AUTTAKAA MUA!!! olen ihan loppu uhmiksen kanssa ja olen raskaana - PÄÄ HAJOAA JA OLEN PASKA MUTSI

Missä tämä esikoinen on hoidossa silloin kun olet töissä? Voisiko olla apua jos jäisit jo kokonaan kotiin? Meillä pian 3,5v valittaa jatkuvasti ikäväänsä, vaikka on kotona kun kanssa, on siis joku itsenäistymis/erkaantumiskausi menossa. Jos arki olisi esikoisen mielestä ennustettavaa ja rutiineista pidettäisiin kiinni niin ehkä uhmakohtauksetkin vähenisivät.



Jos yhtään lohduttaa niin tunnistan tuon raivoamisen. Itsellä kaksi alle 4-vuotiasta kotona, kohta syntyy kolmas. Raskaana olemisessa on ollut omat kipunsa ja väsymyksensä, joista lapset ovat varmasti saaneet osansa. Ei lapset siitä rikki mene, kun jaksaa selittää omaa käytöstään, pyytää anteeksi ja kun on riittävästi ns. hyviä hetkiä.



Koeta saada omaa aikaa, lähdet vaikka kävelylle iltaisin. Voisiko mies hoitaa lasta lapsen riehuessa viikonloppuisin ja iltaisin? Voisitko sinä tehdä jotain erilaista kivaa esikoisen kanssa päivisin, esim. mennä hoplopiin tai pulkkamäkeen eväiden kanssa t jotain, mikä saisi esikoisen ymmärtämään että hän on tärkeä tulevasta vauvasta huolimatta.

Sun pitäisi saada jotain apua, selkeästi. Voiko isä ottaa päävastuun tuon uhmiksen kanssa? Tarttet omaa aikaa, ehkä myös keskusteluapua (perheneuvola?). Muista, että sussa puhuvat nyt pääosin hormonit. Et ole "normaalissa" tilassa, joten ole itsellesi armollisempi. Yritä rauhoittua. Mene vaikka ulos ja laske sataan. Uhmis vaistoaa kireyden ja käyttäytyy silloin kaikista huonoiten (kokemusta on, mulla on itsellä 2.5-vuotias). En tiedä oliko tästä mitään apua, mutta toivotan kovasti jaksamista!

Kuulostaa siltä, että voit nyt todella huonosti ja että tarvitset tukea. Neuvoisin sinua ottamaan ehdottomasti yhteyttä esim. perheneuvolaan, jossa tuetaan perheitä lapsen kasvatukseen ja kehitykseen liittyvissä asioissa. Älä jää ahdistuksesi kanssa yksin, sillä voit saada apua. Jokainen voi ajatua yllättäenkin tilanteeseen, jota ei olisi osannut odottaa ja jossa tarvitsee toisten ihmisten apua ja tukea.

muka huono äiti. Olet raskaana ja väsynyt, sulla on haastava lapsi eikä ilmeisesti juurikaan aikaa tehdä ihan vaan mitä itse haluat. Totta kai raivoat. Aika pyhimys saa olla, jos vaan hymistelee vaikka on fyysisesti ja psyykkisesti hyvin väsynyt.



Monilla juuri toisen lapsen raskausaika alkaa rikkoa sitä äitimyyttiä mitä on mielessään hellinyt, ihan vaan siksi ettei yksinkertaisesti pysty olemaan sellainen ihminen kuin haluaisi. Ei se tarkoita, että asiat olisivat huonosti, vaan että se käsitys itsestä äitinä ja ihmisenä on ollut ehkä pikkuisen idealistinen, ja nyt on aika tarkistaa sitä realistisemmaksi.



Kyllä se siitä. Nyt on rankkaa, ja kun pienempi syntyy, on taatusti vieläkin rankempaa, mutta siitä selvitään. Jonain päivänä kaikki on paremmin, koeta sitä odotellessa järjestää itsellesi pieniä hetkiä, että saat olla ihan yksin tai tehdä asioita mistä nautit. Ei ole hyväksi olla joka hetki muita varten.

Yritän tehdä hoitovapaapäivinä kivoja juttuja lapsen kanssa, tänäänlin oltiin pakkasta paossa ostoskeskuksen kivassa sisäleikkipaikassa. Sinne lähtö kesti ihan tolkuttoman kauan ja otti päähän lähteä "palkinnoksi" mihinkään kivaa paikkaan niin huonosti käyttäytyvän kakaran kanssa. Olin jo valmiiksi aivan raivona mutta mentiin silti ja katastrofihan sekin keikka oli. Lähdetiin pois kun lapsi vaan apinoi ja pukemisrumba oli taas aivan helvettiä. Sulloin lapsen autoon karjuen ja raivona kotiin ja mukula suoraan päikkäreille ulvoen. Kaikki kiva muuttuu paskaksi aina.

Mies hoitaa lasta kyllä myös ja on pitkäpinnaisempi kuin minä, mutta kyllä hänkin hermostuu lapseen välillä. Minun kanssani lapsi on kyllä paljon kamalampi kuin miehen. Mulla on vaan jatkuva huono omatunto jos en ole lapsen kanssa. Työpäivinä ehdin nähdä lasta aamulla, jotka on helvettiä. Sitten illalla peräti noin 2h ennen kuin lapsi menee nukkumaan ja usein nämä illatkin on ihan hirveitä. Aina paha mieli illalla minulla. Sitten tulee hoitovapaapäivä ja suunnittelen, että tehdän jotain kivaa, mutta todellisuus on tätä. Olen niin pettynyt itseeni ja perhe-elämään, etten tiedä miten päin olisin.

Lapsi on työpäiväni hoidossa kivalla pph:lla ja hoitopaikassa rauhallinen ja helppo. Kotona uhmaa sitten senkin edestä. Pph ei edes uskonut, kun kerroin (kaunistellun version) meidän pukemisrumbasta ja "kävelyistä", kun lapsi makaa vetelänä koiranpaskassa ja nauraa eikä suostu omin jalon kävelemään metriäkään. Mahan kanssa sitte raahaan 15-kiloista vastahakoista möykkyä ja raivon kyyneleet jäätyvät naamalle. Vittu tätä elämää oikeasti, anteeksi vaan ruma sana.

Tuntuu, että meillä ei ole yhtään hyviä hetkiä ja onnellisin olen kun olen yksin jossain, ilman miestä ja lasta. Hankin omaa aikaa kyllä, mutta tunnen jatkuvaa huonoa omatuntoa siitä, miten tunnen. Olen maailman epäonnistunein äiti.

Ap

Missä tämä esikoinen on hoidossa silloin kun olet töissä? Voisiko olla apua jos jäisit jo kokonaan kotiin? Meillä pian 3,5v valittaa jatkuvasti ikäväänsä, vaikka on kotona kun kanssa, on siis joku itsenäistymis/erkaantumiskausi menossa. Jos arki olisi esikoisen mielestä ennustettavaa ja rutiineista pidettäisiin kiinni niin ehkä uhmakohtauksetkin vähenisivät.

Jos yhtään lohduttaa niin tunnistan tuon raivoamisen. Itsellä kaksi alle 4-vuotiasta kotona, kohta syntyy kolmas. Raskaana olemisessa on ollut omat kipunsa ja väsymyksensä, joista lapset ovat varmasti saaneet osansa. Ei lapset siitä rikki mene, kun jaksaa selittää omaa käytöstään, pyytää anteeksi ja kun on riittävästi ns. hyviä hetkiä.

Koeta saada omaa aikaa, lähdet vaikka kävelylle iltaisin. Voisiko mies hoitaa lasta lapsen riehuessa viikonloppuisin ja iltaisin? Voisitko sinä tehdä jotain erilaista kivaa esikoisen kanssa päivisin, esim. mennä hoplopiin tai pulkkamäkeen eväiden kanssa t jotain, mikä saisi esikoisen ymmärtämään että hän on tärkeä tulevasta vauvasta huolimatta.

mitä hyvä äiti tekisi mielestäsi tuossa tilanteessa? Sellainen vastaus ei olisi vaihtoehto, että lapsi ei uhmaisi, koska se on kehitysvaihe jonka kanssa äidin täydellisyydellä on aika vähän tekemistä. :)



Mutta mitä tarkalleen ottaen se hyvä äiti tekisi, kun lapsi makaa koiranpaskassa naureskellen? Eikö hän sitten hermostuisi?

mitä hyvä äiti tekisi mielestäsi tuossa tilanteessa? Sellainen vastaus ei olisi vaihtoehto, että lapsi ei uhmaisi, koska se on kehitysvaihe jonka kanssa äidin täydellisyydellä on aika vähän tekemistä. :)

Mutta mitä tarkalleen ottaen se hyvä äiti tekisi, kun lapsi makaa koiranpaskassa naureskellen? Eikö hän sitten hermostuisi?

Ihan oikeasti, älä ap soimaa itseäsi liikaa. Kyllä tuollaisesta käytöksestä saakin hermostua. Ei lapsi siitä rikki mene, että laitat rajat huonolle käytökselle. Kannattaa ihan oikeasti miettiä just tota ideaalin ja reaalimaailman eroa. Miksi pitäisi olla täydellinen äiti? Kukaan meistä ei ole, mutta lapsista kasvaa silti (tai sen takia?) ihan hyviä aikuisia.

Olet asennoitunut niin, että sinulla on haastava uhmaikäinen lapsi. Leimaat lapsen jo valmiiksi. Oma suhtautumisesi on niin kielteinen, että lapsella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hakea huomioita negatiivisesti.

Jos maha ei vielä haittaisi niin kehottaisin ottamaan järeämmät keinot käyttöön, eli jos ei halua pukea niin sitten puetaan väkisin kiinni pitäen, jos ei kävele niin paikasta riippuen jätetään penkkaan itsekseen riehumaan tai kädestä talutetaan kotiin. Eikä itse huudeta vaan kerran selitetään rauhallisella äänellä ja sitten toimitaan. Itsellä korvatulpat voi olla hyvä ratkaisu ja muiden mielipiteistä ei ole varaa välittää. MUTTA koska painiminen on melko riskialtista mahan kanssa niin pääsisitkö mielentilaan, ettet välitä, siis ota pulttia?



Poista kotoa lapsen ylettyviltä rikkimenevät tavarat, jos sylkee niin ota joku lelu kaapin päälle odottamaan, että hän pyyhkii sylkensä (minkähän ikäinen esikoinen on eli ymmärtääkö jo tuommoista?), onko teillä huonetta, johon lapsen voi viedä jäähylle turvallisesti (eli ei rikottavia esineitä tms.)?



Tuo riehuminen ja rajojen etsiminen kuuluu varmasti ikään. Päättäkää rangaistukset tiettyihin tapoihin ja soveltakaa niitä johdonmukaisesti, vaikka olisit rikki. Kyllä tuo uhma menee ajan kanssa ohi, eikä nyt ole aika miettiä kuinka hyvä äiti olet, nyt on vain ja ainoastaan otettava päivä ja tunti kerrallaan. Tsemppiä! Ja tosiaan joku perhetyöntekijä voisi joskus olla avuksi. Ehkä jo vieraan läsnäolo rauhottaisi lapsen käytöstä.

yhtäkkiä esikoinen tuntuu niin isolta, että hänen pitäisi jo olla vähemmän vaivaksi. Äiti tavallaan "vieroittaa" sitä isompaa itsestään että vauvalle olisi tilaa. Ja raskausaikana monet äidit tarvitsevat tilaa sille, että tutkii vaan niitä omia ajatuksiaan, miettii vatsassa olevaan vauvaa tms. Kun sille ei enää ole tilaa, sitä ärtyy kaikkeen häiriöön ympärillään. Moni äiti kaipaisi raskausaikana (ja muutenkin) omaa tilaa kaukana kotoa, jossa ei tarvitsisi nähdä miestä eikä lapsia.



Sinä olet normaali äiti ja elät aika tavallista elämää. Turhaan tunnet morkkista.

Olet maailmanparas äiti juuri sinun lapsillesi!!

Nyt vain olet raskaana ja väsyttää!! Tuo elämä uhmaikäisen kanssa ei aina ole niin helppoa muutoinkaan!!



Mitään patenttiratkaisua minulla ei ole sinulle antaa..valitettavasti. Mutta kokemuksesta tiedän että tuo on ohi menevä vaihe!



Onko sinulla ystävää joka voisi olla nyt avuksi? Äiti tuttua jossain lähellä jota voisitte tavata esim. yhteisen ulkoilun yms. merkeissä? Jotakuta jolle purkaa sydäntä ja ihan konkreettisesti käsiä jotka voisivat nosta ja kantaa lastasi esim. kun tuo uhmakiukkukohtaus alkaa jossain ulkona ja lapsi on kuitenkin sinne kotiinkin saatava? Kokemuksesta tiedä kuinka raskasta se vauvamahan kanssa on!!

pikku apina jolla omaa tahtoa ja tempperamenttia riittää... ja kyllä mullakin palaa pinna ja huudan ja sitten on taas huono omatunto.. Nyt viimeiset 3 viikkoa on oikeesti ollut helpompaa eikä lapsikaan enää ole ollut jäähyllä joka päivä..

Mä tein asennemuutoksen (tai sitten se jäähyllä istuttaminen rupes puremaan) Päätin että joka asiasta en kiellä ja komenna vaan vain ne oikeasti pahat jutut missä voi sattua tai rikkoa jotain kallista :)

Jos sotkee niin sitten sanon että kohta siivotaan nuo yhdessä, ei niitä voi lattialle jättää, ja kun on siivottu niin kehun kuinka hienosti osasi,

Jos kiusaa isoveljiään niin siitä jäähylle ja anteeksipyyntö (repii hiuksista tai lyö)

Lelut joutuu jäähylle jos niitä heitellään, Jos jonnekkin on lähdettävä meillä usein uhkaus no äiti menee sitten yksin auttaa. ja tulee kiltisti pukemaan.. tätä ennen pitää muutamaan kertaan kertoa että kohta lähdetään sinne ja sinne ja kun tullaan kotiin niin leikit voivat jatkua. Ettei vain varoittamatta nappaa kesken tekemisien mukaansa pukemaan.

Ja mikä tärkeintä annan aikaa lapselle, kun tule töistä kotiin niin ennen rupesin vaan siivoomaan ja laittamaan ruokaa ja lapsen riehuminen alkoi.. nyt otan sen 20min aikaa jolloin vain istun lapsi sylissä ja juttelen päivästä. Kun lapsi on saanut tarvitsemansa läheisyyden hän leikkii paljon rauhallisemmin ja mä voin ruveta kokkaamaan.

Koitahan jaksaa sen uhmiksen kanssa, ja pysy itse rauhallisena niin lapsikin rauhoittuu helpommin.

Miltä kuulostaisi jäädä jo kokonaan töistä pois? Esikoisesi varmaan kaipaa sinua hoitopäivienaikan ja hakee siksi sinulta paljon huomiota!



Olisiko sinun mahdollista saada esim. neuvolan perhetyö (jos teidän kunnassa sellaista on) kautta apua!!

Sitä mä myös mietin, että pysyisikö lapsi vaikka sun sylissä (tai vieressä, jos maha on iso) sohvalla, jos lukisit hänelle kirjoja. Joku tollanen ihan simppeli juttu voisi rauhoittaa ihan pitemmälläkin tähtäimellä, kun saisi olla äidin vieressä. Ihan turha lähteä autolla jonnekin leikkimään, tollasta p-kaa se vaan on. Se ongelma tietysti on, että kun ulkona on kamala pakkanen, lapsi täytyisi jotenkin kuitenkin saada liikkumaan ja kuluttamaan energiaa. Onko teillä kylpyammetta ja/tai saunaa? Kylpeminen on aika kiva harrastus hankalille lapsille. Meillä kylvystä poistumisongelmat on muuten hoidettu niin, että sanon lapselle, että kohta pitää tulla pois, sitten laitan kellon soimaan parin minuutin päähän ja sovin lapsen kanssa, että kun kello soi, tullaan pois. Toimii ainakin meillä tosi hyvin. Tätähän voisi vaikka soveltaa pukemiseen myös tyyliin "ehditäänkö pukea ennen kuin kello soi?"

Lisäksi mietin, että usein tietty ihan vaan nälkä, jano ja väsymys saa lapsen hermoilemaan.

Koeta siis keksiä jotain HELPPOA tekemistä, ei mitään ihme organisoituja juttuja, niiden aika on sitten myöhemmin. Ja muista, että uhmiksen kanssa oleminen on helvettiä kaikille, ja kaikista tulee viimeistään silloin huonoja äitejä ja isiä. Aina ei voi pysyä viilipyttynä.

pikku apina jolla omaa tahtoa ja tempperamenttia riittää... ja kyllä mullakin palaa pinna ja huudan ja sitten on taas huono omatunto.. Nyt viimeiset 3 viikkoa on oikeesti ollut helpompaa eikä lapsikaan enää ole ollut jäähyllä joka päivä..

Mä tein asennemuutoksen (tai sitten se jäähyllä istuttaminen rupes puremaan) Päätin että joka asiasta en kiellä ja komenna vaan vain ne oikeasti pahat jutut missä voi sattua tai rikkoa jotain kallista :)

Jos sotkee niin sitten sanon että kohta siivotaan nuo yhdessä, ei niitä voi lattialle jättää, ja kun on siivottu niin kehun kuinka hienosti osasi,

Jos kiusaa isoveljiään niin siitä jäähylle ja anteeksipyyntö (repii hiuksista tai lyö)

Lelut joutuu jäähylle jos niitä heitellään, Jos jonnekkin on lähdettävä meillä usein uhkaus no äiti menee sitten yksin auttaa. ja tulee kiltisti pukemaan.. tätä ennen pitää muutamaan kertaan kertoa että kohta lähdetään sinne ja sinne ja kun tullaan kotiin niin leikit voivat jatkua. Ettei vain varoittamatta nappaa kesken tekemisien mukaansa pukemaan.

Ja mikä tärkeintä annan aikaa lapselle, kun tule töistä kotiin niin ennen rupesin vaan siivoomaan ja laittamaan ruokaa ja lapsen riehuminen alkoi.. nyt otan sen 20min aikaa jolloin vain istun lapsi sylissä ja juttelen päivästä. Kun lapsi on saanut tarvitsemansa läheisyyden hän leikkii paljon rauhallisemmin ja mä voin ruveta kokkaamaan.

Koitahan jaksaa sen uhmiksen kanssa, ja pysy itse rauhallisena niin lapsikin rauhoittuu helpommin.

jokaisen kannattaisi odottaa sen esikoisen uhmaikään saakka ennen kuin harkitsee toisen lapsen tekemistä.

Raskaus ja hormonit ei varmaan sovi minkään ikävaiheen kanssa (taaperon uhma, teinin kapina)yhteen, joten jätetäänkö tämä aihe.

Tuo sinun kirjoituksesi olisi voinut olla suoraan mun kirjoittama. Olin niin totaalisen rikkipoikkiväsynyt toista lastamme odottaessa että se on rankinta mitä olen koskaan elämässäni kokenut ja olen kyllä kokenut paljon!

Tyttö oli noin kaksi vuotias alkaessani odottamaan ja todella haastava tapaus ollut aina!



paskat sinä mitään ammattiapua tarvitse, olet ihan normaali! Kuka tahansa käyttäytyisi sinun tilanteessasi samallatavalla.



Koitat nyt vaan mennä päivä kerrallaan, sit helpottaa kun vauva syntyy ja pääset raskausvaivoista eroon.



Toivottavasti saat vähän helpotusta siitä tiedosta että meitä on monia monia muitakin jotka on on ihan yhtä "kauheita ja huonoja" vanhempia.



Tiiätkö, jos sä olisit todella niin huono, niin et miettis koko asiaa edes.



Voimaa,voimaa,voimaa. Todella.



Elämäntilanteesi on nyt haastavampi kuin koskaan, mutta sinä selviät siitä!!

Jäähy toimii rangaituksena kaikkein parhaiten tämänikäiseen. Varoitat kerran ja jos sitten vielä rikkoo sääntöä, niin kerrot että nyt joudut jäähylle. Lapsi jäähyllä iän mukaisesti minuutteja eli esim. 3-vuotias 3 minuuttia. Jäähyn päätyttyä kysyt lapselta miksi joutui jäähylle, lapsi pyytää anteeksi ja sitten asia on käsitelty. Ja tämä tehdään johdonmukaisesti aina kun tekee pahojaan. Jos tulee jäähyltä ennen aikojaan pois, palautetaan sinne vaikka sitten sata kertaa. Kyllä uhmiskin siihen suopuu lopulta. Meillä 4-vuotias jonka kanssa myös välillä erittäin haastavaa. Jos oma hermo meinaa mennä, kannattaa poistua vaikka kodinhoitohuoneeseen laskemaan kymmeneen ja juomaan lasi vettä. Överiksi ei saa tilanteet mennä, vaikka toki vanhempi suuttua saa. Jos tilanne karkaa käsistä, lapsi ei opi hallitsemaan tunteitaan ikinä. Vanhempi on malli myös siinä. Tsemppiä kovasti! Hae apua, mikäli tuntuu että tilanteesi on sietämätön! Uuden vauvan syntyminen voi sitten myös entisestään pahentaa tilannetta, kokemuksesta tiedän tämän...

Olette kyllä ihania, olen itkenyt täällä puoli tuntia putkeen ja lukenut kommenttejanne. Olin varma, että saan pskaa niskaan ja ls-pelotteluja, mutta saitte minut ajattelemaan, että ehkä en ole ihan niin pahasti epäonnistunut tai ainakaan yksin ongelmineni kuin olen kuvitellut.



Mun ongelma ja se, mikä minusta tekee huonon äidin, on tuo huutaminen. Hyvä äiti ei mun mielestä huuda, se on lapsen tasolle menoa, mutta mä en pysty hillitsemään itseäni. Mulla on huono impulssikontrolli muutenkin ja nyt raskaushormonien vallassa todella massiivisia vaikeuksia hillitä itseäni, kun raivo kuohuu. Tänään oli ääni käheänä, kun huusin niin paljon. Ei se ole oikein. Hävettää, kaduttaa, morkkis. Lisäksi olin aivan tarpeettoman kovakourainen, kun väkisin puin lasta ja sulloin autoon. Hävettää, kaduttaa, morkkis. Ja kaiken huippu, kun lapsi alkoi itkeä, karjuin olemaan hiljaa. Tosi hyvä äiti. Tosin hellyin heti ja syliteltiin ja minäkin itkin. Lapsi nyyhki, että äiti huusi. Huono omatunto suorastaan kalvaa minua - en halua olla tällainen julma huutava sekopää. En meinaa jaksaa lapsen uhmaa millään, heti keittää yli ja olen hämmentynyt, että voin tuntea niin syvää raivoa lasta kohtaan. Rakastan häntä mielettömästi ja silti olen tällainen. Tämä päivä oli kyllä pahin kaikista. Yleensä raivo ei mene noin pitkälle.



En osaa sanoa, tarvitsenko apua, ehkä. Olen vaan tosi skeptinen sen suhteen, mitä neuvolahenkilökunta voisi tehdä tilanteen parantamiseksi. Parhaiten auttaa se oma aika ja toisaalta se, etä työpäivät saisi pidettyä riittävän lyhyinä, jotta lapsi ei jo väsyneenä ja ikävöivänä riehu heti kun minut näkee.



Ystävillä ei tunnu olevan näin vaikeaa. Yhdellä kaverilla olisi samanikäinen poika, mutta he käyvät koko perhe vaeltamassa ja melomassa (!!) ja niitä kuvia sitten tykkäilen fb:ssä kitkerä huonommuuden maku suussani. Ei oikein käy vertaistueksi. Lisäksi parilla kaverilla on ns.värityskirjatyttöjä, joiden kanssa on kiva käydä prinsessaleivoksella Stokkalla. Tuntuu että olen ainoa epäonnistuja äitiydessä tässä lähipiirissä. mitään mammatuttuja mulla ei ole puistoissa tai muuta.



Voi olla etten vastannut kaikkeen, mitä kysyttiin ja höpötin asian vierestäkin, mutta on ollut hyvä saada oikein pohtia näitä tunteita täällä. Kiitos teille ja saa kommentoida tätä viimeistäkin vuodatusta.



Ap

Eipäs nyt aivan masennuta. Tarvitset tosin pikaisesti äitituttuja, joiden kanssa pääset kurkistelemaan naamakirjan kulissien taakse, niin tajuat että moni äiti tuntee ihan samoja ajatuksia ja syyllistää itseään. Mikä sinänsä onkin oikein, koska huutaminen on väärin, mutta kuitenkin pitää muistaa että ihmisiä tässä ollaan vaan kaikki.



Minä huusin esikoiselle toisen lapsen raskausaikana ihan hirveästi. Esikoinen oli ihan shokissa, koska olin siihen asti ollut niin lempeä äiti. Minulla syynä oli se, että tunsin hirveää syyllisyyttä raskaudesta, koska sen alussa tapahtui asioita, joiden vuoksi sitten mies ei halunnut lasta, ja koin että olin pilaamassa ihan kaikkien elämän raskaudella (vaikka tietenkään yhdessä päätetty, onnellisessa elämänvaiheessa alkanut raskaus ei ollut minun syyni tai kenenkään syy). Se syyllisyys ja suru teki minusta jotenkin sekopäisen. Olin hirveän vihainen miehelleni, mutta en voinut näyttää sitä hänelle koska hän ei siinä tilassa olisi voinut käsitellä sitä.



Siitä selvittiin. Joskus huonommin, joskus paremmin. Aloin ennakoida tilanteita. Varasin kaikkiin siirtymiin kolme kertaa enemmän aikaa kuin mitä arvioin niihin kuluvan, ettei koskaan ollut kiire. Menin nukkumaan lapsen kanssa yhtä aikaa, ja ne hetket nukkuvan lapsen vieressä olivat sitä omaa aikaani, sain olla yksin. Jos tuntui, että meinaan räjähtää, aloin laskemaan kolmeen ja huusin mielessäni, että SEIS! Se kuulostaa hullulta, mutta se auttoi. Joskus otin pastillin ja ajattelin, että en tee mitään enkä ajattele mitään ennen kuin tämä pastilli on syöty. Jokainen pienikin pysähdys, ihan muutaman sekunninkin mittainen, katkaisi sen oma aggressiivisen käytöksen. Kun huuto ei päässyt kunnolla alkamaan, se oli helpompi hallita.



Pikkuhiljaa aloin tajuamaan, mitkä kaikki asiat saivat minut hermostumaan, ja osasin vältellä niitä tilanteita. Opettelin uusia käyttäytymismalleja, ja kun löytää yhdenkin toimivan jutun, jossa tilanne päättyy rakentavasti, siitä saa hirveästi voimaa.



Raskauskin onneksi päättyy aikanaan. Kieltämättä se jätti pienoisen trauman, koska minun ja esikoisen elämä oli ennen raskautta aidosti tosi onnellista ja tasapainoista. Sen asian kanssa nyt vaan pitää opetella elämään, että minussa on tämä pimeäkin puoli.