Oletko alkoholistin aikuinen lapsi?

En ole alkoholistin aikuinen lapsi.

Minä opin lapsena valehtelemaan. Tai ainakin välttämään totuuden kertomista.

Isän juominen oli - ja on edelleen - aika suuri tabu. Vanhempani elävät kulissielämää ja myös minun piti tehdä niin. Isän alkoholiongelmat myös kiellettiin kotona ja olin itsekin varmaan vielä pitkälle kouluikäisenäkin varma siitä että sellainen juomismäärä ja käyttäytyminen humalassa on ihan normaalia. Muistan olleeni kateellinen aina koulukavereideni iseille, jotka kyselivät kuulumisia lapsiltaan ja toisinaan myös minulta. Ja olen ehkä edelleen.

Murrosikäisenä kärsin tilanteesta jotenkin todella paljon, mutta en puhunut, koska pelkäsin samalla lastensuojelua niin paljon että pyrin itse suojelemaan itseäni suojelulta..

En ole missään vaiheessa käyttänyt alkoholia paljon ja pelkään humalaa. Omaa sekä muiden. Aloitettuani myös ensimmäisen suhteeni ja nähneeni kaapissa olutta, menin aivan lukkoon. Kyllä omassanikin on lonkeroa ja saatan saunan kanssa yhden ottaa, mutta oluen näkeminen - ja vieläpä saman mitä isäkin tapasi juoda - toi voimakkaan muiston lapsuuden jääkaapista. Olen myöskin melko ehdoton siinä, etten hae alkoholia kenellekään. Vaikka teen minun ja miesystäväni ruokaostokset, hän tietää että kaljaa en hänelle kotiin kanna.

Perjaatteessa voisin väittää olevani sujut miesystäväni ja muiden läheisten (isää lukuunottamatta) alkoholinkäytöstä, mutta huomaan alitajuntaisesti pelkääväni ja vähän kyttäileväni juotujen juomien määrää tai sitä että henkilö on juomassa jonkun muun seurassa.

Myönnän myös että haen ehkä edelleen miehiltä jonkinlaista hyväksyntää. Nykyisin lähinnä omalta tietenkin, haluaisin olla paljon lähellä ja tulla hellityksi, mutta olen myös imarreltu jos vaikka joku mies puhuu minulle nätisti tai huomio. Jotain kuitenkin ehkä kertoo myös se, etten päästänyt ketään kuitenkaan lähelle aiemmin ja ensisuudelma sekä neitsyyden menettäminen tapahtuivat noin parikymppisenä.

Mieheni on. Isänsä oli rapajuoppo ja äittinsä hyväksikäytettävä todella tyhmä ihminen. Kumpikaan ei huolehtinut perheestä niin kuin olis pitänyt. Mies tuntee huonommuutta ja on ruoka-addikti. On lihava. Hän syö sina kun voi. Lepyttelee luokattua itseään ruoalla eikä osaa syödä oikein. Suuttuu kun ylenmääräisestä syömisestä huomautetaan ja syö sitten salassa. Niin kuin koko ajan paisuva ulkomuoto e kertoisi ylensyönnistä.Tekee siis ruoalla sitä mitä juoppo juomalla.

Täällä yksi alkoholistin aikuinen lapsi, jolle on nyt tullut eteen prosessoida sitä että mitäs ihmettä se isän tuurijuopottelu läpi lapsuuteni minuun onkaan tehnyt.

Minun isäni veti koko lapsuuteni ajan kerran kuukauteen semmoinen vähän alta viikon putken. Kai se on aika lailla sen mukaan määräytynyt, miten töistä tilipäivät ovat koittaneet. Hoitihan se kuitenkin sillä tavalla aina talouden, että nälkää ei tarvinnut nähdä, eikä laskuja jäänyt tietääkseni ikinä rästiin. Lapsuudesta muistan sen että minkäänlaista hellyyttä isältä ei ikinä saanut. Ei se kyennyt tunteiden tasolla osoittamaan rakkautta minkään vertaa. Siitähän se on varmasti vain johtunut että ei hän ole osannut silloin rakastaa itseään. Sillä oli paljon semmoisia narsistisia piirteitä, eli omahyväisyyttä ja kaiken kaikkiaan se oli vain kyvytön ymmärtämään sitä miten pahalta lapsesta tuntuu se että sille ei ikinä tuntunut mikään olevan riittävän hyvää. Sellainen ilmapiiri jotenkin tukahduttaa lapsen elämästä sellaisen spontaanin riemun ja ilon. Eli meillä meni niin että jos housut vaikka repeytyivät jossain leikeissä, niin isän reaktio oli aina jotain tyyliä "mitä helvettiä olet mennyt tekemään?" sen sijaan että siitä olisi käyty ihan vain rauhallinen keskustelu ja todettu että semmoista sitä sattuu lapselle touhutessa.

Mutta noin muuten muistan, että aina se oli mukana kun mentiin vaikka palloa potkimaan, uimaan tai muuten vaan urheilemaan jotakin.

Eihän tätä lapsena tajunnut, mutta nyt kun ajattelee taaksepäin niin se iso asia on ainakin ollut oman identiteetin häviäminen. Ikään kuin tavallaan minua ei ollut olemassakaan. Siis fyysisesti tietenkin olin, mutta minä olin ihminen jolle ei muodostunut omia rajoja. Olin siis ylikiltti ihminen ja toisten miellyttäjä, joka ei kestänyt minkäänlaista itseensä kohdistuvaa kritiikkiä eikä itseensä kohdistuvaa vihaa missään muodossa. Tällaiset asiat tuntuivat tuhoisilta omaa persoonaan kohdistuvilta hyökkäyksiltä. Omia tunteita, varsinkin vihantunteita on joutunut imaisemaan itseensä ja tämä on johtanut siihen että ihmiset ovat saaneet kävellä ylitseni, josta on seurannut masennus, joka minussa varmasti teininä puhkesi.

Häpeä joka on sulautunut omaan minuuteen on myös ollut vaikuttamassa. Tunne omasta riittämättömyydestä, hylätyksi ja torjutuksi tulemisen pelkoa, läheisyyden pelkoa ja semmoinen kokonaisvaltainen arvottomuudentunne.

Läheisriippuvuuden tunnistan itsessäni, joka oli tuolla varhaisteini-iässä etenkin todella voimakas. Muistan sen miten en edes postiinkaan uskaltanut mennä jostain ihmeen syystä, vaan pyysin aina äitiä hoitamaan tällaiset asiat puolestani. Pelkäsin ihan hirveästi ihmisiä.

Nyt kun sitä traumaa on ruvennut käymään läpi, niin välillä tuntuu että tulee parempia päiviä kun ymmärtää kaiken ja on kuin höyhenillä kävelisi ja sitten taas tulee näitä päiviä kuin nyt että masentaa ja kaikki vain ahdistaa ja tuntuu jotenkin toivottomalta. Mutta koen kuitenkin että tämä kuuluu vain tähän prosessiin.

Nyt kun kirjoitin tämän viestin ymmärsin, että minulla on paljon käsittelemättömiä tunteita matkassa mukana edelleen tuolta isän juoma-ajoilta. Hänhän siis on nyt ollut jo 10 vuotta raittiina, mutta minulle nämä asiat ovat nyt vasta tulleet eteen. Antamalla anteeksi nuo vapaudun itse. Tiedän sen noin niin kuin järjellä ajateltuna, mutta se että tunteiden tasolla aidosti antaa anteeksi. Se onkin jo vaikeampaa. Koska siinä tulee mukaan kuvioon se itseeni kohdistuva viha ja häpeä. Osaanko antaa itselleni anteeksi?

Olen.

En oikeastaan käytä alkoholia, joskus harvoin esim. juhlissa ja baareissa.

En myöskään hirveän usein käy baareissa koska a) kaverit usein ihmettelevät miksi juon niin vähän (1-3 drinkkiä) ja se vähän ahdistaa, koska pitää keksiä aina joku syy miksi näin on. Vanhempieni alkoholi ongelmista en kehtaa kertoa.
Ja b) minua ahdistaa/hieman pelottaa humalaiset miehet.

Tämä baari asia varsinkin välillä ärsyttää, sillä en näe hirveästi kavereitani muualla kuin baarissa ja siellä minä en oikein viihdy. Lisäksi tuntuu, että ainoa paikka mistä voi löytää miehen tai edes tutustua sellaiseen on juurikin nuo baarit. Minulla on ole poikaystävää eikä ole koskaan ollutkaan. Nimim.ikisinkku 23v. :(

Isäni oli alkoholisti ja kasvoin pienellä paikkakunnalla joten asiaa oli vaikea "salailla". Kuitenkaan en koskaan puhunut asiasta kenellekkään. Välillä toiset lapset kertoivat mulle isäni törttöilyistä joista olivat kuulleet omilta vanhemmiltaan tai mahdollisesti jopa nähneet itse kulkiessaan kylillä. Silloin kielsin kaiken ja sanoin, että nyt te olette erehtyneet henkilöstä. Kuitenkin jokin ääni sisälläni sanoi entäs jos... he eivät olleetkaan väärässä.

Äidistä muodostui minulle korvaamaton. Olin onnekas, koska äiti ei juonut ollenkaan. Kerran ollessani noin 5-vuotias näin äidillä ykkösoluen saunan jälkeen. Menin paniikkiin ja kysyin: "alatko säkin juomaan". Äitini ei ymmärtänyt hätääni, mutta alkoholia en sen koommin hänellä nähnyt.

Lapsena toivoin, että vanhempani olisivat eronneet. Muutamia (kymmeniä) kertoja äitini asian ottikin puheeksi. Arki oli yksinkertaisesti liian raskasta elettäväksi. Äitini oli kuitenkin päättänyt pysyä miehensä rinnalla, tuli mitä tuli ja osoittautui käsittämättömän uskolliseksi. Jälkeen päin olen onnellinen, että eroa ei tapahtunut, koska isäni lopetti juomisen kymmenen vuotta sitten ollessani 14-vuotias. Tähän päivään mennessä en ole kertaakaan puhunut isäni kanssa hänen alkoholismistaan. Toisin sanoen hän ei ole koskaan myöntänyt olevansa alkoholisti. Kuitenkaan en muista päivääkään lapsuudestani (0-14 v) jolloin isäni ei olisi ollut joko kännissä tai krapulassa. Juhla-ajat olivat pahimpia, omaa syntymäpäivääni vihaan eniten maailmassa. 

Isäni ei ollut väkivaltainen joten mitään pelkoa alkoholisteja kohtaan ei syntynyt. Ennemminkin lapsena baareissa vietetyn ikuisuuden seurauksena opin tekemään juopoista ystäviäni. Muistan tapauksen jolloin tarvitsin rahaa ja menin baariin pyytämään sitä isältäni. Hänellä ei ikinä ollut rahaa muuhun kuin juomiseen joten hän käski mun lähteä vetämään sieltä. Aikani jankattuani kolme aikuista miestä heltyi ja antoivat mulle noin 100 markkaa. Sitten lähdin vauhdilla. Osaan käyttää tuota taitoa toimia juoppojen kanssa myös lähtiessäni viihteelle. En kovin usein maksa juomistani yökerhoissa, koska löydän aina "tarjoajan". Tässä kohden en ole ylpeä itsestäni.    

Vuoden alussa sanoin ensimmäisen kerran ääneen, ympäripäissäni tietenkin, että kasvoin alkoholistiperheessä. Asian kerroin tuntemattomalle naiselle, joka kuvitteli mun kasvaneen hienostoperheessä ja naljaili siitä. Tapauksen jälkeen tajusin alkaa tutkimaan lapsuuteni mahdollisia vaikutuksia omaan elämääni tänä päivänä. Vaikutuksia ainakin seuraavat:

- kummallinen suhde ruokaan ja juomaan (välillä paastoan ja välillä ahmin)

- joskus mulla on masennuskausia jolloin voin viettää viikkoja vain kuunnellen musaa kaiken vapaa-aikani

- olen aina "silloin tällöin" lintsaillut koulusta (yläaste, lukio jonka jätin kesken, ammattikoulu ja amk)

- tavoitteiden asettaminen niin korkeaksi etten voi niitä koskaan toteuttaa ja sitten, kun huomaan romahtaneeni syytän itseäni ja menen todella pahoinvoivaksi

- tuhat ja sata tekosyytä

- en osaa käsitellä stressiä oikein 

- en osaa ilmaista välittämisen tunteita enkä luota miehiin (olen 23 eikä mulla ole koskaan ollut poikaystävää)

- joskus työnarkomanian piirteitä ja töihin pakenemista

- halu olla yksin ja vetäytyä (olen sosiaalinen, mutta tarvitsen tietyn määrän yksinäisyyttä koska vain yksin ollessani koen ettei kukaan voi manipuloida mua)

- olin itsenäinen lapsi ja muutin omilleni 16-vuotiaana, en koskaan luota kenenkään antamiin taloudellisiin lupauksiin vaan een kovasti duunia elättääkseni itteni.

- satunnaisesti viinalla ja tupakalla tunteiden turruttamista. saatan nollata itseni (stressin, ahdistuksen, raskaan olon) vetämällä kovan kännin. mitään viinaputkea mulla ei ole koskaan ollut. käytän ennemmin alkoholia kerran kovaa kun tissuttelen jatkuvasti.

Joskus mietin miltä isästäni tuntuu, kun hän ei ollut läsnä omien lapsiensa lapsuusaikana. Alkoholismin kanssa suurin häviäjä on mielestäni alkoholisti itse. Myöskään äitini ei ollut täydellinen. Jos hän olisi laittanut kaiken sen energian minkä käytti isäni alkoholismiin keskittymiseen lapsilleen hellyyden osoittamiseen olisi minulla ja veljelläni todennäköisesti parempi taito hallita tunteita. Äitini on sanonut, että isäni lopetti juomisen vasta sitten kun hän itse lopetti valittamisen juomisesta. Äitini on aina pystynyt puhumaan isäni alkoholin käytöstä avoimesti. Toivon, että minullakin on siihen vielä joskus voimaa.

Kirjoitin tämän tekstin suurimmaksi osaksi itseäni varten yhden kurjan päivän päätteeksi. On voimaannuttavaa lukea toisten alkoholistien tai ex alkoholistien aikuisten lasten tarinoita. Ollaan armollisia itsellemme ja toisillemme.

-nuori nainen 

Jottei ketään jää vaivaamaan niin sanottakoon vielä, että täytän pian 24 eli matematiikkani ei todellisuudessa ole niin huono miltä vaikuttaa. Kirjoitin vaan aika spontaanisti tuon tekstin. Lisäksi haluan korostaa eroa alkoholismista ja juomisesta puhumisesta. Ne eivät koskaan ole olleet mulle sama asia. Myös isäni puhuu viinasta ja vitsailee juomisesta muttei koskaan puhu omasta juomisestaan vaan muiden. 

Ei millään pahalla, mutta opetelkaa kappalejako. Ei noita pitkiä tekstejä viitsi lukea, jos ne on yhtä ja samaa pötköä...

Olen 18v ja äitini on ollut alkoholisti niin kauan kuin muistan. Katkeruus ja epätoivo kalvaa minua päivittäin. Myös pelot vaivaavat minua. Joka päivä mietin että onko tämä äitini viimeinen päivä. Myös pelkään sitä että hän taas satuttaisi minua. Kehoni on täynnä arpia myös mieleni. Äitini on pilannut koko elämäni hänen takiaan minut on huostaan otettu, pahoin pidelty myös koulu on mennyt täysin penkin alle, koska hän valvotti minua öisin ja nälkä myös kalvoi. On monia kertoja kun en ole saanu ruokaa. Minun on itse pitänyt sitä ostaa itselleni. Välillä hän on syönyt ostamani ruuat, jotka oli tarkoitettu minulle. Olen myös monesti nukkunu yöni pihalla, kun hän ei minua kotona halunnut pitää. Tämä on yhtä helvettiä suoraan sanottuna. Äitini takia minulla on omatunto todella huono olen sairastunut masennukseen ja minulla on sosiaalisen tilanteiden pelkoa. Stressi on sietämätöntä voin pahoin, ahdistaa ruoka ei maistu ja todella turhautunut ja levoton olo. Sairastin myös keuhkokuumeen marras-joulukuun vaihteessa. Minulla ei ole töitä eikä tuloja joilla maksaisin lääkärilaskut joten menetän varmaan luottotietoni pian. Sitten olen ikuisessa loukussa täällä äitini luona. Tämä on viimeinen paikka missä todellakin haluaisin olla. Täällä on todella siivotonta, ruuaksi leipää yleensä, ei omaa rauhaa ollenkaan, sisällä tupakoidaan ja saan pelätä äitiäni ja hänen miestään joka päivä. Ystävistäni ei ole apua he eivät ymmärrä tilannettani enkä voi mennä heillekkään rauhoittumaan. Kaikki tuntuu hyvin vaikealta. Toivon saavani pian töitä että pääsisin pois täältä.

Ala-asteella meillä oli tytöissä kaksi reippaasti yli 9:n oppilasta. Toinen on näköjään päällikköasemassa hyvässä yrityksessä ja toinen yrittää kovasti olla barbie. Aivan sairaanloisen laiha, enkä tiedä mitä tekee työkseen.

Olen. Isäni on alkoholisti. Onnksi minulla on hyvä äiti joka heitti ryyppäävän isäni pihalle ennenkuin asiat menivät liian pahaksi. En ole siis joutunut kasvamaan ympäristössä jossa aikuiset on humalassa. Mutta vaikutti isän alkoholismi sen, että en ole ikinä tuntenut isää koska alkoholi oli tårkeämpää kuin omat lapset. Tunnen jotenkin menettäneeni jotain oleellista elämästä kun ei ole ikinä oikein ollut isää. Näin aikuisena olen onnellinen että aviomies ei tykkää ryypätä, vaan on mielummin lasten kanssa. Olen aina ollut vähän sosiaali kammoinen, mutta en tiedä johtuuko se lapsuudesta vai mistä.

[quote author="Vierailija" time="14.11.2014 klo 11:21"]Olen. Isäni on alkoholisti. Onnksi minulla on hyvä äiti joka heitti ryyppäävän isäni pihalle ennenkuin asiat menivät liian pahaksi. En ole siis joutunut kasvamaan ympäristössä jossa aikuiset on humalassa. Mutta vaikutti isän alkoholismi sen, että en ole ikinä tuntenut isää koska alkoholi oli tårkeämpää kuin omat lapset. Tunnen jotenkin menettäneeni jotain oleellista elämästä kun ei ole ikinä oikein ollut isää. Näin aikuisena olen onnellinen että aviomies ei tykkää ryypätä, vaan on mielummin lasten kanssa. Olen aina ollut vähän sosiaali kammoinen, mutta en tiedä johtuuko se lapsuudesta vai mistä.
[/quote]

Niin ja ei ole itsellä mitään ongelmaa alkoholin kanssa, joskus juon. Aika harvoin tosin. Tosin olen ehkä aika tarkka siitä että lasten nähden ei juoda yhtään.

Tämä on minun tarinani. Ai miksi vasta nyt. Koska uskon nyt olevan oikea aika.
Minulla on onnellisia muistoja lapsuudesta, mutta tässä taannoin olin kahvilla vanhan ystäväni kanssa ja hän kysyi, ”juoko vanhempasi vielä”?

En edes muistanut, että koko lapsuuteni ajan olen nähnyt, kuinka vanhempani juovat joka ikinen viikonloppu. Sama toistui vuoden jokaisena viikonlopun päivänä, alkaen perjantaina päättyen sunnuntaihin ja joskus äitini otti maanantain sairaslomaa jolloin voisi juoda vielä yhden päivän. Oliko äitini ajokunnossa seuraavana päivänä? Ei kai. En tiedä. Muistan kun lauantaiöisin heräsin kovaan musiikin ja kitaransoittoon. Jatkoin nukkumista. Muistan, kun minulle avattiin tv, että voin katsoa tv:tä, etten häiritse vanhempiani tai pyydettiin kävelemään isän selän päällä, kun hänellä on pää kipeä, enkä tiennyt miksi. Nykyään tiedän,  omasta kokemuksesta.

Vietinkö onnellisen lapsuuden? En tiedä. Nykypäivänä minut olisi huostaan otettu. Olisiko elämäni erilainen? Olisi, mutta onnellisempi? En tiedä. En ole kokenut väkivaltaa ikinä isältäni, mutta äidiltäni kyllä ja monta kertaa. Sitten huomasin, että osaan puolustautua, ja kun hän kävi kerran päälle tartuin häntä kahdesta sormesta ja mursin ne. Tekeekö se minusta paremman ihmisen? Ei. Huonomman. Minun olisi pitänyt hakea apua toiselta aikuiselta.

Oli vappu ja olin ala-asteikäinen. Vanhempani oli lähtenyt jonnekin ja jättänyt minut yksin. Lähdin ulos ja ovi pamahti kiinni, lähdin hädissäni etsimään äitiä tai isää Keravan keskustasta. En löytänyt ja alkoi olla myöhä. Onneksi olin fiksu ja tajusin mennä siskoni oven taakse kertomaan tilanteen, ja pääsin heille yöksi.

Olin myös ala-asteella, kun aina perjantaisin lähdin äitini mukaan kauppaan. Kaupasta tarttui aina kaljaa mukaan ja heti pelikoneelle, missä aikaa meni 30 minuutista yhteen tuntiin. Joskus hän meni Panamajackin alakertaan pelaamaan ja otti yhden tuopin olutta, olimme autolla liikenteessä.

2007 luulin kaiken muuttuneen. Äitini sai aivoverenvuodon päähän. MAHTAVAA! Juominen loppuisi! Äidin päästyään sairaalasta, hän oli lähdössä ostamaan kaljaa ”isälle”. Sairasta vai mitä.

Alkoholi paheni äitini elämässä, joka samalla vei loput rippeet onnellisista teinivuosista. Isälle olut maistuu, mutta huomattavasti vähemmän.

2009 olin anttilassa ensimmäistä kertaa töissä vakituisesti. Äitini tuli ja varasti sieltä, minun ollessani työvuorossa. Työkaverini tuli kertomaan, kuinka hän näki vartijan saattamassa äitiäni vartijan koppiin. Ja tämä ei ollut ensimmäinen kertakaan, mutta minulta oli asia pidetty salassa.

Viimevuoden keväällä 2014 äitini yritti itsemurhaa minun, siskoni ja isäni nähden. Kännissä joi lisää ja söi unilääkkeitä. Paljon pahaa. Hän selvisi ja lupasi, että nyt se on loppu. Hän kesti 4 päivää, jonka jälkeen ratkesi. Pääni ei kestänyt enää tilannetta, joten hain ammattiapua. Sain sitä. Kävin 10 kertaa juttelemassa terapeutin luona. Siskolle kerroin ja hän kannusti minua. Joka terapian jälkeen soitti minulle ja kysyi miten meni. Isälle kun kerroin reaktio oli tämä, ” jos sille tielle meet, niin siellä pysyt”. Tosi kannustavaa eikö?

Olen aina katsonut Keravan aukiolla istuvaa juopposakkia nenänvartta pitkin, mutta nyt jopa oma äitini on nähty siellä istuvan. En osaa sanoin kuvailla.

Tämä kirjoittaminen saa minut vihaiseksi, katkeraksi ja surulliseksi. Ai miksi? Vanhempani tuskin joivat, kun kaksi isosiskoani asui kotona. Onhan ikäeroa 15 ja 12 vuotta. Kun synnyin juominen alkoi. Onko se oikein minua kohtaan? Ei. Siksi olen katkera heille, mutta toinen siskoistani kertoi, että hän ei olisi läheskään näin hyvä äiti, mitä on nyt, jos hän ei olisi minusta pienenä huolehtinut. Surulliseksi, koska olisin halunnut alkoholittoman lapsuuden. Vihaiseksi siksi, koska vanhempani ei sitä minulle antanut.

Olen kohta 25-vuotias. Mietin jatkuvasti, mitä jos minusta tulee alkoholisti. Entä jos tulen saamaan lapsia?  Kohtelisinko heitä samalla tavalla, kun minua kohdeltu?

Aina nykypäivänäkin kun menen käymään vanhempieni luona, äiti on kännissä. AINA! En viihdy siellä enää. Kuinka kamalalta kuulostaa, kun lapsi sanoo, ettei viihdy vanhempiensa luona. Mutta se on totta. Enkä halua mennä sinne enää ikinä. Ai miksi?

Olen tällä hetkellä onnellinen. Olen löytänyt onnen ja miehen ja kodin jossa asustaa ja jossa voi rakentaa oman perheen. Tällä hetkellä haluaisin vaan olla. Olla onnellinen. Enkä halua, että kukaan onneani pilaa. Vihdoin ja viimein, kurjien vuosien jälkeen olen saanut otteeni elämästäni ja koen olevani ylpeä saavutuksistani. Ja kuinka nautin siitä, kun minulle sanotaan päivittäin ”rakastan sinua”.

Haluan nyt vain olla rauhassa. Ehkä joskus pystyn unohtamaan sen, että minulta on viety parhain ja onnellisin lapsuus, mitä voi lapsi saada ja ansaita. Vaikka olen saanut kaiken mitä pyydän, silti valitsisin mieluummin raittiit vanhemmat kun rahan ja tavaran. Joskus vielä olen heihin yhteydessä, mutta nyt tuntuu siltä, että haluan pysyä heistä mahdollisimman kaukana.

Miksi julkaisen tämän? Koska jo alussa sanoin, nyt on oikea aika näyttää, että olen vahva ihminen ja vaikka minua sattuu todella paljon, minä pärjään. Ja koska olen kohta 25-vuotias, on kaikkien aika kuulla totuus minun elämästäni, mistä en kenellekään koskaan ole puhunut.

Viime viikon keskiviikkona romahdin.

Jouduin Tiistaina esimiehn puhutteluun käytäytymisestäni ja kaikki se paska mikä sieltä tuli päin kasvoja oli liikaa.

Sitten alkoi neljän päivän itku, psykologilla käynti, lääkäri käynti... sairasloma. Ensin vain loppu viikko ja sitten yksi viikko. Olen ollut nyt kotona siis reilu viikon. Kaksi psykologi käyntiä takan ja neljäkymmentä vuotta elämää avattu. Tai ainakin avattu ovi.

Olen alkoholiperheestä, äitini oli alkoholisti, kunnes kaksi vuotta sitten hän sairaistui juoppohulluuteen ja koittaa selvitä tällä hetkellä päivästä vaan toiseen juomatta, lääkkeitten avulla kylläkin.

Mutta miksi kirjoitan?

Nyt neljäkymppisenä vasta tajusin kuinka paljon aikuisen juominen voi vaikuttaa lapsen omaan aikuistumiseen ja aikusena olemiseen. Olen lukenut viime päivinä paljon netistä juttuja tästä aiheesta ja katsonut kahden päivän aikana inhimillesen tekijän jakson alkoholista kolmekertaa!!!

Viime psykologi käynnin jälkeen vasta oivalsin tämän alkoholisti kodin jättämät jäljet. Nyt minun on vain vaikea hyväksyä sitä ja saada kiinni elämästäni. Olenko elänyt elämääni niinkuin minä olisin halunnut vai vain kun menneisyyden traumat ovat niin ohjanneet.

Elämässäni on ollut paljon muutakin surua.

Vanhempani erosi minun ollessa vauva. Äitini ei ole juurikaan kertonut vaiheista sen jälkeen enkä juuri itse muista mitään. Joitain pieniä pätkiä sieltä täältä, kunnes isäpuoleni tuli kuvioihin. Muistan kun istuin kuuden vanhana uuden asuntomme keittiössä talousjakkaran päällä ikkunan edessä ja mietin, nyt olen kotona. Mistä lie tuokin on tullut mieleeni. Olihan se sitten kotini yli kymmenisen vuotta, mutta että kuuden vanhana sen tuolla tavalla ajattelin. Isäpuoleni oli lämmin ja huolehtiva, harmikseni hän vaan teki reissu hommia jolloin äitini juominen oli aina pahimmillaan. Muistan kun isäpuoleni lähti maanantai vastaisena yönä töihin, tiesin äitin olevan maanantaina koulusta tultuaan humalassa. Tätä siis jatkui piiiiitkään. Ollessani kahdeksa vai yhdeksän serkkuni kuoli syöpää. Asiasta ei juurikaan koskaan meillä kotona puhuttu, jos äiti ei humalassa asiaa ottanut esiin. Ollessani 10-11? toinen serkkuni tapettiin. Ja taas asia laitettiin maton alle. Ylä asteella ollessani pappani kuoli, eikä siintäkään juurikaan puhuttu, kuin kännisen äitin kanssa. Kuusitoista vuotiaana mummoni kuoli. Siinä vaiheessa jo olin oppinut, että asioita tapahtuu ja niitä on turha velloa sen enempää, kun ei niistä ”saanut” puhua. Nyt hämärästi muistelisin, että olen koulukuraattorin kanssa käynyt puhumassa ylä asteella. En vain muista mitä olisin puhunut.

Sitten tuli hetki jolloin minun oli mietittävä tulevaisuuttani. Halusin kotonta pois! Vuoden opiskelin kotonta pois ja kun palasin se oli aivan kauheeta. Jotenkin ymmärsin paremmin, että koti ei ollut hyvä paikka. Koko ikäni olin pitänyt kulisseja yllä ja nyt huomasin, ettei se niin voi olla. Yhden vuoden asuin sitten vielä kotona kunnes tuli 18 vuotis syntymäpäivä ja muutin seuraavana päivänä pois kotonta. Sunnuntaina täytin kahdeksantoista ja jo maanantaina oli kamat uudessa asunnossa. Ei se kummoinen ollut, mutta se oli oma ja siellä oli omat säännöt.

Siinä vaiheessa jo luulin alkoholin kuuluvan kaikkien elämään, joten se oli osa minunkin elämää. Viikonloput meni baarissa ja viikot koitettiin käydä koulua. Pakkohan se oli, kun koin velkaa isäpuolelleni joka maksoi suurimman osan elämästäni.

Sitten tapasin ihanan miehen, joka rakasti minua. Muutimme yhteen ja juuri muutettuamme isäpuoleni kuoli. Muistan ajatelleen ja vieläkin koen niin, että miksi hän jätti minut.

Lapsena muistan äidin ja isäpuoleni riidelleen humalassa monesti. Muistan kuinka äitini oli heittämässä isäpuoltani pihalle ja hän istui keittiön lattialla itkien; tee mitä ikinä haluat, mutta älä heitä häntä pois lasten takia. Minulla on kolme vuotta vanhempi veli. Olen aina tiennyt että isäpuoleni kärsi meidän lasten kautta äitini juomisesta. Vaikkakin alkoholi maistui myös hänelle, mutta ei niin kuin äidilleni. Hän halusi olla meille se tuki pilari. Hän halusi olla joka jollain tapaa pystyi antamaan meille eväät elämään. Harmi että veljeni vain ajautui äitini kanssa samalle tielle ja on alkoholisti.

Sitten jo erosinkin tästä ihanasta miehestä, elämä ei ollutkaan niin ihanaa vaikkakin se oli ihanan tasaista ja ”normaalia” yhdessä oloa. Muutin omilleni, sain töitä. Elin ja olin jälleen viikonloput baareissa. Niin meni kuusi- seitsämän vuotta, kunnes tyttäreni ilmoitti tulostaan. Olimme silloin jo exäni kanssa miettinyt jatkavamme suhdetta. Olimmehan olleet tosi läiheisiä erosta huolimatta. Muutimme yhteen, ostimme talon, lapsi syntyi, oli töitä...kaikki siis hyvin. Ainakin luulisi niin. Mutta ei, jokin mätti ja minä halusin erota. Kaikki oli taas jotenkin liian hyvää. Muutimme tytön kanssa omillemme ja eksä jäi asumaan taloomme. Välimme pysyi kaikesta huolimatta lämpiminä ja hyvinä, olihan tyttö tärkessä roolissa meille molemmille. Eromme jälkeisenä kesänä eksäni sai elämän ensimäisen epilepsia kohtauksen ja vielä tytön ollen paikalla, jolla ikää siinä vaiheessa viisi vuotta. Siinä sitten eksän kanssa kävin neurologilla. Otin asioista selvää, jotta tiesin mistä kyse ja osaan lapselleni selittää asioita, mutta suru... sitä ei näytetty.

Ja taas elämä jatkui. Tein töitä, töitä....töitä! Kaksi vuotta sitten äitini sairastui juoppohulluuteen, jonka seurauksena istuin joka toinen ilta psykiatrisella osastolla tukemassa äitiäni ja auttamaan parantumaan.Veljeni ei kyennyt näkemään äitiään siinä pisteessä. Kun sain äitini kotia ja jotenkin kuntoon jatkoin työntekoa joka oli vaihtunut vaativammaksi ja vastuullisemmaksi. Äitiäni hoitaen meni sitten kevät suht hyvin. Kunnes seuraava takaisku tuli. Tyttäreni isä sai sydänkohteuksen. Olen eksäni lähiomainen edelleenkin, joten sehän vaati jälleen minun hoivaamista, asioiden järjestelyä. Kun olin saanut eksäni siihen pisteeseen, että hän ei tarvitse apuani, luulin jo että asiat ovat ihan hyvin, kunnes... Isomummoni kuoli elokuussa 2014 yllättäen. Jotenkin sekin asian lakaistiin maton alle, niinhän minä olin oppinut tekemään. Ei saanut surra. Tuli kevät 2015 jolloin huomasin etten jaksa työnmukana tullutta opiskelua viedä loppuun ja päätin sen. Ja taas vaan tehtiin töitä, töitä, töitä... kunnes tuli tuo viime viikon keskiviikko ja kaikki kaatui.

Nyt viikon pohtineena elämääni taaksepäin olen huomannut, että en ole ollut kiinnostunut mistään pitkiin aikoihin. Olen apaattinen laiskimus sohvan nurkasssa, joka kerran kuukautee saa jonkin pistoksen ja jaksaa muutaman päivän olla iloinen ja touhuta lapsen kanssa. Kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Isiviikonloppuina minulla olisi mahdollisuus tehdä ihan mitä tahansa, mutta vain makaan sohvalla ja valitan kun ei jaksa. Mitenniin ei jaksa? Enhän tee muutakuin käyn töissä.

Nyt olen pisteessä jossa minun on vain rämmittävä tämän suon läpi vaikka tiedän että se on raskas matka. Siksikö jalkani tuntuvatkin Betonilta ja puutuvat?

Tiedän että tämä kaikki on vasta alkua ja tämä on vain pinta raapaisu.

Uusi aika psygologille on ensi keskiviikkona ja edellisen kerran käynnin jälkeisten oivalluksien takia jo pelottaa mitä minä nyt oivallan.

Nyt vain on tullut ongelmaksi työ. Jo nyt torstaina mietin maanantai aamua, kun pitäisi töihin mennä. Pysynkö kasassa kun itku herkkyyteni on nyt tosi voimakas. Itku saattaa tulla iltapala pöydässä leipää syöden. (ruoka maistuu tällä hetkellä huonosti)

Itku saattaa tulla kahvikupin kanssa tupakalla. En tiedä mistä se edes tulee, se vaan tulee.

Taistelen tuntemusten kanssa. Enhän minä fyysisesti ole tällä hetkellä sairas, ei minulla ole jalka poikki, kovaa kuumetta... minä olen vain ihan väsy ja tunne herkkänä. Ruoka ei maistu ja unikin on katkonaista ja lyhyttä ( 5-6 tuntia) yössä. Päässä pyörii niin paljon, mutta mistään ei saa kiinni. Kumminkin pää tuntuu tyhjältä. Kunpa joku ymmärtäisi miltä tuntuu, osaisi purkaa tämän solmun päästäni. Nyt heti! Olen kärsimätön. Pelkään että töissä en pysty pitämään itseäni kasassa. Pelkään etten saa keskityttyä työn tekoon, kun täällä päässä pyörii niin paljon asioita. Mutta mitäs jos se helpottaakin olla töissä, ei ole aikaa ajatella. Voi lakaista asiat maton alle. Jaksanko kohdata asiat jotka tiedän että töissä on sinne palattuaan kohdattava.

Lapsuus sai minut vihaamaan alkoholia. Vihaan sitä, vihaan ihmisiä jotka käyttävät sitä, vihaan sitä että se yhdistetään hauskuuteen, vihaan koko paskaa. Vihaan sitä että ihmiset eivät näe että alkoholi voi olla jonkun koko elämä. 

Vierailija kirjoitti:

alkoholistiperheestä, isäni oli erittäin väkivaltainen sekakäyttäjä ja äitini "pelkkä" juoppo. Kaksi nuorempaa sisarusta, joista huolehdin 6-vuotiaasta alkaen.

Luonnollisesti jälkeä syntyi. 14-vuotiaana minut ohjattiin nuorisopsykiatriselle hoitoon, mutta säännöllisistä käynneistä huolimatta parikymppisenä masennukseni eteni psykoottistasoiseksi. Vuoden verran vietin sairaaloissa. En kokenut saaneeni silti oikeanlaista apua. Lopulta kyllästyin olemaan muiden armoilla, ja se ehkä lopulta sysäsi minut kasvamiseni alkuun. Voin sanoa, että tie on ollut pitkä ja kivinen, ja ensimmäiset vuodet silkkaa helvettiä. Ehkä vaikeinta on ollut päästä pois siitä kaikennielevästä raivosta, joka valtasi heti kun joku (kuviteltu) uhkatilanne syntyi. Olin siis todella räjähdysherkkä ja aggressiivinen.

Nykyään tunnen suurta ylpeyttä siitä, että olen (jopa muidenkin mielestä :D) tasapainoinen ja suht normaali kolmen lapsen äiti. Olenhan tämän täysin itse rakentanut! Ajattelen, että selviän aina, selvisinhän lapsuudestanikin. Alkoholia en juuri käytä, en pidä siitä että en kontrolloi itseäni. Lasten kanssa meillä ei juoda pisaraakaan.

Minulla on toisen asteen koulutus, mitä pidän lähtökohtiini nähden erinomaisena saavutuksena. Teen kuitenkin vain keikkatöitä, minua ahdistaa esim. se, että joku muu sanelee työvuoroni. Olen erittäin pidetty työpaikoilla, olen ahkeran ja tunnollisen ihmisen maineessa. Mutta en jaksa kauaa, siksi keikkailu.

Isäni kuoli jo vuosia sitten, olen antanut hänelle rauhan ja saanut itsekin siitä paljon.

Mielestäni olen selviytyjä :)

setäni kertoi minulle ollessani 13 vuotta että olen samanlainen kuin hän.

setä kuoli katkaistuaan niskansa humalassa.

oli yli yliopistonkäynyt.

nyt ole 50v ja olen samanlainen

sain elää normaalisti 40 vuotiaaksi, jos ei 16 vuotiaana itsenäistymistä lasketa.

tulet kuo.le.maan niska po ikki k.uset housussa.

kuten minäkin

Vierailija kirjoitti:

Lapsuus sai minut vihaamaan alkoholia. Vihaan sitä, vihaan ihmisiä jotka käyttävät sitä, vihaan sitä että se yhdistetään hauskuuteen, vihaan koko paskaa. Vihaan sitä että ihmiset eivät näe että alkoholi voi olla jonkun koko elämä. 

Vihaat sitä ,koska et voi pitää hauskaa:)

Et ole normaali

Vierailija kirjoitti:

 

Viime viikon keskiviikkona romahdin.

 

Jouduin Tiistaina esimiehn puhutteluun käytäytymisestäni ja kaikki se paska mikä sieltä tuli päin kasvoja oli liikaa.

 

Sitten alkoi neljän päivän itku, psykologilla käynti, lääkäri käynti... sairasloma. Ensin vain loppu viikko ja sitten yksi viikko. Olen ollut nyt kotona siis reilu viikon. Kaksi psykologi käyntiä takan ja neljäkymmentä vuotta elämää avattu. Tai ainakin avattu ovi.

 

Olen alkoholiperheestä, äitini oli alkoholisti, kunnes kaksi vuotta sitten hän sairaistui juoppohulluuteen ja koittaa selvitä tällä hetkellä päivästä vaan toiseen juomatta, lääkkeitten avulla kylläkin.

 

Mutta miksi kirjoitan?

 

Nyt neljäkymppisenä vasta tajusin kuinka paljon aikuisen juominen voi vaikuttaa lapsen omaan aikuistumiseen ja aikusena olemiseen. Olen lukenut viime päivinä paljon netistä juttuja tästä aiheesta ja katsonut kahden päivän aikana inhimillesen tekijän jakson alkoholista kolmekertaa!!!

 

Viime psykologi käynnin jälkeen vasta oivalsin tämän alkoholisti kodin jättämät jäljet. Nyt minun on vain vaikea hyväksyä sitä ja saada kiinni elämästäni. Olenko elänyt elämääni niinkuin minä olisin halunnut vai vain kun menneisyyden traumat ovat niin ohjanneet.

 

Elämässäni on ollut paljon muutakin surua.

 

Vanhempani erosi minun ollessa vauva. Äitini ei ole juurikaan kertonut vaiheista sen jälkeen enkä juuri itse muista mitään. Joitain pieniä pätkiä sieltä täältä, kunnes isäpuoleni tuli kuvioihin. Muistan kun istuin kuuden vanhana uuden asuntomme keittiössä talousjakkaran päällä ikkunan edessä ja mietin, nyt olen kotona. Mistä lie tuokin on tullut mieleeni. Olihan se sitten kotini yli kymmenisen vuotta, mutta että kuuden vanhana sen tuolla tavalla ajattelin. Isäpuoleni oli lämmin ja huolehtiva, harmikseni hän vaan teki reissu hommia jolloin äitini juominen oli aina pahimmillaan. Muistan kun isäpuoleni lähti maanantai vastaisena yönä töihin, tiesin äitin olevan maanantaina koulusta tultuaan humalassa. Tätä siis jatkui piiiiitkään. Ollessani kahdeksa vai yhdeksän serkkuni kuoli syöpää. Asiasta ei juurikaan koskaan meillä kotona puhuttu, jos äiti ei humalassa asiaa ottanut esiin. Ollessani 10-11? toinen serkkuni tapettiin. Ja taas asia laitettiin maton alle. Ylä asteella ollessani pappani kuoli, eikä siintäkään juurikaan puhuttu, kuin kännisen äitin kanssa. Kuusitoista vuotiaana mummoni kuoli. Siinä vaiheessa jo olin oppinut, että asioita tapahtuu ja niitä on turha velloa sen enempää, kun ei niistä ”saanut” puhua. Nyt hämärästi muistelisin, että olen koulukuraattorin kanssa käynyt puhumassa ylä asteella. En vain muista mitä olisin puhunut.

 

Sitten tuli hetki jolloin minun oli mietittävä tulevaisuuttani. Halusin kotonta pois! Vuoden opiskelin kotonta pois ja kun palasin se oli aivan kauheeta. Jotenkin ymmärsin paremmin, että koti ei ollut hyvä paikka. Koko ikäni olin pitänyt kulisseja yllä ja nyt huomasin, ettei se niin voi olla. Yhden vuoden asuin sitten vielä kotona kunnes tuli 18 vuotis syntymäpäivä ja muutin seuraavana päivänä pois kotonta. Sunnuntaina täytin kahdeksantoista ja jo maanantaina oli kamat uudessa asunnossa. Ei se kummoinen ollut, mutta se oli oma ja siellä oli omat säännöt.

 

Siinä vaiheessa jo luulin alkoholin kuuluvan kaikkien elämään, joten se oli osa minunkin elämää. Viikonloput meni baarissa ja viikot koitettiin käydä koulua. Pakkohan se oli, kun koin velkaa isäpuolelleni joka maksoi suurimman osan elämästäni.

 

Sitten tapasin ihanan miehen, joka rakasti minua. Muutimme yhteen ja juuri muutettuamme isäpuoleni kuoli. Muistan ajatelleen ja vieläkin koen niin, että miksi hän jätti minut.

 

Lapsena muistan äidin ja isäpuoleni riidelleen humalassa monesti. Muistan kuinka äitini oli heittämässä isäpuoltani pihalle ja hän istui keittiön lattialla itkien; tee mitä ikinä haluat, mutta älä heitä häntä pois lasten takia. Minulla on kolme vuotta vanhempi veli. Olen aina tiennyt että isäpuoleni kärsi meidän lasten kautta äitini juomisesta. Vaikkakin alkoholi maistui myös hänelle, mutta ei niin kuin äidilleni. Hän halusi olla meille se tuki pilari. Hän halusi olla joka jollain tapaa pystyi antamaan meille eväät elämään. Harmi että veljeni vain ajautui äitini kanssa samalle tielle ja on alkoholisti.

 

Sitten jo erosinkin tästä ihanasta miehestä, elämä ei ollutkaan niin ihanaa vaikkakin se oli ihanan tasaista ja ”normaalia” yhdessä oloa. Muutin omilleni, sain töitä. Elin ja olin jälleen viikonloput baareissa. Niin meni kuusi- seitsämän vuotta, kunnes tyttäreni ilmoitti tulostaan. Olimme silloin jo exäni kanssa miettinyt jatkavamme suhdetta. Olimmehan olleet tosi läiheisiä erosta huolimatta. Muutimme yhteen, ostimme talon, lapsi syntyi, oli töitä...kaikki siis hyvin. Ainakin luulisi niin. Mutta ei, jokin mätti ja minä halusin erota. Kaikki oli taas jotenkin liian hyvää. Muutimme tytön kanssa omillemme ja eksä jäi asumaan taloomme. Välimme pysyi kaikesta huolimatta lämpiminä ja hyvinä, olihan tyttö tärkessä roolissa meille molemmille. Eromme jälkeisenä kesänä eksäni sai elämän ensimäisen epilepsia kohtauksen ja vielä tytön ollen paikalla, jolla ikää siinä vaiheessa viisi vuotta. Siinä sitten eksän kanssa kävin neurologilla. Otin asioista selvää, jotta tiesin mistä kyse ja osaan lapselleni selittää asioita, mutta suru... sitä ei näytetty.

 

Ja taas elämä jatkui. Tein töitä, töitä....töitä! Kaksi vuotta sitten äitini sairastui juoppohulluuteen, jonka seurauksena istuin joka toinen ilta psykiatrisella osastolla tukemassa äitiäni ja auttamaan parantumaan.Veljeni ei kyennyt näkemään äitiään siinä pisteessä. Kun sain äitini kotia ja jotenkin kuntoon jatkoin työntekoa joka oli vaihtunut vaativammaksi ja vastuullisemmaksi. Äitiäni hoitaen meni sitten kevät suht hyvin. Kunnes seuraava takaisku tuli. Tyttäreni isä sai sydänkohteuksen. Olen eksäni lähiomainen edelleenkin, joten sehän vaati jälleen minun hoivaamista, asioiden järjestelyä. Kun olin saanut eksäni siihen pisteeseen, että hän ei tarvitse apuani, luulin jo että asiat ovat ihan hyvin, kunnes... Isomummoni kuoli elokuussa 2014 yllättäen. Jotenkin sekin asian lakaistiin maton alle, niinhän minä olin oppinut tekemään. Ei saanut surra. Tuli kevät 2015 jolloin huomasin etten jaksa työnmukana tullutta opiskelua viedä loppuun ja päätin sen. Ja taas vaan tehtiin töitä, töitä, töitä... kunnes tuli tuo viime viikon keskiviikko ja kaikki kaatui.

 

Nyt viikon pohtineena elämääni taaksepäin olen huomannut, että en ole ollut kiinnostunut mistään pitkiin aikoihin. Olen apaattinen laiskimus sohvan nurkasssa, joka kerran kuukautee saa jonkin pistoksen ja jaksaa muutaman päivän olla iloinen ja touhuta lapsen kanssa. Kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Isiviikonloppuina minulla olisi mahdollisuus tehdä ihan mitä tahansa, mutta vain makaan sohvalla ja valitan kun ei jaksa. Mitenniin ei jaksa? Enhän tee muutakuin käyn töissä.

 

Nyt olen pisteessä jossa minun on vain rämmittävä tämän suon läpi vaikka tiedän että se on raskas matka. Siksikö jalkani tuntuvatkin Betonilta ja puutuvat?

 

Tiedän että tämä kaikki on vasta alkua ja tämä on vain pinta raapaisu.

 

Uusi aika psygologille on ensi keskiviikkona ja edellisen kerran käynnin jälkeisten oivalluksien takia jo pelottaa mitä minä nyt oivallan.

 

Nyt vain on tullut ongelmaksi työ. Jo nyt torstaina mietin maanantai aamua, kun pitäisi töihin mennä. Pysynkö kasassa kun itku herkkyyteni on nyt tosi voimakas. Itku saattaa tulla iltapala pöydässä leipää syöden. (ruoka maistuu tällä hetkellä huonosti)

 

Itku saattaa tulla kahvikupin kanssa tupakalla. En tiedä mistä se edes tulee, se vaan tulee.

 

Taistelen tuntemusten kanssa. Enhän minä fyysisesti ole tällä hetkellä sairas, ei minulla ole jalka poikki, kovaa kuumetta... minä olen vain ihan väsy ja tunne herkkänä. Ruoka ei maistu ja unikin on katkonaista ja lyhyttä ( 5-6 tuntia) yössä. Päässä pyörii niin paljon, mutta mistään ei saa kiinni. Kumminkin pää tuntuu tyhjältä. Kunpa joku ymmärtäisi miltä tuntuu, osaisi purkaa tämän solmun päästäni. Nyt heti! Olen kärsimätön. Pelkään että töissä en pysty pitämään itseäni kasassa. Pelkään etten saa keskityttyä työn tekoon, kun täällä päässä pyörii niin paljon asioita. Mutta mitäs jos se helpottaakin olla töissä, ei ole aikaa ajatella. Voi lakaista asiat maton alle. Jaksanko kohdata asiat jotka tiedän että töissä on sinne palattuaan kohdattava.

 

Suosittelen että otat ryypyn..olet sen ansainnut.

nyt on sinun aikasi..elä itsellesi:)

Läheisriippuvuus, huono itsetunto ja erilaiset pelot, masennus, päihdeongelmat.

Mä olen vasta kolmekymppisenä ymmärtänyt olevani alkoholistiperheen lapsi. Vaikka perheessä on ollut vaikka minkälaista eripuraa ja toimimattomuutta, olen pistänyt sen vain luonne-erojen piikkiin. Olen pitänyt ihan normaalina sitä rajattomuutta, mitä vanhempani edelleen kohdistavat minuun aika ajoin, mutta myös sitä mitä itse kohdistan heihin ja sisaruksiini.

Oikeastaan mun on vaikea myöntää, että olisin alkoholistiperheen lapsi. En tiedä, onko mun isä alkoholisti vai käyttääkö se vain viinaa liian paljon. Joka tapauksessa, se lopetti juomisen kotona ollessani kouluikäinen. Muistan kun joskus on pitänyt lähteä kotoa evakkoon mummon luo tai asuntoautoon nukkumaan, koska isä riehuu kotona humalassa. Toisaalta muistan myös pappani olleen humalassa niin pelottava, että lukittauduimme mummon kanssa vintille yöksi. Useamman kerran menin kouluun itkeneenä, keksin sitten jotain tekosyitä allergiasta.

Vietin oikeastaan suurimman osan lapsuudestani lukittautuneena huoneeseeni, koska sen ulkopuolella vallitsi salamamyrsky. Tästä on jäänyt jonkinlainen pinttymä, sillä stressaavina aikoina en uskalla poistua asunnostani aikuisiälläkään. Vuosia sitten, kun olin hyvin alamaissa, en uskaltanut käydä edes kaupassa ilman miesystävääni, ja jos kävimme esimerkiksi ulkona syömässä, en uskaltanut tilata itselleni ruokaa ääneen.

Työelämässä olen neuroottinen suorittaja. Mutta sitten kuitenkin alisuorittaja. Olen jättänyt kesken kaksi korkeakoulututkintoa korkeakouluissa, jonne karsinta on kova. Kadun näitä mielettömästi, enkä ymmärrä, miksi sabotoin itseäni näin. Olen aina pärjännyt koulussa hyvin ja nautin oppimisesta, mutta yliopistolla koin olevani outo ja ulkopuolinen, jättäydyin opiskelijayhteisöstä ulkopuolelle ja vähitellen myös koko opinnoista. Vaikka pärjäsin loistavasti. Väitin itselleni, että en minä halua tällaista höpönpöppöä opiskella, tämähän on ihan tyhmää ja varmaan joku virhe tullut kun minut on tänne päästetty. Mutta tyhmää kuitenkin, enkä halua tällaista tutkintoa itselleni. Teen toki alani töitä nyt, mutta tutkinnon puute estää paljon. Ja rakastan työtäni. Haluaisin suorittaa opintoni aiheesta loppuun, mutta en uskalla mennä enää pettymään.

1/2