Lue keskustelun säännöt.
Oletko alkoholistin aikuinen lapsi?
20.01.2013 |
Miten se näkyy elämässäsi, ts. onko sinulla tiettyjä piirteitä tai käyttäytymismalleja, jotka ovat tyypillisiä alkoholistin aikuisille lapsille? Miten pärjäät työelämässä? Millainen on oma suhteesi alkoholiin? Millainen on itsetuntosi?
Kiinnostaa, kuinka te muut pärjäätte. Oma isäni on alkoholisti (juo edelleen, tosin ei päivittäin) ja asiat ovat taas ajatuksissa kun oma ensimmäinen lapseni syntyi muutamia kk sitten.
Tuntuu, etten koskaan tule saavuttamaan tasapainoa ja se ahdistaa.
Kommentit (131)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei vaikuttanut mitenkään, olen pärjännyt hyvin töissä ja elämässä.
Alkoa käytän joskus saunakaljat tai vastaavaa ja kerran pari vuodessa tulee otettua enemmän, mutta ikinä en ole pystynyt juomaan edes kahta päivää putkeen, krapula aamuna ei pysty edes ajattelemaan että mitään alkoholipitoista voisi juoda.
Omat lapset eivät ole ikinä nähneet minua humalassa enkä kotona halua humalassa ollakaan lasten nähden.
Elin 20 vuotta alkoholistin kanssa, mukana pienet tulot, mielenterveysongelmat ja jouduin olemaan aikuisikään saakka tukena näissä asioissa. Nyt olen yli 30 ja joudun yhä auttamaan äitiäni, hieromaan, lainaamaan rahaa, autoin muutossa uuteen asuntoon, pysymään vahvana kun äidin mielenterveys heitteli ja hän oli vaipunut vakavaan masennukseen.
Tavallaan haluankin jotenkin auttaa omaa vanhempaa, mutta ei se niin pitäisi mennä. Jouduin kantamaan aikuisen vastuuta lapsena jo. Ahdistus, huoli, häpeä ja tunne, että pitäisi osata auttaa äitiä ja piristää, ilman tuloksia.
Teini-iässä alkoivat paniikkikohtaukset ensimmäisen poikaystävän jätettyä, kun kotona oli vaikeaa. Koskaan poikaystäväni eivät ole voineet surutta olla kotona viettämässä aikaa normaalisti. Äitini sulkeutuneen luonteen takia.
Aikuisena olen seurustellut muutaman kerran kohtuullisen onnistuneesti, mutta kiintymyssuhteissani on usein ahdistusta ja hylätyksi tulemisen pelkoa.
Saatan olla ahdistunut ilman syytä jokapäiväisessä elämässä..luulen että se on "normaali" olotila. Onneksi tunnistan näitä paremmin nyt aikuisena. Ja yrittänyt jättää äitäni enemmän oman onnensa nojaan, hän nyt on aikuinen, vaikka pian jää eläkkeelle. Onneksi hän sentään on ollut töissä koko ajan, vaikka itsehän hän on vastuussa omasta elämästään, arjestaan ja tunteistaan, sekä vaikka avun hakemisesta.
Aikuisiällä olen kokenut loppuunpalamista, itseni piiskausta, itsetunnon puutetta ja siihen, etten usko oman urani ottavan tuulta siipien alle.
Isäni ei ole ollut elämässäni..sen tiedän, että hänellä on 2.suuntainen mielialahäiriö ja alkoholismi- tausta. Minuun hän pitää hyvin heikosti yhteyttä, ei ole koskaan sanonut rakastavansa ja sanoo holtittomia asioita, olen kuullut hänen olevan jopa joskus väkivaltainen/aggressiivinen sairautensa vaiheissa. Nuorena kaikki oli vielä hyvin, mutta jossain vaiheessa hän sairastui, eikä todellakaan ollut tukenani kun sitä olisin tarvinnut eniten teininä jne.kun äitini joi ja vietin aikaani kadulla, nuorisopaikoissa, jotta minun ei tarvitsisi mennä kotiin ja kohdata masentunutta, melkein sammuutta ylipainoista virtahepoa olohuoneessa..joka aiheuttaa inhoa, raivoa ja oksetusta vaikka kyseessä olisi niin rakas "oma äiti".
Olen onnellinen kaikkien puolesta, joilla on ollut ihana lapsuus ja kaikki normaalisti, hyvin. Puolensa tässä, että ymmärrän erilaisia taustoja, mutta taas oma hyvinvointi on kärsinyt..jota nyt aikuisena on vaan opeteltava kantapään kautta. Lapsuuden käytösmallit kun ovat todella syvällä selkärangassa...mutta ainakin osaan asettaa hiukan rajoja ja sanoa ei, ottamatta liikaa huolta ainoasta vanhemmasta.
Onneksi oli ainakin katto, ruokaa, vaatteita ja läheisyyttäkin lapsena, muuten en osaisi kuvitella millainen olisin nyt aikuisena.
Ihana kertoa näistä asioista edes anonyymisti - uskon alkoholismin olevan aika iso asia Suomessa ja monen kokeneen ainakin osittain saman kuin itse. Sitä ei vaan saisi joutua peittelemään..häpeämään, jos itse ei ole voinut mitenkään vaikuttaa vanhemman tai jonkun muun läheisen alkoholismiin, päihderiippuvuuteen tai johonkin muuhun riippuvuuteen.
Happinaamari ensin itselle, sitten voit auttaa jaksaessasi muita. Aina ei tarvitse edes auttaa tai tarjota apuaan, elää omaa elämää ja yrittää huolehtia omasta onnesta.
Ja elää rauhassa, ilman päihteitä: omaa arkea ja tehdä aikuiset ratkaisut omaa elämää koskien.
Vanha ketju, mutta kommentoin.
Olen 43v ja tajusin juuri ongelmieni johtuvan ehkä isäni alkoholinkäytöstä. Olen ollut yli 20 vuotta naimisissa. Riidat saavat aikaan ahdistusta, huomaan ennakoivani ja tarkkailevani miehen tunnetiloja jatkuvasti. Pienikin kireys aiheuttaa muutoksia omassa toiminnassani. Pyrin miellyttämään, käytän seksiäkin siihen. Toisaalta saatan myös suuttua miehen huonosta tuulesta.
Nuorena join paljon, aina kaatokännit. Sitten lopetin juomisen kuin seinään. Nykyisin en juo yhtään, koska en kontrolloi juomista tai itseäni kännissä. Toisen oluen jälkeen tekee mieli jatkaa loputtomiin. Saan outoja ideoita kännissä, selvin päin olen hyvin kurinalainen ihminen. Humalassa tulen lopuksi ilkeäksi. Olen inhottava ihminen humalassa.
Lapset ovat aina olleet maailman tärkeimpiä. Olen varjellut heitä riidoilta kotona parhaani mukaan. Koen ahdistavana, että joutuisivat elämään riitaisassa kodissa tai olemaan riitojen kohteena.
Isäni joi aika paljon, oli silloin riidanhaluinen. Äitini ei juonut, joutui kaiken isäni paskan kohteeksi. Riidat olivat hyvin ahdistavia, istuin huoneessa ja kuuntelin musiikkia kuulokkeet korvilla. Toisaalta isä oli hyvin antelias, mutta pyrin aina miellyttämään. En koskaan sanonut vastaan. Isä oli hyvässä ammatissa ja hoiti muuten asiat hyvin. Oli pidetty mies, kotona sitten raivosi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen suorittaja,pakko olla hyvä että saisi vanhempien huomion ja heidän kehun mutta ikinä tätä ei tietenkään tule,nyt olen 40 ja vasta nyt hyväksyn että vanhempani ovat sairaita, he löytää aina syyn juoda,lehdet haravoitu otetaan sille,siivottu otetaan sille,ihan mitä tahansa elämässä tapahtuu niin otetaan sille..harrastin tätä itsekkin vaikka tiesin että tämä ei ole normaalia,nyt en juo ollenkaa ja halveksun vanhempiani
Olen tyypillinen tapaus eli muiden huolet niskaani saanut ja ottanut alkoholistiperheen vanhin lapsi jolta on oma elämä jäänyt elämättä.
Minä en ole montaa vuotta elämässäni saanut elää ilman jonkun läheiseni alkoholismin aiheuttamia ongelmia. Toinen vanhemmista joi ja kuoli jo ollessani aikuisuuden kynnyksellä ja toinen oli saamaton tekemään minkään asian eteen yhtään mitään ja niinpä minä vanhimpana lapsena jouduin tekemään asioita ja kantamaan huolta asioista joita lapsen ei olisi kuulunut tehdä. Koin ettei minulla ole oikeutta elää omaa elämää enkä voi nauttia elämästä koska minun täytyy huolehtia saamattomasta ongelmat maton alle lakaisevasta vanhemmasta ja nuoremmista sisaruksista jotta he pärjäävät. Kun kuolema korjasi alkoholisoituneen vanhemman meni muutama vuosi ja yksi sisaruksista myös alkoholisoitui ja hän sitten onkin aiheuttanut minulle erilaisia ongelmia monta kymmentä vuotta. Nyt olen saanut elää viimeiset 10 v. ilman näitä alkoholistiläheisten aiheuttamia ongelmia, mutta pelko uusien ongelmien ilmaantumisesta ei koskaan poistu elämästäni. Toinen vanhemmistani pyysi vähän ennen kuolemaansa anteeksi sitä, että hän on kohdellut minua väärin, kaatanut niskaani liikaa ongelmia ja vaatinut minulta liikaa. Mitä hyötyä anteeksi pyynnöistä on siinä vaiheessa, kun asioille ei enää voi tehdä mitään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli tuo vaihe joskus vähån alle ja yli kolmekymppisenä kun kaikki oli niin fiiliksissä aikuisuudesta ja yhtäkkisestä noususta keskiluokkaan nuoruuden sekoiluista. Aikansa sitä dinnerihommaa jaksettiin kunnes väsähdettiin kuka mistäkin syystä. Se yksi oli raskasta seuraa kalliillakin viineillä humaltuneena mutta meni vielä toiset 10 vuotta ennen kuin tajusi jättää alkoholin, yksi keskeinen pariskunta erosi myrskyisästi ja oli hankala jatkaa eri komboilla, meillä elämä meni niin vaikeaksi erityislapsen kanssa että hifistely alkoi tuntua naurettavalta aikasyöpöltä ja rahareiältä jne. Eikä edes mitään Michelin molekyylikeittiöitä harrastettu vaan pitkän kaavan kautta itse tehden päivällisiä, just sitä dinneröintiä. Aikansa kutakin. En ole nähnyt noita ihmisiä varmaan vuosiin. Elämä tuli väliin.
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli tuo vaihe joskus vähån alle ja yli kolmekymppisenä kun kaikki oli niin fiiliksissä aikuisuudesta ja yhtäkkisestä noususta keskiluokkaan nuoruuden sekoiluista. Aikansa sitä dinnerihommaa jaksettiin kunnes väsähdettiin kuka mistäkin syystä. Se yksi oli raskasta seuraa kalliillakin viineillä humaltuneena mutta meni vielä toiset 10 vuotta ennen kuin tajusi jättää alkoholin, yksi keskeinen pariskunta erosi myrskyisästi ja oli hankala jatkaa eri komboilla, meillä elämä meni niin vaikeaksi erityislapsen kanssa että hifistely alkoi tuntua naurettavalta aikasyöpöltä ja rahareiältä jne. Eikä edes mitään Michelin molekyylikeittiöitä harrastettu vaan pitkän kaavan kautta itse tehden päivällisiä, just sitä dinneröintiä. Aikansa kutakin. En ole nähnyt noita ihmisiä varmaan vuosiin. Elämä tuli väliin.
Ohops väärä ketju. Vaikka olenkin alkoholistiperheestä ja alkoholilla oli vaikutusta tähänkin kuvioon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen alkoholisti veljeni nuorin sisko.
Meillä paljon ikäeroa.
Kun olin lapsi, pelkäsin jatkuvasti viikonloppuja ja hänen lomiaan, koska hän joi tuolloin aina.
Tai ainakin ns.tissutteli ja oli jatkuvasti alkoholin vaikutuksen alaisena.
Kotimme oli pikkuruinen mökki.
Kaikki muutamissa neliöissä. Se oli HIRVEÄÄ.
Äitini piti jotenkin veljeni puolta, hän hyssytteli ja mielisteli.
En muista juuri mitään muuta lapsuudestani kuin pelon ja sen että minun piti olla näkymätön ja hiljaa.
Ja myös minun piti osata mielistellä.
En edes halua muistella lapsuuttani, enkä nuoruuttani.
Kaikki samaa kaaosta.
En tiedä mitkä piirteet ovat alkoholisti perheessä kasvaneiden tyypilliset piirteet.
Yritän vain unohtaa.
Ainakin se on minulla, että en luota kehenkään.
En koskaan enkä kehenkään.
En edes lapsiini enkä mieheni siinä mielessä että jos on jotain minun ERITTÄIN HENKILÖKOHTAISTA asiaa en kerro siitä välttämättä heillekään.
He ovat ihania mutta, pelkään että he kertovat se toisilleen, jos uskoudun heistä yhdelle.
Esimerkiksi raha asiat.
Minulla on pieni summa piilossa jemmassa käteis
tä, en voi kertoa siitä yhdellekään, jos hän kertoo toisille.
Pankkitilimme on mieheni ja minun , sinne en voinut säästää jemmaan, "pahan päivän varalle".
Se on vain minun hätävara.
Ja turva.
Ihmisenä olen miellyttäjä. Mutta todella kaksinaamainen sellainen. Valehtelen ystävilleni milloin mistäkin, en tosin pahuuttani. Jos tunnen yhtäkkiä lauantai-päivällä, että en haluakaan lähteä lenkille/syömään/leffaan/joogaan, keksin tekosyyn. Korona on tänä vuonna mahdollistanut tätä käytöstä loistavasti; olen ollut flunssassa ainakin viisi kertaa. Mutta olen "vastuullinen", koska jään kotiin.
Olen pettänyt joka ikistä seurustelukumppania, enkä oikeastaan viimeisen kanssa edes katunut. Toisaalta unohdan itseni parisuhteessa täysin. Unohdan opiskelun, työt ja velvollisuudet, ja ryhdyn sovittamaan seurustelukumppaniani jonkinlaiseen muottiin, jonka kuvittelen olevani hyvä. Etsin seurustelukumppaneistani piirteitä, joita kuvittelen, että itsessäni ei ole. Etsin rajojen asettajaa, itsevarmuutta, älykkyyttä ja luovuutta. Jokaisen epäonnistuneen parisuhteen myötä olen kuitenkin joutunut etsimään itsestäni noita asioita, ja kyllähän ne minusta löytyvät, kun tarpeeksi kaivaa. Tällä hetkellä työstän rajoja; omia ja muiden.
Oma juomiseni on valtava kysymysmerkki. Noin kymmenen vuotta sitten join 1-3 pulloa viiniä päivässä, useampana päivänä viikosta. Opiskelijana join itseni aina sellaiseen kuntoon, että heräsin milloin mistäkin ja pari kertaa olin laskenut alleni. Putkassa olen ollut kaksi kertaa alle 25-vuotiaana. Sitten se jossain vaiheessa loppui. Ensin join vain kerran viikossa, sitten kerran kuussa. Viimeisen kuukauden aikana olen kyllä juonut parina viikonloppuna itseni hirvittävään humalaan, överiksi menee jos annan itselleni siihen "luvan". Yleensä lasi punaviiniä tai saunaolut kuitenkin riittää, ja silloin niiden nauttiminen on oikeasti nautinnollista. Mutta jos kaapissani on alkoholia, ei se siellä paria päivää kauemmin mätäne. Jouluna en ole koskaan juonut. Se on perheessäni pyhä periaate. Sellaisena se tulee myös pysymään myös omien lasteni ja mieheni kanssa, jos sellaisia ikinä siunaantuu.
Pelkään kyllä alkoholisoitumista valtavasti. En halua lapsilleni tällaista elämää, enkä halua olla puolisolleni taakka. Nyt olen pysytellyt parisuhteetta päälle vuoden; osaksi siksi, että pohdin asioita, osaksi siksi, että edellinen mieheni jätti minut alkoholinkäyttöni vuoksi. Yritän olla itselleni mahdollisimman rehellinen omasta alkoholinkäytöstäni ja käyttäytymisestäni. Se on jotenkin auttanut.
Kiitollinen olen siitä, että olen "vasta" kolmekymppinen. Kiitollinen olen siitä, että sain mahdollisuuden ymmärtää näitä asioita itsessäni ennen kuin olin tarttunut johonkin viattomaan ihmiseen ja tehnyt hänestä itselleni sairaan kehitysobjektin. Olen kiitollinen myös siitä resilienssistä, jonka sain varmasti pitkälti lapsuuteni seurauksena.
2/2