisesti masentunut useaan otteeseen työurani aikana

-          teen aina kovasti töitä ja menestyn siinä, mitä teen (oli se sitten opiskelu, työ tai urheilu – mutta ei ihmissuhteet)

-          en koe ansaitsevani mitään hyvää

-          kaipaan läheisyyttä ja rakkautta paljon

-          olen lasten suokkari-täti

-          olen hyvin herkkä

-          pompin tsempin, elämänuskon ja optimismin ja täydellisen pessimismin välillä tasaisin väliajoin. minulla ei kuitenkaan ole diagnosoitu maanis-depressiivisuutta

-          omaan vaikeuksia auktoriteettien kanssa

Ystävieni ja tuttujeni mukaan ongelmani eivät lainkaan näy päällepäin ja kärsin siitä.

Olen tietoinen tilastani ja tilanteestani, olen tehnyt sen eteen pitkään töitä, mutta tulokset tulevat tosi hitaasti – jos ollenkaan.