"Yritin tappaa vaimoni"

KESTÄÄ lapsen itkua ? Voin kertoa omasta ja muiden kokemuksesta, että naistakin vituttaa yhtälailla lapsen itku, ja joskus tekisi mieli lyödä lasta tai heittää parvekkeelta tms. Mutta nainen hoitaa lapsen, koska se on pakko hoitaa, kun sen on tehnyt. Jokainen vanhempi rakastaa omaa lastaan sen verran, että kestää kaikki ne alun vaikeudet. Vaikka biologia onkin antanut naiselle äidin vaiston, niin kyllä se hulluksituleminen on monta kertaa lähellä ihan naisellakin.

sen tapahtuneen jälkeen. "Petri" meni psykiatriseen päivystykseen, muttei Liisa minnekään.

"Kun kauhean yön jälkeinen aamu valkeni, vaimo vei kaksivuotiaan lapsen päiväkotiin ja mies ajoi autolla hoitoon Auroran sairaalan psykiatriseen päivystykseen.

Poliisia ei soitettu, eikä vaimo halunnut turvakotiin.

Liisa kuitenkin järkyttyi kovasti. Hän lähetti Petrin evakkoon kotitalosta ja otti tältä avaimet pois. "

Ei ainakaan tapon yrityksellä, kun ei poliisia soitettua. Onko näin ollen saanut edes oikeaa hoitoa?

Mies puhuu vuolaasti, mutta välillä sanat harvenevat ja vaihtuvat syvään huokaukseen. Tulee hiljaisuus.



Mies yrittää selittää syytä tekoonsa. Se on vaikeaa, vaikka hän on etsinyt syytä yli puolitoista vuotta.



Kysymys on yksinkertainen. Se nousee toistuvasti mieleen, kun seuraa uutisia suomalaisten perheitten tragedioista.



Miksi?



Teko ei jätä miestä rauhaan. Puheesta kuulee, että mies on sanonut lauseen ääneen aiemminkin, mutta vaikeaa ne sanat on silti muodostaa:



"Minä olen koettanut tappaa oman vaimoni."



Kutsutaan miestä nimellä Petri. Hän on yli nelikymppinen ja keskiluokkaisessa ammatissa. Iltaisin hän peittelee lapsensa petiin, tekee tulet takkaan ja katsoo tv-sarjoja. Petri nauraa herkästi, pitää yhteyttä ystäviinsä ja luottaa ihmisiin.



Viitisen vuotta sitten hän kihlasi tyttöystävänsä ja muutti tämän kanssa yhteiseen omakotitaloon pääkaupunkiseudulla.



Kesä 2008 oli leppoisa, ja sen päätteeksi syntyi lapsi. Seuraavan vuoden alussa Petriä alkoi ahdistaa.



Elettiin sitä aikaa, kun lapsiperheen rutiinit olivat asettuneet taloksi. Uusi perheenjäsen oli muuttanut sekä äidin että isän arjen.



Petrin mielestä elämästä oli kadonnut rentous. Petrin puoliso, nelikymppinen Liisa, huolehti järkähtämättömästi siitä, etteivät syöttämiset ja nukuttamiset lipsuneet aikataulusta.



"Tuntui, että se oli hirmu pingottamista. Sanoin monta kertaa, että otetaan nyt ihan rennosti. Eihän lapsen ruokailu voi olla minuutista tai puolesta tunnista kiinni. Jos se ei just silloin onnistu, niin syödään kun keretään", Petri sanoo.



"Minä rupesin kuormittumaan henkisesti, ihan hirveästi. Että tätäkö tämä elämä nyt on. Ja sitähän se oli."



Petrin työ oli epäsäännöllistä, vuorot loppuivat usein vasta puolenyön jälkeen. Päivän rytmin määräsi kuitenkin vauva, aamuisin väsytti. "Monta kertaa yritin pyytää Liisalta, että saisi välillä vähän nukkuakin, mutta ei se vain perille mennyt."



Petri tinki aikaa perheelle omista harrastuksistaan. Tämäkin lisäsi ahdistusta, eikä hän "huonona puhujana" saanut penätyksi itselleen tilaa.



"En osannut ottaa omaa aikaa, sanoa että nyt minä tarvitsen sen. Vaikka ihan pikku hetken", hän muistelee.



Petri pitää itseään velvollisuudentuntoisena. Perheen hoitamista hän kuvailee "kunniatehtäväkseen". Hän puursi yötöitä ja kotitöitä, mutta silti tuntui, ettei se riitä vaimolle. Kun Liisa jäi hoitovapaalle, Petrin harteille kasautui lisää taloudellisia paineita. Piti kantaa leipää pöytään ja lyhentää lainaa.



Petri ja Liisa tekivät kaiken itse, ilman perheen ulkopuolista apuvoimaa.



Niskassa hirveä mörkö.



Näin Petri kuvailee tunteitaan sinä kauheana yönä, jota hän on miettinyt yli puolitoista vuotta. Hän ravasi aamutakki päällä olo- ja makuuhuoneen väliä.



Elettiin kevättä 2011. Häitä oli vietetty edellisenä kesänä. Petri oli "pakannut ruutitynnyriä" jo kahden vuoden ajan, osaamatta purkaa latausta.



Vaimo nukkui, kello oli viisi aamuyöllä. Petrin mielessä möyrivät samat mustat ajatukset kuin pari kuukautta aiemmin työmatkalla, kun hän heräsi paniikissa hotellissa:



Nyt on tehtävä jotain. On päästävä kaikesta eroon. Eroon perhe-elämästä ja tästä ainaisesta oravanpyörästä.



Petri toisteli päässään, että kaikki on loppu, menetetty. Hän oli jollain oudolla tavalla huolissaan lapsestaan ja itsestään. Miten he pärjäisivät kaksistaan? Miten niin kaksistaan?



Ennen tuota yötä perhe-elämä nitkutteli perusurissaan: oli "normimukavaa", kuten laiskoja lepopäiviä, ja "normijäkätystä". Liisa-vaimo osoitti mieltään esimerkiksi siitä, että mies kävi vapaa-ajalla auttamassa ystävänsä yritystä. Epäreilua, ajatteli Petri. Hänhän sai siitä rahaa perheelle.



Ja vaimon aikataulurutiinit olivat yhtä tiukat kuin aina.



Tuntui, ettei ole elämää.



Petri ravasi talossaan, mörkö painoi ja painoi. Sitten Petri romahti.



Hän kävi nukkuvan vaimonsa kimppuun.



Tässä kohtaa tarinaa tauot Petrin puheessa ovat kaikkein pisimmät. Kertojan ryhti nuupahtaa huokaukseen, joka puhaltaa pois kaikki ilmat. Etusormi pyyhkäisee silmää.



Petri määrittelee tilansa tuona pimeänä hetkenä jonkinlaiseksi psykoosiksi. Diagnoosia ei ole, vain valistuneita arvioita. Kun Petri kuvailee tekoaan, hän kertoo itsestään ikään kuin ulkoa päin. Tarkkoja muistikuvia ei ole. Jotain kuitenkin.



Petri "kumautti" puolinukuksissa olevaa vaimoaan jollain päähän. Syntyi pieni haava, jota puhdistettiin yhdessä. Sitten, kaikesta huolimatta, vaimo meni takaisin nukkumaan.



Petri hyökkäsi uudestaan, ja tällä kertaa tosissaan. Hän yritti tukahduttaa Liisa-vaimonsa hengityksen. Mutta vaimo oli voimakas ja sai kammetuksi miehensä sängyltä lattialle ja itsensä turvaan sängyn alle. Petri yritti kiskoa Liisan pois piilosta, mutta vaimo tarrasi sängyn keskijalkaan. Adrenaliini auttoi. Petri hoki maanisesti, että kaikki on ohi.



Taistelu kesti puolisen tuntia. Liisa sai Petrin rauhoittumaan puheellaan.



Vaimo riensi katsomaan lasta, mieshän oli saattanut vahingoittaa tätä. Itkua lapsen huoneesta ei ollut kuulunut. Lapsi nukkui kaikessa rauhassa.



Petri muistaa "heränneensä siihen tilanteeseen" ja istuneensa järkyttyneenä makuuhuoneen lattialla. Ei ollut "mitään sanottavaa tai nähtävää".



"Niin kuin ihan tyhjä", Petri kuvailee. Siinä kohtaa hän tajusi, mitä oli juuri yrittänyt tehdä. Jos vaimo olisi fyysisesti heikko, mahtaisiko hengittää enää.



Silloin se kysymys varmaan ensimmäisen kerran mieleen jysähti.



Miksi?



Sen kun tietäisi. Teossa ei ole mitään järkeä tai logiikkaa, Petri sanoo.



"En minä suunnitellut mitään, että tapan vaimoni ja sitä kautta vapaudun jostain pahasta ja alkaa uusi elämä. Ei se ollut mikään tavoite."



"Että minkä takia olen käynyt Liisan kimppuun, niin tavallaan se kaikki paha oloni on kohdistunut Liisaan tai. . ."



Että Liisa on syntipukki?



"Niin, olen kokenut, että hän on se kaiken pahan alku, ilmeisesti."



Petri kertoo, ettei hänen mielessään käynyt missään vaiheessa, että hän surmaisi vaimonsa, lapsensa ja itsensä.



Välillä Petri nojaa kyynärpäillä reisiin ja katsoo lattiaan. Helpottaisi, jos tietäisi. Mutta selkeää syytä hän ei vain saa kiinni.



"Liisallekin on edelleen iso kysymysmerkki, että miksi kävin hänen kimppuunsa. Hän on sanonut, että hän olisi ymmärtänyt, jos meillä olisi ollut raju riita just ennen. Mutta ei siinä oikeastaan ollut. Jotain pientä. . . Puolin ja toisin siis. Kyllä minä ehkä olin pahemmalla tuulella kuin ulospäin näytin."



Kun kauhean yön jälkeinen aamu valkeni, vaimo vei kaksivuotiaan lapsen päiväkotiin ja mies ajoi autolla hoitoon Auroran sairaalan psykiatriseen päivystykseen.



Poliisia ei soitettu, eikä vaimo halunnut turvakotiin.



Liisa kuitenkin järkyttyi kovasti. Hän lähetti Petrin evakkoon kotitalosta ja otti tältä avaimet pois.



Petri pakkasi tyynyn, täkin ja lakanan Ikean kassiin ja muutti kaverinsa kellariin. Hän petasi sohvan ja nukahti siihen.



Löytyisikö Petrin nuoruudesta jotain valaistusta asiaan? Onko hän joskus aiemmin ollut väkivaltainen?



Ei varsinaisesti. Hän kertoo pelänneensä väkivaltaa jo pienestä pitäen, juosseensa karkuun nyrkin heristelijöitä. Hän on kotoisin keskikokoisesta suomalaiskaupungista. Kaduilla hän sai itse teininä "turpiin". Kerran eräs sekakäyttäjä uhkasi Petriä puukolla.



Kymmenkesäisenä Petri oli lyhytpinnainen. Hän kiihtyi nollasta sataan no-peasti. Petri muistaa yrittäneensä heittää siskoa halolla ja lyöneensä nyrkin oven ikkunan läpi paetessaan veljeään, joka härnäsi.



"No, tavallaan se on tietynlaista väkivaltaa", hän pohtii.



Suuri osa vaimoaan tai miestään lyövistä ihmisistä on tekohetkellä humalassa. Petri ei ollut. Hän ei ole alkoholisti, narkomaani eikä sekakäyttäjä.



Nykyään Petri ottaa sertraliini-mielialalääkettä. Hän ei koe aineesta olevan "hyötyä tai haittaakaan", mutta syömällä sitä hän haluaa näyttää Liisalle olevansa vakavissaan.



Nukahtamislääkettä hän käytti neljä kuukautta tekonsa jälkeen, mutta lopetti heti, kun huomasi unen tulevan ilman.



Suomalaisia miehiä moititaan usein siitä, etteivät he mene lääkäriin kirveelläkään, ainakaan millekään kallonkutistajalle. Petri ei lukeudu sellaisiin miehiin. Hän hakeutui terapiaan sekä yksin että yhdessä vaimonsa kanssa.



Ilmaiset yksilöterapiatunnit loppuivat, ja nyt Petri siirtyy ryhmään, jossa asiakkaat puhuvat vuorotellen. Ryhmässä on samanlaisia miehiä kuin Petri:



"Perheväkivaltaan. . ."



Syvä huokaus.



". . .sortuneita."



Petri ja Liisa eivät ole eronneet. Kumpikaan ei halua sellaista. Perhe pitää heidät yhdessä.



Parisuhde ei ole palannut entiselleen, mutta hitaasti "tapahtuma" tai "tilanne", kuten Petri kuvaa, liukenee mielestä ja kehosta. Petri arvelee, ettei asia koskaan katoa mielestä, mutta sen kanssa oppii elämään. Vaimo ei ole antanut anteeksi.



Terapeutti on neuvonut Petriä ottamaan itselleen pienen hetken, edes viisi minuuttia, kun hän saapuu työpaikan hälinästä kodin hälinään. Konstista on ollut apua.



Petri heräsi teltassa. Auringonpaiste valaisi pingotetun kankaan läpi. Se oli kesää 2011, oli kulunut muutama kuukausi kauheasta yöstä.



Teltan ulkopuolelta kuului puhetta. Petri käänsi peiton päältään, nousi ilmapatjalta ja surautti teltan ovivetoketjun auki.



Lapsi ja vaimo olivat saapuneet herättämään Petrin. Liisa hörppi kahvia kupista. Lapsi hymyili, ja vaimo myös. Petri huomasi, että Liisan ilmeessä oli tosin edelleen pelkoa.



Kyllästyttyään asumaan Jaakon kellarissa Petri oli pyytänyt Liisalta lupaa pystyttää teltta kotitalon patiolle. Petri oli aina viihtynyt nuoruuden reissuilta rakkaassa Halti-teltassaan. Vaimo oli suostunut, mutta talon avaimia hän ei ollut vielä antanut takaisin.



Päivisin he viettivät "kulissielämää" eli teeskentelivät kaiken olevan hyvin. Iltaisin Petri vetäytyi telttaan ja Liisa lukitsi ovet.



Kun syksy kylmetti ilmat, Petri siirtyi nukkumaan talon autotalliin. Ja sitten, marraskuussa 2011, se tapahtui. Liisa päästi Petrin takaisin taloon ja makuuhuoneeseen. Yli puolen vuoden evakko päättyi.



Vaimon päätös ei ollut helppo, mutta tehdä se täytyi. Liisalle ja Petrille syntyi toinen lapsi.



Petri oli pelännyt kamalasti vahingoittaneensa sikiötä. Vaimo oli ollut raskaana noin kolme kuukautta, kun Petri hyökkäsi hänen päälleen.



Ajatus karmaisee Petriä: jos Liisa olisi kuollut hänen käsiinsä, olisi mennyt myös pienokainen.



Jos. Ja miksi.



Näitä sanoja Petri pureskelee vielä pitkään.



Joitakin ajankohtiin liittyviä yksityiskohtia on muutettu henkilöiden tunnistamisen estämiseksi.

Petristä ei ollut lapsiperheen isäksi. Sen lisäksi hän juttujensa perusteella vaikuttaa psykoottiselta. Ihmettelen myös, että asia ei ole edennyt poliisille ja lastensuojelulle.

Helsingin Sanomissa oli vuoden alkupäivinä kaksi miestoimittajien kirjoittamaa juttua, joita en aluksi tahtonut uskoa vakavasti kirjoitetuiksi.





Toinen juttu käsitteli asevelvollisuutta ja toinen miestä, joka yritti tappaa vaimonsa. Jutuissa ymmärrettiin ja surkuteltiin miesparkoja, joilta oli viety "oma tila" ja "yksilön oikeudet".



Nuori toimittaja vertasi armeijaa palkattomaan pakkotyöhön, joka tuo "voimakkaita rajoituksia yksilön mahdollisuuksiin vaikuttaa omaan elämäänsä". "Oikeuksiin kajotaan erittäin järeästi, vaikka yhteiskuntamme rakentuu muuten yksilönvapauteen". Armeija on Suomen räikein miehiä sortava tasa-arvo-ongelma, toimittaja kirjoittaa.



Armeijaa ei tarvitse käydä, jos on psyykkisesti tai fyysisesti sairas. Nykyarmeija tarjoaa miehille apua, jopa hoivaa. Iso joukko tuhansista vuosittain palvelunsa keskeyttäneistä on kuitenkin terveitä lellipoikia, jotka eivät pysty nukkumaan muiden kanssa tai olemaan erossa äidistä.



Armeija tai sivari olisi viimeinen mahdollisuus kasvaa aikuiseksi, ymmärtää, että oikeuksien lisäksi ihmisellä on velvollisuuksia. Perusvelvollisuus on oppia huolehtimaan itsestään.



Liian moni nuorimies on kasvatettu paapomalla valittajaksi, itsekkääksi viihteen suurkuluttajaksi, jolle arkielämä velvollisuuksineen on helvetti.



Moni asettaa itselleen epärealistisia tavoitteita, pitää tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi, kaikkien ihailemaksi sankariksi. Kun harhat haihtuvat, katoaa elämänhalu. Sairaseläkeläisten armeijat kasvavat.



Toisessa koko sivun jutussa kerrottiin nelikymppisestä keskiluokkaisesta Petristä, joka "nauraa herkästi, pistää illalla tulen takkaan ja katsoo tv-sarjoja". Tylsä arki ja melko tuore avioliitto alkoivat ahdistaa Petriä ja "elämästä katosi rentous".



Petri alkoi "kuormittua henkisesti", tuntui, "ettei hänellä ollut omaa tilaa". Miehen ja vaimon välissä oli suuri ongelma, vauva, jota vaimo hoiti ja syötti kaavamaisen päivärytmin mukaisesti, vaikka mies vaati "rennompaa menoa".



Mies teki kovasti töitä ja vaimo jäi hoitovapaalle. Seuraava lause mykistää: "Kaiken he tekivät ilman ulkopuolista apua".



Ajatella, kaksi nelikymppistä ja vauva takkatulen loimussa, aivan yksin! Missä viranomaisapu viipyi! Sanallakaan ei puhuta isyyden ilosta, ei oman lapsen tuomasta onnesta.



"Normimukava elämä" ei peittänyt enää Petrin ahdistusta, vaan hän yritti tappaa yöllä vaimonsa. Pitkän kamppailun jälkeen nainen selvisi. Hän heitti miehen ulos kodista, petivaatteet Petri sai mukaansa - Ikean kassissa. Voiko miestä pahemmin nöyryyttää tappoyrityksen jälkeen! Eikö edes Stockmannin tai Finnairin kassia löytynyt? Nainenhan oli säälimätön peto!



Toimittaja kertoo tunteellisesti miesparasta, joka joutui asumaan kaveriensa nurkissa, kunnes vaimo otti hänet takaisin.



Luonnevikainen olisi tarvinnut ajoissa hoitoa.



Miksi "normielämä" on niin monelle ylivoimaista?



Suomen pahin kestävyysvaje ei ole valtiontaloudessa, vaan aikuisten vauvojen korvien välissä. Eivät he tyhjästä ole syntyneet, olemme kasvattaneet heidät sellaisiksi.



Kari Uusikylä



Kirjoittaja on kasvatustieteen emeritusprofessori

Petristä ei ollut lapsiperheen isäksi. Sen lisäksi hän juttujensa perusteella vaikuttaa psykoottiselta. Ihmettelen myös, että asia ei ole edennyt poliisille ja lastensuojelulle.

Ja tiedoksi sille jutun tarkemmasta lukemisesta naputtaneelle, että olen kyllä lukenut mutta vetänyt omat johtopäätökseni. Eli ilmaiset yksilöterapiatunnit on varmaankin julkisen puolen juttuja, mutta joka tapauksessa sekä sitä seuranneet itse maksettavat ryhmäterapiat (mahdollisesti yksityisellä?) vaikuttavat kovin heikolta toimenpiteeltä, jos ihminen on mennyt psykiatriseen päivystykseen ja kertonut yrittäneensä tappaa vaimonsa edellisenä yönä kahteen kertaan, joista toinen kerta ollut puolen tunnin kamppailu. Ja vielä maininnut niistä aiemmista hotellihuoneessa heräämisistä ym. ennusmerkeistä.

Siihen yhdistettynä Petrin saama pelkkä masennus- ja unilääkitys ja hänen oma epätietoisuutensa diagnoosista. Kaikki antaa aihetta olettaa, että Petri ei ole kertonut siellä psykiatrian päivystyksessä ollenkaan koko totuutta tilanteesta. Erittäin pelottava asia, koska silloinhan hän on jäänyt vaille asianmukaista hoitoa.

Jos psykoosiin ei saa kunnon hoitoa, mikäli siitä on ollut kyse, niin se voi uusia erittäin herkästi ja kroonistua skitsofreniaksi. Niitä psykoosilääkkeitä syödään monta vuotta ensimmäisen kohtauksen jälkeen, jottei niin tapahtuisi. Petri ei siis ole koskaan niitä saanutkaan.

[i



Siihen yhdistettynä Petrin saama pelkkä masennus- ja unilääkitys ja hänen oma epätietoisuutensa diagnoosista. Kaikki antaa aihetta olettaa, että Petri ei ole kertonut siellä psykiatrian päivystyksessä ollenkaan koko totuutta tilanteesta. Erittäin pelottava asia, koska silloinhan hän on jäänyt vaille asianmukaista hoitoa.



Jos psykoosiin ei saa kunnon hoitoa, mikäli siitä on ollut kyse, niin se voi uusia erittäin herkästi ja kroonistua skitsofreniaksi. Niitä psykoosilääkkeitä syödään monta vuotta ensimmäisen kohtauksen jälkeen, jottei niin tapahtuisi. Petri ei siis ole koskaan niitä saanutkaan.

[/quote]

Ja mietin ihan samaa. Alkoi ihan pelottaa että entä jos oma ihana mies vaan yhtäkkiä pimahtaa? On vieläpä jotenkin samalla lailla vastuuntuntoisen kuuloinen eikä oikein osaa vaatia omaa aikaa. Kamala tapaus.

Että tuo "Petri" ei ilmeisesti ollut edes humalassa tuon tekonsa tehdessäään. Lisäksi oli ensin yhden kerran hyökännyt vaimonsa kimppuun, kumauttanut tätä päähän ja sitten kun tämä meni taas nukkumaan, yrittänyt uudestaan hoitaa homman kuristamalla. Eikä mitään rajua riitaa taustalla. Nyt syö psyykenlääkkeitä vaimonsa pyynnöstä, muttei koe niillä olevan mitään erityistä tehoa.



Lisäksi toinen lapsi syntyi vasta tuon väkivallanteon jälkeen. Eli nyt ainakin on rasittavaa lapsiperhe-elämää, jos jo ensimmäisesti pimahti noin.



Hullunrohkea vaimo tuolla kyllä on. Minulla soisi hälytyskellot koko ajan päässä.

Eivät vasta sen jälkeen yrittäneet lasta.

Eivät vasta sen jälkeen yrittäneet lasta.

Mutta joka tapauksessa tilanne on tuolle miehelle vielä rasittavampi, kun on kaksi pientä lasta. Vinkuu lehdessä, että jo yhden lapsen kanssa sitoutuminen sai noin pimahtamaan.

Paitsi tietysti jos se vaimo nyt sitten henkensä edestä hoitaa kaikki lapsiin liittyvät asiat, ettei mieskulta vain rasitu ja yritä tappaa...

Mutta mulle tuli jutun perusteella siitä vaimosta ihan mieleen av-mamma: minuuttiaikataulu vauvan syömiselle ja elämälle yleensä, valitusta miehen extratyöstä kun vaimo kotona yms.



MUTTA, siis aivan kauhea juttu enkä tajua miten vaimo otti miehen takaisin. Ukko nukkui kesän kuistilla teltassa, mutta kulissi yhtenäisestä perheestä piti pitää pystyssä. Ja vielä toinen lapsi siihen ennestään pimahtaneen ukon pinnaa kiristämään. Vain ajan kysymys koska tapahtuu uudestaan.

Ei ole vaimon syy että mies teki sen minkä mies teki, olisi kotiolot olleet sitten minkälaiset.



Ihmettelen silti miksi kotiolot pitää vetää noin kireäksi. Ei omaa aikaa? Valitusta siitä ajasta kun on tienaamassa rahaa perheelle? Ei anneta nukkua ilta-/yötöiden jälkeen? Ei ole ihme että mielenterveys heikommalla rupeaa reistailemaan, sinänsä, sen paineen alla. Kun siihen lisää vielä taloudellisen stressin.



Toisaalta: todennäköisesti myös vaimo kokee että hän ei ole saanut omaa aikaa tai että hänen ei anneta nukkua. Erittäin tuttua. Näin se tuntuu menevän monessa paikassa, myös meillä.

että taustalla oli psyykkisesti heikohko mies ja sitten ahdistava, kuormittava, kontroloiva vaimo.



Vaimo ikäänkuin ottanut elämänhallinnan kontrollin kautta elämäänsä. Lasten kanssa pitää tietenkin pitää joku rytmi, mutta jos menee sellaiseen nipottamiseksi koko elämä pikkutarkkoine sääntöineen, niin ei sekään tervettä ole.



En puolusta miehen tekoa, vaan minulle tuli vain sellainen tunne, että vaimo osaltaa osasyyllinen, koska oli omalla käytöksellään ja kontrollifriikkiydellä kuormittanut miestä aiheettoman paljon.



Mikä kumma saa naiset muuttumaan ihan helvetin pirttihirmuiksi lasten synnyttyä??? Siis tällä tarkoitan sellaisia IHAN SAIRAAN kontroloivia ja takakireitä äitejä... Suurin piirtein miehen pitää pyytää lupa käydä vessassa, että voiko nyt mennä...



Asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Mies ei YKSIN syyllinen omaan psykoottiseen tilaansa. Tekoa ei se tietenkään millääntavalla tee "hyväksyttävämmäksi".

Tuo mies on joka tapauksessa paineensietokyvyltään harvinaisen heikko ja nimenomaan lapsiperheen arjen kokenut stressaavaksi. Ei normaali ihminen yritä tappaa vaan pyrkii muihin ratkaisuihin.



Ihan siitä syystä en tuona naisena enää uskaltaisi tuon kanssa rakentaa yhteistä elämää. Lisäksi pelkäisin vaistomaisesti ummistaa silmiäni aina, jos perhe-elämä olisi syystä tai toisesta ollut hiukan rasittavampaa.



Ilmeisesti näillä on nyt uhmaikäinen ja pikkuvauva yhtä aikaa. Mahtaakohan äiti hyssytellä lapsia silmät pelosta suurina, ettei vaan rasiteta isää...

ihmisten huonoa yksinkertaisenkin kausaalisuhteen ymmärtämistä. Tämän lisäksi usealla vielä äärimmäisen huono omien voimavarojen tunnistamisen taito.



Ehkä olisi hyvä, että jo lasta odotettaessa, näitä asioita käytäisiin läpi esim. th:n kanssa. Annettaisiin vaikka tuntimäärä omille harrastuksille, mietittäisiin turvaverkkoja, laskettaisiin rahatilannetta, käytäisiin läpi miten väsymys vaikuttaa yms. Ja vaikka kirjallisesti laadittaisiin tämä paperille. Kuulostaa holhoavalta ja sitä onkin, mutta valitettavasti monet tuntuvat holhousta tarvitsevan.

Lopetuspiikki olisi ainoa toimiva hoito tuollaiselle.



Mutta ei tuo nainenkaan ole tervepäinen ja vastuullinen äiti, koska altistaa lapsensa hengenvaaraan vain siksi, että kulissit säilyvät. Naisen tulisi ottaa ero ja lähestymiskielto hullulle.



Taloudelliset ongelmat ihmetyttävät myös. Kyllä nelikymppisillä pitäisi jo olla velaton talo, kun lasten tekokin on aloitettu vasta vanhoina.

Tuo mies on joka tapauksessa paineensietokyvyltään harvinaisen heikko ja nimenomaan lapsiperheen arjen kokenut stressaavaksi. Ei normaali ihminen yritä tappaa vaan pyrkii muihin ratkaisuihin.

Minusta kuulostaa kyllä aika raskaalta tuo heidän arkensa minuuttiaikatauluineen. Kuulemma kaikki perheessä hoidettiin itse, apua ei tullut mistään.

Eihän kyseessä ollutkaan se, että mies olisi NORMAALITILASSA yrittänyt tappaa vaimonsa, hänhän sanoi, että kyseessä oli jonkinlainen psykoosi.

naiset suostuu elämään väkivaltaisessa suhteessa tai väkivallan uhan alla parisuhteessaan.



Onhan näitä esimerkkejä Tauski ja ex-vaimot, Matti ja Mervi ja lukematon joukko ei kuuluisia.



Ainoa oikea teko olisi erota eikä jäädä odottelemaan seuraavaa kilahdusta.

"Kun Petri kuvailee tekoaan, hän kertoo itsestään ikään kuin ulkoa päin. Tarkkoja muistikuvia ei ole. Jotain kuitenkin.



Petri "kumautti" puolinukuksissa olevaa vaimoaan jollain päähän. Syntyi pieni haava, jota puhdistettiin yhdessä. Sitten, kaikesta huolimatta, vaimo meni takaisin nukkumaan.



Petri hyökkäsi uudestaan, ja tällä kertaa tosissaan. Hän yritti tukahduttaa Liisa-vaimonsa hengityksen. Mutta vaimo oli voimakas ja sai kammetuksi miehensä sängyltä lattialle ja itsensä turvaan sängyn alle. Petri yritti kiskoa Liisan pois piilosta, mutta vaimo tarrasi sängyn keskijalkaan. Adrenaliini auttoi. Petri hoki maanisesti, että kaikki on ohi.



Taistelu kesti puolisen tuntia. Liisa sai Petrin rauhoittumaan puheellaan.

"