Kokemuksia sijaisvanhemmuudesta

kysäistä myös esim. Verkkiksen Sijaisvanhemmuus palstalla, siellä voi olla enemmän sijaisvanhempia.



Onnea teille prosessiin!

mutta pohdimme tätäkin asiaa adoptiotaipaleemme alussa - sitten meille ei lopulta tullut kumpaakaan, vaan kolmas biologinen.



Pelan käytännöstä en tiedä, meille sijaisvanhemmuutta " kauppasi" kunnan sosiaalityöntekijä adoptioneuvonnan alkumetreillä. Ainakin täälläpäin sijaisvanhemmista on niin huutava pula, että ei olisi tarvinnut pelätä " jonosta putoamista" tai ettei olisi saanut lasta...



Sosiaalityöntekijä ainakin antoi ymmärtää, että sijaislapsesta saisi esittää hyvinkin yksityiskohtaisia toivomuksia jos vain haluaisi (siis esim. että pieni terve vauva, joka todennäköisimmin jää pysyväissijoitukseen ja jonka sukulaisista ei todennäköisesti aiheudu harmia ja ylimääräistä työtä). Tiukat vaatimukset tietenkin saattavat pidentää odotusaikaa, koska eihän juuri tällaisia lapsia ihan joka päivä tule sijoitukseen.



Sijaisvanhemmille maksetaan sekä hoitokorvaus, että kulukorvaus lapsesta ihan siihen saakka kun hän perheessä asuu. Ruoka- ja vaatekulujen lisäksi korvataan siis esim. lääkärissäkäynnit ja lääkekulut, päivähoito ja harrastukset, ym. Ihan kaikkea ei kuitenkaan välttämättä korvata, esim. me matkustelemme aika paljon ja pitkiä ulkomaanmatkoja ei välttämättä oltaisi maksettu.



Sen sijaan sijaisvanhemmat eivät ole oikeutettuja äitiys-, isyys- ja vanhempainlomaan tai -rahaan eivätkä hoitovapaaseen tai kotihoidontukeen. Jos siis haluaa hoitaa lapsen kotona, niin on itse järjestettävä vapaata töistä tai irtisanouduttava. Hoitokorvauksesta voi käsittääkseni kyllä jonkin verran neuvotella kunnan kanssa. Meillä tästä olisi tullut jonkinasteinen ongelma, koska tuskin olisimme kumpikaan saaneet töistä vapaata ihan noin vain. Lisäksi kunnan maksama hoitokorvaus olisi ollut huomattavasti pienempi kuin päiväraha, mutta toisaalta sitähän saa pidempään, eli ajan kanssa se kyllä kompensoituu.



Me päädyimme tuossa vaiheessa adoptioon lähinnä, koska pelkäsimme käytännön asioiden kuitenkin takkuilevan kun emme olisi lapsen huoltajia. Adoptiovanhemmathan eivät voi esimerkiksi hankkia adoptiolapselle passia, viedä häntä maasta luvatta tai pidemmäksi aikaa tai päättää hänen uskontokunnastaan tai uskonnollisesta kasvatuksestaan (esim. kasteesta, riparille meno tai vaikka vain seurakunnan kerhossa käynnnistä). No, uskontokunnan ja uskonnollisen kasvatuksen olisimme ehkä saaneet lisätä " vaatimuslistaan" , mutta kun emme olleet varmoja (tai ole edelleenkään) jos vaikka haluaisimme muuttaa jossain vaiheessa asumaan ulkomaille, niin olisi ollut aika hankalaa sitoutua sijaislapseen kotimaassa. Toisaalta meillä on tapana tehdä myös ex tempore -ulkomaanmatkoja, eikä sekään olisi enää onnistunut...

Trista:

Adoptiovanhemmathan eivät voi esimerkiksi hankkia adoptiolapselle passia, viedä häntä maasta luvatta tai pidemmäksi aikaa tai päättää hänen uskontokunnastaan tai uskonnollisesta kasvatuksestaan (esim. kasteesta, riparille meno tai vaikka vain seurakunnan kerhossa käynnnistä). onnistunut...

**** Trista: tarkoitit tuossa varmaan sijaisvanhempia ja sijaiskodissa elävää lasta, ei adoptioperheitä. Adoptioperheillähän lapsi nimenomaan on oma lapsi ja näistä asioista saa päättää kyllä.

Minkälainen tausta näillä " terveillä, pienillä, todennäköisesti pitkäaikaissijoitettavilla" vauvoilla yleensä on? Olemme harkitsemassa sijaislasta adoption vaihtoehtona. Alun perin tarkoitus oli siis adoptoida, nyt tämä toinenkin vaihtoehto on alkanut kiinnostaa.... Minua kiinnostaisi myös se, missä määrin vauvan sukulaiset tulisivat olemaan elämässämme mukana?

Marymcwave: juu - kyllä tarkoitin tuossakin sijaisvanhemmuutta, menivät vain senat sakaisin¿ Tiedän kyllä erot oikein hyvin ;)





Sannilotta: En tiedä ihan tarkalleen, kun kovin pitkälle emme tuossa keskustelussamme koskaan päässeet¿ Voisin kuvitella, että äiti olisi esim. pitkäaikainen mielenterveyspotilas, jolla ¿ei ole toivoa¿ paranemisesta. Päihdeäitien lapset ovat tietysti aika iso sijoitettava ryhmä, mutta en tiedä kuinka moni niistä lapsista pääsisi muuten ¿tuohon kategoriaan¿ (terveys, äidin ¿hankaluus¿). Varsinaisten ¿kunnollisten¿ vanhempien lapsiahan sijoitukseen päätyy aika harvoin, koska oikeasti lapsen parasta ajattelemaan pystyvät kai antavat lapsensa sitten kokonaan adoptioon jos eivät pysty huolehtimaan ja sijaispuolelle päätyvät ne tapaukset, joissa äiti ei ongelmistaan johtuen osaa ajatella lapsen parasta¿ Nuoret äidit taas ovat kai aika arvaamattomia sen suhteen, kuinka pitkäksi sijoitus muodostuu.



Sijoituksessahan tavoite on, että lapsen sukulaiset olisivat mahdollisuuksien mukaan osa lapsen elämää. Riippuu siis täysin suvusta, mikä olisi tilanne. Itse en olisi pistänyt pahakseni esim. osallistuvista ja asiallisista isovanhemmista tai sedistä ja tädeistä, mutta ongelmaisia sukulaisia en jaksaisi katsella¿ Aika monessa tapauksessa kai äidit pyrkivät ainakin jonkin verran tapaamaan lasta, mutta se riippuu sitten ihan äidistä, kuinka tämä onnistuu. Kokonaan kuvioista katoavat äidit lienevät aika harvinaisia, mutta niitäkin on ja ne kai ovat sitten pääosin näitä joista jo etukäteen voidaan jollain varmuudella sanoa että lapset ovat todennäköisesti pitkäaikaissijoitettavia¿



Ja tämä on tosiaankin aika lailla mutu-tietoa, koska oikeasti emme sitten prosessiin lähteneet.

Hei!



Minulla ei ole omaa kokemusta sijaisvanhemmuudesta, mutta osa sisaruksistani on meidän perheessä pitkäaikaissijoituksessa. Olin kirjoittanut sinulle pitkän vastauksen, jossa kuvasin perheemme prosessia, mutta viime hetkellä tulin siihen tulokseen, että nämä asiat ovat liian henkilökohtaisia täällä jaettavaksi. Itsestäni ja omista tuntemuksistani voisin vielä kertoakin, mutten ole valmis jakamaan läheisteni elämää, joka kuitenkin siinä samalla avautuisi. Pahoittelen.



Parhaiten saat minusta tietoa, kun otat rohkeasti yhteyttä eri tahoihin, jotka järjestävät sijoituksia. Myös muuta paikkakuntaa, kuin kotikuntaansa kannattaa harkita.



Etsikää sijoittavien tahojen avulla tai netitse vertaisperheitä ja yrittäkää jostakin kaivaa esiin totuus siitä, millaista sijaisperheiden arki on. Siinä arjessa on omat ilot ja surut, jotka ovat osittain kaikille sijaisperheille varmasti yhteisiä. Tottakai sosiaalityöntekijät parhaansa mukaan yrittävät perheitä työhön perehdyttää, mutta syvällisin kokemus läytyy erilaisista sijaisperheistä.



Jokainen lapsi, joka on huostaanotettu, on kokenut kovia. Tavallisia, eheitä lapsia ei tätä kautta perheisiin taida löytyä. Lapsi, joka ei oireile kokemaansa nyt, oireilee ehkä myöhemmin. Jo hakuvaiheessa on hyvä olla realistinen. Samalla on syytä miettiä, olisiko sittenkin valmis ottamaan perheeseensä vammaisen lapsen, hiukan isomman lapsen, sisarusparven jne. Lasten tausta vaihtelee, mutta paljon on juuri noita päihderiippuvaisia vanhempia, jotka sitten ovat omalla käytöllään tehneet perheen elämästä helvettiä, jossa lapsilla ei pahimmillaan ole minkäänlaista perusturvaa. Lapsiahan ei oteta huostaan kuin todella vaikeista olosuhteista. Huostaanotto on aina äärimmäinen toimenpide. Lasten pahoinvointi on voinut perheissä jatkua jo pitkään tai sitten elämä on juuri romuttunut jonkin kriisin takia. Ennen perhesijoitusta lapset on saatettu sijoittaa turvaan johonkin väliaikaispaikkaan, kuten lastenkotiin, vastaanottokotiin tai kriisitukiperheeseen.



Vaikka taustat ovat rikkonaiset, on tukimuodotkin sijaistoiminnassa hyvät. Sekä perheet että lapset saavat hyvin monipuolista tukea, tarpeidensa mukaan. Erityisesti suuret kaupungit ja muut paljon sijoituksia tekevät tahot, ovat todella ammattimaisia näissä sijoitusasioissa. Kaikenlainen tuki jatkuu niin kauan kuin lapsi on sijoituksessa ja aikuistuvia nuoria tuetaan sen jälkeenkin. Kaupunkien välillä on tukimuodoissa eroja, joten tämäkin kannattaa huomioida sijoitustahoa valitessa.



Huostaanotto ja sijoitus kivaan, tavalliseen perheeseen on monelle lapselle elämän pelastus. Rakkautta, rajoja ja perushuolenpitoa tarvitsee sijoitettukin lapsi. Kaksi jälkimmäistä vielä lienevät helppoja, mutta entä rakastaminen? Onko teillä riittävästi halua rakastaa, olla läsnä ja tukena niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina? Tehdä _työtä_ pitkäjänteisesti?



Jos vastaus on kyllä, jatkakaa rohkeasti eteenpäin.



Tituli

Tiedän yhden tapauksen jossa 18kk oli huostaanotettuna vieraassa maassa.



Ja tämä sen takia että hänen perhe kouli auto-onnettomuudessa ja se kesti muutama kuukausi ennenkuin pääsi pois otto-kodista kotimaahansa mummon luo.



Hän oli elämän aikana kokenut muuton vieraaseen maahan ja auto-onnettomuuden.

Meillä on yksi sijoitettu lapsi ja yhdelle olemme tukiperheenä.

Ainakin meidän kuntamme suositteli tukiperheenä toimimista noin vuoden verran ennen sijaisperheeksi ryhtymistä.



Kävimme Pride-valmennuksen , mikä mielestämme oli oikein positiiinen kokemus. Ryhmässä pohdittiin erilaisia tärkeitä asioita, jotka olivat hyödyksi miettiessämme soveltuvuuttamme sijaisvanhemmiksi. Kotitehtävät tuntuivat välillä raskailta, mutta olivat monelta osin hyödyllisiä ja laittoivat miettimään asioita vakavasti.

Kotitehtävissä kirjoiteltiin vastauksia erilaisiin kysymyksiiin ja tehtiin mm. oma sukupuu sekä kirjoitetiin kirje mahdollisille biovanhemmille.



Jokaisessa kokoontumisessa oli oma teemansa kuten kurinpito ja rajat. Paljon käsiteltiin sitä, miksi lapselle on tärkeää pitää yhteyttä biovanheempiinsa- ja sukuunsa. Käytiin myös läpi lapsen menetyksiä ja erilaista oirehdintaa, mitä saattaa ilmetä sijoituksen jälkeen. Valmennukseen kuului myös paneeli-keskustelu, minne tuli niin asaintuntijoita sos.toimen puolelta, biovanhempia, sijaisvanhempia, kuin (entisiä) sijoitettuja nuoriakin ja heiltä sai sitten kysellä kaikenlaista. Sosiaalityöntekijät sekä Pride-kouluttajat arvioivat meidät sijaisvanhemmiksi sopiviksi ja päätimme jatkaa eteenpäin vaikka välillä pelottikin mitä mahdollisesti olisi edessä..



Pride-koulutus tähtää nimenomaan päätöksentekoon valmistumiseen, olipa kysessä siten sijais- tai adopiovanhemmuus. Voitte itse päättää haluatteko ottaa " se seuraavan askeleen" vai ettekö. Jos tuntuu siltä, ettette ole valmiita, se on täysin hyväksyttävää.



Sijaisvanhemmiksi hyväksymisen jälkeen meni parisen kuukautta kun meille tuli tieto lapsesta, joka sosiaalityöntekijöiden mielestä sopisi meidän perheeseemme. Kuulimme heti puhelimitse joitakin tietoja lapsesta. Odotimme jännittyneinä biovanhempien ja lapsen tapaamista...



Kun tapaamiset olivat ohi, pääsimme huoltosuunnitelma-neuvotteluun. Siellä sitten sovittiin tapaamiset biovanhempien kanssa ym. Meillä sijoitus on todennäköisesti pitkäikäinen, vaikka huostaanottohan tehdään aina " toistaiseksi" , eli varmaa ei ole että lapsi on luonanne 18 ikävuoteen (tai kauemminkin) saakka.



Meidän " lainalapsi" ei tule PeLan kautta vaan sijoittavan kunnan, korvausta hänen hoidostaan saamme noin 700e/kk. Saatu raha koostuu hoitopalkkiosta ja kulukorvauksesta.



Jos on lisäkysymyksiä aiheesta, vastaan mielelläni :)

Meillä on kolme sijoitettua lasta, jotka kaikki on sijoitettu toistaiseksi l. pitkäaikaissijoitettuja.

Kaksi vanhinta, jo koululaisia, ovat tulleet vauvoina : ensimmäinen 9 kk:n iässä ja toinen suoraan synnytyssairaalasta.

Molemmat vauvoina tulleet ovat saaneet äidin raskaudenaikaisesta alkoholinkäytöstä johtuen pysyviä neurologisia häiriöitä, jotka ilmenevät mm. monenlaisina sosiaalisina- ja oppimisvaikeuksina - 9kk:n ikäisenä tulleella oli diagnoosi jo tullessaan, mutta vastasyntyneellä aloimme itse epäillä FAEa n. 2-vuotiaana.



Nuorin (leikki-ikäinen) on tullut meille viime syksynä ja vaikuttaa älyllisesti ja muutenkin ikätasoiselta, mutta todella rankka tausta hänellä on.



Olen ollut koko ajan kotona ja koska kaikki lapsemme ovat ns. erityistä hoitoa vaativia saan jokaisesta korotetun hoitopalkkion l. tällä hetkellä tuloni vastaavat melkein oman alani peruspalkkatasoa (sairaanhoitaja).



Meille kaksi ensimmäistä lasta sijoittaneet kaksi kuntaa eivät järjestäneet mitään koulutusta sijaisvanhemmiksi haluaville - ensimmäinen lapsi tuli hetikohtaa, kun olivat saaneet kotiselvityksen asuinkunnastamme ja toista meille tarjottiin ennenkuin olimme edes ajatelleet.

Tämän nuorimman kanssa olikin sitten professionaalisempi meininki l. ilmoitettuamme sinne halukkuudestamme toimia heille sijaisperheenä alkoivat sosiaalityöntekijöiden kotikäynnit jatkuen vajaan vuoden, sitten kun olivat meidät ottaneet " rekisteriinsä" meni vuosi ennenkuin tarjosivat tätä lasta, joka tuntuikin hyvin meille sopivan ja muutti ensiyhteydenotosta 4 kk:n kuluttua.



Jos olet kiinnostunut tapaamaan sijaisvanhempina jo toimivia, niin ota yhteyttä lähimpään sijaisvanhempien yhdistykseen ja kysy onko heillä vertaisryhmiä joihin voisit mennä (ainakin meidän ryhmässä on käynyt myös sellaisia, jotka harkitsevat sijaisvanhemmuutta).

Faktatietoja saat perhehoitoliiton sivuilta ja Jarkko Helmisen kirja kannattaa ostaa.

http://www.perhehoitoliitto.fi/

Meidän perheen tarina meni suunnilleen näin, että tukiperheenä aloitimme 2001, pride-valmennus 2003 ja lapsi sijoitettiin 2005. Pride-valmennuksen ja sijoituksen pitkä väli johtui osaksi meistä ja osaksi ettei sopivaa lasta löytynyt. Tukiperheenä oleminen on ns. harjoitteluaika jolloin voi miettiä omaa ja mahdollisten lasten suhtautumista. Meillä on 2 biologista (1998,2000) lasta jotka ovat koko prosessin ajan tienneet haaveestaamme. Lapsien hyvä suhtautuminen tukiperhe lapsiimme oli viimeinen niitti aikoinaan kun päätimme sijaisvanhemmiksi ryhtyä. Ilman pride-valmennusta ei ainakaan mieheni olisi tähän ryhtynyt. Siellä saa toisten aikuisten kanssa pohtia tätä asiaa. Vertaistuki tässä asiassa on tärkeää. Ja vasta valmennuksen loppuvaiheessa pitää tehdä lopullinen päätös. Kannustan lähtemään mukaan ja ottamaan selvää! Taloudellisesti ei ole mikään lottovoitto (kts.esim.perhehoitolaíssa on suositukset hoito- ja kulukorvauksesta) mutta henkisesti perhe rikastuu.