Mitä ajattelet ihmisestä, jolla ollut syömishäiriö?

Minulla oli anoreksian tyyppinen syömishäiriö vuosi sitten. Laihduin 43-kiloiseksi, koska stressi, yksinäisyys ja vanhempien vaikea ero. Hain sillä huomiota, kun kukaan perheenjäseneni ei ollut minusta kiinnostunut, itse vain lohdutin muita.

Saa ainakin minut tuntemaan sympatiaa ja surua toista ihmistä kohtaan.

Ihmiset, jotka eivät ole itse kokeneet syömishäiriötä, saattavat pitää asiaa helppona juttuna: ota nyt itseäs niskasta kiinni, ala syömään ja lopeta oksentaminen.



Väitän, että tupakoinnin, viinan ja huumeiden käytön lopettaminen saattaa olla jopa helpompaa kuin pitkäaikaisesta syömishäiriöstä parantuminen. Viinaa ei ole pakko juoda enää koskaan mutta ruokaa olisi pakko syödä joka päivä...



Siksi nostan hattua jokaiselle, joka oikeasti on parantunut syömishäiriöstä.

osuit asian ytimeen; olen täysin samaa mieltä.

Jos jonkun pitää lopettaa tupakan, viinan, humeiden käyttö, ne VOI vain sulkea pois elämästään, jos haluaa, mutta jos on syömisongelmia suuntaan tai toiseen, niin ruokaa ei milloinkaan voi täysin sulkea pois elämästään, vaan sen kanssa joutuu aina väkisinkin jollain tavalla tekemisiin joka päivä. Se tekee asian vaikeammaksi. Vrt jos alkoholistin olisi pakko ottaa joka päivä koko loppuelämänsä ajan paukku, ja silti pysyä raittiina - jos ei voisi sulkea pois kokonaan ongelman aiheuttajaa elämästään. Se olisi hirveää kidutusta.

Rehellisesti: ajattelen, että heikkoluonteinen pikku nainen, jolla kehittyneen maailman ongelma.

Ja että kunnon korvatillikka ei menisi hukkaan.

Oikeasti, inhottaa että verorahoilla näitä neurootikkoja paapotaan.

Lääkkeeksi riittäisi psykoosilääkitys, tyyliin 1200 mg Ketipinoria vuorokaudessa.

Mutta ei; näitä hauraita perhosia pitää lelliä, ymmärtää ja hoitaa terapiassa loputtomiin.

Syömishäiriöt ovat usein hyvin vaikeasti parantuvia, koska niissä psyykkiset ja fyysiset oireet ruokkivat - heh - toisiaan. Olishan se hyvä, että 1200 mg Ketipinoria vuorokaudessa auttaa, mutta kun harvoin pelkkä lääkitys tai PELKKÄ mikään auttaa.

Pelkkä mikään ei tosiaan auta.

Millähän tavallalainauksen kirjoittaja kuvittelee psykoosilääkityksen auttavan vaikkapa anoreksiaan tai bulimiaan? Kyse ei kuitenkaan ole psykoosista.

Mitä muuten olet mieltä niistä miehistä joilla on syömishäiriö? Vaikkapa ortoreksia? Miksi aina puhutaan naisista?

Voi että kun se olisikin niin helppoa että pumpattaisiin kaikki mt-ongelmista kärsivät täyteen lääkkeitä. Eikä tässä maassa saa apua kuin akuutteihin tilanteisiin, itse olen ollut vain kerran pakkohoidossa kun pyörryin useamman päivän syömättömyyden jälkeen. Silloinkaan henkiseen puoleen ei kiinnitetty mitään huomiota, vaan ainoastaan fyysinen puoli "hoidettiin".

Vasta kun hain yksityiseltä puolelta apua, sain ihan oikeaa hoitoa, eikä tekstin kirjoittajan armaita verorahoja ole mennyt minun "hyysäämiseeni", kuin letkuissa oloaikanani.

En voi puhua kuin omasta tilastani ja pakko on sanoa että tie on pitkä ja kivinen. Enemmän tässä maassa lellitään, hoidetaan ja terapoidaan alkoholisteja, narkkareita ja muutoin masentuneita.

Oma sairauteni ei tullut taikaiskusta, minä en päättänyt 15 vuotta sitten että "hei mulla on niin tylsä elämä että taidanpa ryhtyä anorektikoksi. Siitähän saisi silleen kivasti huomiota ja hyysäystä kun tälläineen huomiohuo** olen". Sairaus tuli pikkuhiljaa, monien asioiden summana.

On todella typerää ja suppeakatseista luulla että monta vuotta kehittynyt sairaus voidaan parantaa pelkillä lääkkeillä.

Ompas tuo laiha, tai lihava

häntä on kiusattu. Itse sairastuin syömishäiriöön koulukiusaamisen takia, olin helppo uhri, koska olin oma itseni enkä massatuote. Pukeuduin niin kuin halusin enkä trendivaatteisiin, siitäkös kiusattiin.

ja ihmiset joilla on mielentervetsongelmia tai -sairauksia ovat yleensä kokeneen jotain traumaattista, kuten raiskauksen tai lapsuudessa fyysistä/henkistä väkivaltaa tai muuten laiminlyöntiä. Vanhemmat vaikuttavat suuresti, esim. jos on liian vaativat (urhelusuorituksiin, kouluun) tai muuten ahdistava elinympäsistö jolloin syömisen kontrollointi on eskapismia.

Vähän niin, kun mamupatjakin.

Anorektikosta ajattelen, että hän yrittää kontrolloida elämää kontrolloimalla syömisiään. Elämässä on liikaa kaaosta ja epävarmuutta käsiteltäväksi. Syöminen on se asia, jota anorektikko osaa hallita ja siitä tulee niitä kaivattuja rajoja, järjestystä ja turvallisuuden tunnetta elämään. Ja tämä voi tapahtua sekä "hyvien" että "huonojen" kotien lapselle. Sitten jossain vaiheessa syömättömyys menee yli, jolloin jo aivokemiakin muuttuu ja lietsoo tautia pahemmaksi - näkee itsensä ja kehonkuvansa täysin vääristyneenä, tuntee valtavan pahaa fyysistä huonoa oloa (henkisen pahan olon lisäksi) siitä että syö vähänkään jne.

Itse suhtautuisin lähtökohtaisesti empaattisesti. Arvelisin, ettei hänen osansa elämässä ole ollut helppo ja arvostan sitä suurta työmäärää, jonka parantuminen on väistämättä vaatinut. En siis pitäisi kyseistä ihmistä sen huonompana (tai parempana) kuin aiemmin olen pitänyt.

Anorektikosta ajattelen, että hän yrittää kontrolloida elämää kontrolloimalla syömisiään. Elämässä on liikaa kaaosta ja epävarmuutta käsiteltäväksi. Syöminen on se asia, jota anorektikko osaa hallita ja siitä tulee niitä kaivattuja rajoja, järjestystä ja turvallisuuden tunnetta elämään. Ja tämä voi tapahtua sekä "hyvien" että "huonojen" kotien lapselle. Sitten jossain vaiheessa syömättömyys menee yli, jolloin jo aivokemiakin muuttuu ja lietsoo tautia pahemmaksi - näkee itsensä ja kehonkuvansa täysin vääristyneenä, tuntee valtavan pahaa fyysistä huonoa oloa (henkisen pahan olon lisäksi) siitä että syö vähänkään jne.

Ja mitä ajattelen sellaisesta, jolla joskus OLLUT anoreksia. Ajattelen, että hänellä on ollut rankka kriisi / kasvun vaihe elämässään siinä vaiheessa. Hän on kokenut suurta epävarmuutta. Tarinoita ja syitä on varmasti monia. En menisi yksinkertaistamaan.

Onneksi jotkut selviää sairaudesta hengissä. Mutta tosi paha pakko-oireisiin mt-sairaus se on. Jossain vaiheessa anorektikko ei todellakaan ymmärrä, mitä hän on tekemässä itselleen. Hän ei esim. kykene ymmärtämään, miten kamalaa vaikka omalle äidille on katsoa tyttärensä tappavan itsensä hitaasti. Tämä kertoo siitä, miten sekaisin anorektikko on. Ei mene järkipuhe perille ollenkaan eikä myöskään se, että läheiset itkien anelevat parantumaan. Pahempi riippuvuus kuin monien huumeiden kanssa.

hatunnoston paikka

Itselläni on ollut anoreksia. Pääsin vähällä, sillä itse sairastaminen ei kestänyt "kuin 1,5 vuotta".. tämä siis opiskellessani yliopistossa. Silloin laihdutin syömällä uskomattoman vähän, juomalla jatkuvasti kahvia ja teetä, lenkkeilemällä ja jumppaamalla raivoisasti. En itse huomannut muutosta, mutta yhtäkkiä tajusin ostavani kaksi kokoa pienempiä vaatteita.. pillifarkutkin lököttivät.

Sairautena siitä ikävä, että ajatus ruuasta jyskyttää koko ajan takaraivossa.. kuinka paljon saa syödä, mitä saa syödä, milloin saa syödä. Sosiaalinen elämä meni ihan pilalle, sillä en halunnut syödä koulun ruokalassa, käydä bileissä (koska siellä on ruokaa).. ravintolaan en astunut kertaakaan tuolloin. Stressasin myös etukäteen kaikkea syömiseen liittyvää. Jos tiesin, että on pakko syödä koulussa, googletin kalorisisältöjä edellisyönä ja laskin mitä saan syödä...

Sivuoireina jatkuva väsymys, masennus ja alakulo. Talvin palelsi kamalasti.. yöt nukuin tosi levottomasti, sydän hakkasi ja sain joskus pahoinvointikohtauksia joihin heräsin..

Kaikki tämä on nyt onneksi takanapäin. Toivuin sairaudesta lähimmäisten valtavan tuen avulla. Olen siitä ikuisesti kiitollinen. Nyt ollaan jo 3 vuotta "terveenä".. uskallan jo käydä ravintolassa ja ostaa herkkujakin. Joskus jopa nautin syömisestä ja erilaisista mauista. Yhä edelleen tulee kuitenkin ahdistuskohtauksia esimerkiksi juhlissa ja muissa tilanteissa, joihin ruoka liittyy. En aseta itselleni mitään paineita, menen niihin joihin jaksan ja maistelen ruokia niin paljon kun jaksan... katumuslenkille en enää lähde :)

Täältä löytyy maksuton testi syömishäiriöiden tunnistamiseen ja apua syömishäiriöistä kärsivien omaisille ongelmiin puuttumiseksi: https://vastaamo.fi/syomishairiot/

Ei tää helvetti lopu koskaan. Samaan aikaan sitä rakastaa niin sanottua anaa ja samalla haluaisi kaiken vain loppuvan.. viimeisenkin hengenvedon loppuvan. Joka päivä tuntee kuinka kyynel vierii poskea pitkin lattialle. Kaiken haluaisi vain leikata pois mahasta, sisuskaluineen päivineen. Joka päivä herättyäni alan suunnittelemaan mitä elämälläni oikeasti teen. On parempia päiviä sekä TODELLA huonoja.

Mitä siis ajattelet tälläisesti ihmispaskasta? :)

Syömishäiriöiset on itsekeskeisiä ja huomionhakuisia ihmisiä.

Ajattelisin että sen sairauden takana on ihminen joka tarvitsee apua ja tukea jota ilomielin hänelle antaisin. :)

Enpä oikeastaan mitään. Minulla on ollut syömishäiriö, mikä oireilee vieläkin satunnaisesti. Tunnen myös monta entistä syömishäiriöistä. Pidän sitä aika luonnollisena osana murrosikää tai hankalaa elämänvaihetta.

En erityistä... ko. tauteja sairastetaan monista taustoista lähtien. Ei pidä kategorisoida.