AUTTAKAA MUA!!! olen ihan loppu uhmiksen kanssa ja olen raskaana - PÄÄ HAJOAA JA OLEN PASKA MUTSI

Unohdin mainita että tietenkin sylki päin ja puri kun ei saanut haluamaansa. Olen tietoisesti yrittänyt rauhoittaa huutamista, mennä lapsen tasolle katsoa silmiin ja kertoa että näin ei käyttäydytä ja miksi ei, mutta ei kyllä mitään tehoa ja kun kohellus jatkuu tarpeeksi kauan, raivo äidillä alkaa

Olen kanssa rakaana ja uhmaikäinen taapero kanssa, ja olen miljoona kertaa miettinyt kuin huono äiti olen kun hermo palaa saman tien kiukuttelevaan lapseen ja tuntu ettei voi liikkua minnekkään kun tietää jo valmiiksi ne helvetin itkupotkuraivarit..

Ja kaikki kiva alkaa raivoten ja loppuu raivoten..

Mutta sen tiedän että meiän tytöllä se on sitä äitin koettelua tällä hetkellä että jos antaisinkin periksi ja kantaisinkin kotiin asti, mutta en pysty ison mahan takia..

Pitää olla vaan lujana, periksi ei anneta, vaikka aina ei jaksa ja se suotakoon:)

Tunnistan itseni kirjoituksestasi, joskin lapseni ovat 7 ja 3v. Koko ajan on härdelli päällä eikä kotonaan voi rentoutua ollenkaan, paitsi kun lapset nukkuvat, ja se onkin päivän paras hetki, kun ne vihdoin nukahtavat.



3v on raskas ikä, ja tietysti yksilöt ovat erilaisia. Esikoinen oli rauhallinen tapaus, siksi tuli hankittua tämä toinen, ja välillä kadun sitä, vaikka tietysti rakastan lastani. Sitä on vaikea selittää muille ja hahmottaa itse kuinka sitä toisaalta niin rakastaa lasta ja toisina hetkinä niin vihaa, että melkein ymmärtää niitä, jotka listivät ensin koko perheensä ja sitten itsensä.

Tuossa tilanteessa kannattaisi harkita sitä, että lapsi olisi kaikki viisi päivää perhepäivähoidossa ja itse kävisit töissä.

Mä niin ymmärrän. Armoa itsellesi!!



Meillä kaksi villikkoa, ja pienempi hirveässä uhmassa. Kaikkein tärkeintä että saan omaa aikaa jottei pää hajoa ja isompi on välillä hoidossa. Se oli helvetin rankkaa kun isompi oli villi 2½v ja vauva syntynyt, niin rankkaa. Mutta nyt se on ohi ja koko ajan helpottaa...



Mullekin ollut pettymys miten rajallinen, huono, kärsimätön jne äiti olen ollut, ihan erilainen mitä luulin. Mutta heti kun saa nukuttua ja omaa aikaa reilusti niin helpottaa ja jaksaa suhtautua siihen uhmikseenkin. Hae vaikka perhetyöntekijää, esikoinen hoitoon, mies hoitamaan täysillä iltaisin.

ammattiapua (vaikka tietenkään en voi tietää, jos ap:llä on vaikka ollut rankka lapsuus tai muista asioita, jotka tekevät äitiydestä raskasta muutenkin) vaan ihan vaan tsemppiä ja vertaistukea, ja välillä irtiottoa perhearjesta.



Ei kukaan äiti ole sellainen yli-ihminen, että voisi tehdä koko perheen elämästä mukavaa ja ihanaa. Ei sellainen ole mahdollista, vaan niitä kriisejä tulee väistämättä. Silloin kannattaa ihan suosiolla laskea rimaa, ja olla tyytyväinen jokaisesta päivästä, joka ollaan jotenkin saatu räpellettyä läpi ilman että kukaan on saanut pysyviä vammoja. :) Aika auttaa ja lapset kasvavat. Ajan myötä lapsenkin kiukutteluun osaa suhtautua tyynemmin, ihan vaan siksi että se on jo niin nähty juttu ettei siihen itsen vaan enää viitsi mennä mukaan.