"Yritin tappaa vaimoni"

Moni muukin haluaisi kuristaa vaimonsa. Harva vain on yhtä rohkea kuin Petri. Täytyy nostaa hattua, vaikak homma jäikin kesken. Sai sentään kumautettua päähän.

Mies yritti tappaa vaimonsa. Tapon yritys ei ole mikään asianomistajarikos. Sairaalasta, josta Petri haki apua olisi taatusti ilmoitettu poliisille tapon yrityksestä, tai sitten on jätetty hommat hoitamatta. Sairaalan vastuulla olisi ollut, jos Petri olisi sairaalasta päästyään kylmännyt vaimonsa.

Se nyt vaan on niin että ihan pienen lapsen kanssa tarkat aikataulut toimii parhaiten, näin saadaan päiviin edes jonkinlainen tolkku ja lapsikin oppii nopeammin että yöllä nukutaan.

Ei se nyt ihan noin ole. Lapset ovat erilaisia, eikä yhteen lapseen soveltuvia konsteja välttämättä voi käyttää toiseen. Meillä yksi lapsista tarvitsi melko tarkan vuorokausirytmin, kun taas toinen nukkui rauhallisesti päiväuniaan keskellä kauppakeskusta.

Minuutintarkka aikataulu ei silti ole käytännössä mahdollinen, sillä joka päivä tulee tilanteita, jotka sotkevat aikataulun. Yhtenä päivänä ruoka ei maistukaan lapselle ja lautanen lentää lattialle, toisena päivänä taas kesken ulkovaatteiden pukemisen huomataan, että juuri vaihdettu vaippa pitää vaihtaa ja kuluu ylimääräisiä minuutteja. Neljän lapsen isänä uskallan väittää, että yhdessäkään lapsiperheessä ei voida elää minuuttiaikataululla ja se on vain pakko hyväksyä. Lääkäriin tai neuvolaan lähteminen on aloitettava etuajassa, jotta perillä ollaan varmasti ajoissa ja toisaalta kavereita tai sukulaisia tavatessa on parasta sopeutua siihen, että aikataulut pettävät eli joskus ollaan etuajassa ja joskus myöhässä.

Sama pätee kaikkeen muuhunkin, kuten vaikkapa ruokailuun ja nukkumiseen. Saman perheen lapsista yksi haluaa joka ilta itse nukkumaan ja nukahtaa iltatoimien jälkeen kuin katkaisijasta kääntäen klo 20, kun taas toinen ei millään malta nukkua (päiväunien pituudesta riippumatta), vaikka selvästi väsyttää. Aktiivisesti nukuttamalla nukahtaminen voi onnistua jo vähän ennen kymmentä, mutta ilman sitä vasta yhdentoista jälkeen.

Valitettavasti on vanhempia, jotka eivät ymmärrä, että opaskirjoja ja muiden ihmisten neuvoja pitää osata soveltaa, eikä yrittää jääräpäisesti pakottaa omaa elämää vääränlaiseen muottiin. On äiteja ja isiä, joille vanhemmuus on suoritus, eikä osa elämää. Jos vanhempien kasvatustavat eivät sovi yhteen, tulee vaikeuksia.

Eli juuri miesten tahtoman mallin mukaan, lähdettiin kauppakeskukseen toiselle puolelle Suomea, lapsi söi milloin söi ja nukkui milloin nukkui.

Ainoa huono juttu että nuo spontaanit reissut oli minun kannaltani ihan tuskaa: lapsi EI KOSKAAN nukkunut päiväunia vaunuissa meluisassa kauppakeskuksessa, vaan siinä sitten kannoin väsymyksestä parkuvaa lasta sylissä ihmisten tuijotuksen alla tai istuin lastenhoitohuoneessa imettämässä miehen nauttiessa ex tempore ostosreissustaan. Se nyt vaan on niin että ihan pienen lapsen kanssa tarkat aikataulut toimii parhaiten, näin saadaan päiviin edes jonkinlainen tolkku ja lapsikin oppii nopeammin että yöllä nukutaan.

Läheskään kaikki naiset eivät luo aikatauluja alleviivatakseen omaa erinomaisuuttaan ja luodakseen kurjia sääntöjä, vaan siksi että elämä lapsen kanssa olisi helpompaa. Mies joka käy lähinnä töissä ja illat hilluu omissa harrastuksissaan voisi joskus kokeilla (yksin!) miten helppoa päikkärit väliin jättäneen puolivuotiaan kanssa on asioida kaupoilla, ja miettiä sitten siellä motonetin hyllystöjen välissä miten syöttää toppapuvussaan parkuva käärö ja missä vaihtaa vaipat - ja mistä vetoa että ruokaa tai vaippoja ei ole edes älytty ottaa mukaan.

Juu meilläkin on ollut 5.llä lapsella rutiinit: aamulla syödään, mennään ulos, tullaan sisälle parin tunnin päästä ja unille, välipala, askarrellaan yms. syödään. Sitten riippuen lapsien unista ja viitseliäisyydestä niin unet osalle tai kauppaan. Syödään, pisut, pesut, pusut, nukkuun!

Ja täydennän: EI MINUUTTIAIKATAULULLA. Mutta rutiinilla. Juu lapsista pienenä näkee jos edellinen päivä mennyt huonosti muttei se ole tekosyy jäädä kotiin mökkeytymään koska lapsilla on itselläänkin huonoja päiviä tai ei vaan tule uni, tai joku lapsista tulee kipeäksi.

Se isä puhui että naisella oli tiukka aikataulu kotona. Ja jos isukilla olisi erilainen näkemys niin arvaa pystyykö ne elämään tappelematta asiasta? Varsinkin kun lopputulos on että koittaa tappaa naisen, hankitaan uusi vauva (taasko kulissia vai suhteen korjausta vai pitikö järjestää lisää aikaa äidille koto olemiseen)?

Meilläkin on rutiineja muttei minuuttiaikataululla. Ystävän äidille hänen lapsi (siis ystäväni sisko) vei lapsen hoitoon ja oli jättänyt hoitolapun, jossa kerrottiin montako milliä maitoa vauva syö mihinkin kellonlyömään ja mitä tapahtuu missäkin järjestyksessä. Se lappu päätyi roskiin.

Tämä viestiketju on parasta aihe vapaata varmaan ikinä. Aivan loistava, niin tärkeää ja monipuolista pohdintaa.

Minulla meni kylmät väreet kun luin tuota Petrin tarinaa HS:stä. Sehän kuin oman mieheni tunteita ja kokemuksia, niitä joita on sanallisesti mulle puhunut ja joita muuten vaan viime aikoina osoittanut. Hermot on kireellä, ei jaksa, ei millään jaksaisi tai sitten kaikki on aivan sama.

Ollut aivan hilkulla pillahtaa, ja tehnytkin välillä aikamoisia äkäisyyskohtauksia. Minä olen ollut nalkuttava ja vaativa vaimo, mies mennyt sieltä mistä rima alin. Me emme kohtaa, emme ollenkaan.

Meilläkin mies sanoo syyksi ettei jaksaisi kun vaatimuksia joka suunnalta. Sitten jos on pari viikkoa lomaa, ei jaksaisi koska hän haluaa _lomailla_. Liian vaativaa viedä lapsia ulos tai antaa jotakuinkin ajallaan ruokaa. Vähempikin pistää iskän kiroilemaan.

Tunnesäätely ollut aina heikkoa miehellä ja omien sanojensakin mukaan ei kestä pettymyksiä. Kiva siinä lasten kuunnella, kun miehellä ollut epäonnistuminen töissä ja koko illan vituttaa. Vaimokin kehtaa vaatia osallistumaan lapsiperhearkeen.

Pelottavaa koko tämä keskustelu. Liippaa liian läheltä kaikella tavalla.

Työ stressaa, perhe stressaa, parisuhde stressaa, verenpaine koholla 24/7/365. Takki tyhjänä eikä kotona akut lataudu. Tuossapa tuo tuli sanottua.

Nyt odottamaan niitä 50 viestiä, että miehellä ei ole oikeutta ahdistua, koska vain äidillä on oikeus väsyä tuossa tilanteessa.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt naisia, joille ruokailut ja päiväunet ovat vartista kiinni.



About samanlaisena toistuva päiväjärjestys tosiaan on hyvä väline, mutta hei: niitä poikkeustilanteitakin ON hyvä vähän harjoitella. Satavarmasti vauva tosiaan ei osaakaan nukkua päiväuniaan oudossa paikassa, jos ei ole sitä koskaan ennen noin puolen vuoden ikään mennessä tehnyt.



Joten älkää itse kouliko lapsistanne sellaisia, joille kaikki vähäinenkin poikkeama normiaikataulusta ja -olosuhteista on kauhistus.



Kärjistän toki, lapset ovat erilaisia. Mutta siis kasvattamallakin saadaan aikaan tuollaista aitatauluriippuvuutta, ei se välttämättä ole geeneissä.

Menee ohi aiheen mutta meillä mies tajusi vasta oltuaan itse yksin vastuussa lapsesta päivät mitä se on. Kuukauden jaksoi, juuri ja juuri. Palasi innossaan töihin lepäämään.



Siihen asti minä kai miehen mielestä lähinnä makasin kotona ;)



Ja edelleen, minä maksoin sen kotona oloni ihan itse.

Kotipsykologiaa peliin ja kokonaisvaltainen börnishän tuo selvästi on

Tämä viestiketju on parasta aihe vapaata varmaan ikinä. Aivan loistava, niin tärkeää ja monipuolista pohdintaa. Minulla meni kylmät väreet kun luin tuota Petrin tarinaa HS:stä. Sehän kuin oman mieheni tunteita ja kokemuksia, niitä joita on sanallisesti mulle puhunut ja joita muuten vaan viime aikoina osoittanut. Hermot on kireellä, ei jaksa, ei millään jaksaisi tai sitten kaikki on aivan sama. Ollut aivan hilkulla pillahtaa, ja tehnytkin välillä aikamoisia äkäisyyskohtauksia. Minä olen ollut nalkuttava ja vaativa vaimo, mies mennyt sieltä mistä rima alin. Me emme kohtaa, emme ollenkaan. Meilläkin mies sanoo syyksi ettei jaksaisi kun vaatimuksia joka suunnalta. Sitten jos on pari viikkoa lomaa, ei jaksaisi koska hän haluaa _lomailla_. Liian vaativaa viedä lapsia ulos tai antaa jotakuinkin ajallaan ruokaa. Vähempikin pistää iskän kiroilemaan. Tunnesäätely ollut aina heikkoa miehellä ja omien sanojensakin mukaan ei kestä pettymyksiä. Kiva siinä lasten kuunnella, kun miehellä ollut epäonnistuminen töissä ja koko illan vituttaa. Vaimokin kehtaa vaatia osallistumaan lapsiperhearkeen. Pelottavaa koko tämä keskustelu. Liippaa liian läheltä kaikella tavalla.

Työ stressaa, perhe stressaa, parisuhde stressaa, verenpaine koholla 24/7/365. Takki tyhjänä eikä kotona akut lataudu. Tuossapa tuo tuli sanottua. Nyt odottamaan niitä 50 viestiä, että miehellä ei ole oikeutta ahdistua, koska vain äidillä on oikeus väsyä tuossa tilanteessa.

naisilla puhutaan synnytysmasennuksesta, mutta vaikka miehillä ei hormonit heittelekään samalla lailla, heille se vauva-arki voi olla monella tapaa vieläkin kovempi järkytys, koska he eivät samalla lailla ole siinä vauvan hoidossa aktiivisia toimijoita. Joutuvat yhtäkkiä statistiksi omassa kodissaan, toteuttamaan jotain, jonka määrittää parisuhteen toinen puolisko. Oikein hyvin ymmärrän, että kun siihen yhdistää unideprivaation ja stressin ja masennusoireet, niin soppa on PA-HA.

-86-

parivuotias voisi ehkä, kun ei ymmärrä seurauksia. Mutta ei 10-v. Pojat voi nujakoida, mutta ei tuolla lailla, haloilla ja iskemällä lasi rikki nyrkillä.



toisekseen ihmettelen kyllä, etteikö sairaalasta tehty rikosilmoitusta? Ei tosiaan ole murhayritys (raskaana olevan vaimon) mikään asianomistajarikos! Jos ei ole tehty, niin luulisi tämän lehtijutun jälkeen poliisin kiinnostuvan. Lastensuojelu mukaan ehdottomasti.



Ehkä vaimo ei uskalla erota, ettei joutuisi jättämään lapsia tuolle tyypille viikonlopuksi tms.

parivuotias voisi ehkä, kun ei ymmärrä seurauksia. Mutta ei 10-v. Pojat voi nujakoida, mutta ei tuolla lailla, haloilla ja iskemällä lasi rikki nyrkillä. toisekseen ihmettelen kyllä, etteikö sairaalasta tehty rikosilmoitusta? Ei tosiaan ole murhayritys (raskaana olevan vaimon) mikään asianomistajarikos! Jos ei ole tehty, niin luulisi tämän lehtijutun jälkeen poliisin kiinnostuvan. Lastensuojelu mukaan ehdottomasti. Ehkä vaimo ei uskalla erota, ettei joutuisi jättämään lapsia tuolle tyypille viikonlopuksi tms.

Kyseinen halolla heitto oli AINOA aikaisempi väkivaltainen teko jotain toista ihmistä kohtaan, ja se tapahtui kymmenvuotiaana ja osumisesta ei ole mainintaa.

Kymmenvuotiaat pojat kuule viskoo toisiaan aika monenlaisillakin esineillä, voisin kertoa yhtä sun toista omista oppilaistani, mutten taida viitsiä...

Ovilasiin lyöminen ei ole väkivaltaa toista ihmistä kohtaan - "Petrihän" pakeni silloin kiusaava veljeä, oli ymmärrettävän vihainen, muttei silloinkaan käynyt käsiksi veljeensä.

Mitä tulee pahoinpitelyyn, niin ehkäpä Liisa oli selittänyt asian muunlaiseksi tapahturmaksi. Sitä tapahtuu, hyvinkin yleisesti perheväkivaltatilanteissa.

Luulenpa, että Liisa on vakavasti miettinyt sitä avioeroa, mutta Petri on ollut terapiassa jo yli vuoden ja syö psyykelääkkeitä. Parisuhdeterapiassakin on oltu. Eiköhän "Liisalla" ole ihan hyvät syynsä uskoa siihen, että ollaan menossa parempaan suuntaan.

Vai oletko sitä mieltä, että tuollaisesta ei voi koskaan, millään hoidolla parantua?

-86-

LUKEKAA SE JUTTU siis kokonaan, älkääkä jättäkö sopivasti rivejä väliin tällä kertaa.

-86-

Joo, jotkut vaan lukevat kovin suurpiirteisesti. Eikä siinä vielä mitään, mutta sitten kun ei eroteta mikä on sitä omaa tulkintaa ja mitä tekstissä on sanottu...

Lisäksi tulee vielä jonkinlainen rikkinäinen puhelin -ilmiökin eteen kun kaikki eivät välttämättä edes lue itse artikkelia vaan kommentoivat tämän ketjun perusteella.

Täällä on mm. kirjoitettu Petrin kaverin taloprojektista (mikä taloprojekti?? Artikkelissa puhuttiin Petrin auttaneen ystävänsä yrityksessä). Täällä on myös kirjoitettu moneen otteeseen, että Petri yritti kuristaa vaimonsa. Kuristamisestakaan ei suoraan puhuta itse artikkelissa. Joku kirjoitti myös, miten veli ajoi takaa kun Petri härnäsi. Artikkelissa se oli veli joka härnäsi.

Lisäksi on paljon sitä, että luetaan jostakin kommentista ensimmäinen lause ja kiihdyksissään sitten vastataan sen perusteella eikä jakseta lukea niitä viittä muuta lausetta. Minulle esim. vastattiin tässä ketjussa huutomerkein varustetulla viestillä, jossa aika selkeästi oletettiin minun puolustelleen Petriä. Mitään sen suuntaistakaan viestissäni ei ollut. Viesti tosin alkoi (vapaasti lainaten) suunnilleen näin: "Emme voi tietää, miten asiat ovat todellisuudessa olleet. Petrin vaimo on voinut olla ylikontrolloiva." Sillä ei sitten ollutkaan enää vastaajalle merkitystä, että seuraavassa lauseessa pohdin, että vaimon rutiinit ovat voineet olla täysin normaaleja ja tarpeellisia ja Petri vain on kokenut ne pingottamiseksi. Mutta kun luetun ymmärtäminen on heikkoa niin vastauksiakin ammuskellaan ensimmäisen häilyvän mielleyhtymän perusteella. Sitten keskustelusta tulee ihan absurdia.

Joillakin on vaan niin heikko itsekritiikki tekstien ymmärtämisessä, että voi voi.

sen tapahtuneen jälkeen. "Petri" meni psykiatriseen päivystykseen, muttei Liisa minnekään.



"Kun kauhean yön jälkeinen aamu valkeni, vaimo vei kaksivuotiaan lapsen päiväkotiin ja mies ajoi autolla hoitoon Auroran sairaalan psykiatriseen päivystykseen.



Poliisia ei soitettu, eikä vaimo halunnut turvakotiin.



Liisa kuitenkin järkyttyi kovasti. Hän lähetti Petrin evakkoon kotitalosta ja otti tältä avaimet pois. "

Oikeesti ois kiva, jos sakki edes lukisi sen jutun huolella ennen kuin kommentoi...

Olisi oikeastaan hauskaa listata kaikki virheet, joita tässä ketjussa viljellään ihan vaan siksi, kun ei osata lukea.

Oikeesti ois kiva, jos sakki edes lukisi sen jutun huolella ennen kuin kommentoi...

Olisi oikeastaan hauskaa listata kaikki virheet, joita tässä ketjussa viljellään ihan vaan siksi, kun ei osata lukea.

Kyseessä ei ole pelkän lukutaidon puuttuminen vaan myös jonkinlaisen itsereflektiokyvyn. Yllättävän monille ihmisille näyttää olevan hirveän vaikeaa tunnistaa omassa päässään olevista "tiedoista", mikä niistä on oikeasti siitä tietolähteestä johon he viittaavat ja mikä taas täysin heidän oman päänsä tuotosta. Vaikuttaa siltä, että kaikki mitä se oma mieli suoltaa on yhtä "totta" kun muka "muistetaan".

Niin monet kerrat olen niin monien ihmisten kanssa väitellyt jostakin asiasta, kun toinen on kivenkovaa väittänyt jotakin ja minä muistan tarkalleen ettei asia ole niin. Ja ylläri, kun asia tarkistetaan niin minä olen ollut oikeassa. Tämä ei johdu vain siitä, että minulla olisi hyvä muisti (se saattaa olla jopa ihan keskiverto) vaan ennen kaikkea siitä, että minulla on lähdekritiikkiä myös omiin ajatuksiini. Osaan arvioida aika hyvin, miten varma tai epävarma muistikuvani on. En siis kertoile pääni tuottamia tarinoita totena vaan tunnistan tarkasti, mikä on sitä tarinaa ja mikä oikea muistikuva.

Tulipa nyt kehuttua itseäni mutta on se kiva olla jossakin hyvä.

Kari Uusikylä kertoo totuuden: Luonnevikainen olisi tarvinnut ajoissa hoitoa.



http://www.pohjalainen.fi/mielipide/kolumnit/korvien-valin-kestavyysvaj…

siis Kari Uusikylä

Totta joka sana!

kas kun en itse hoksannut tuota "kaiken he tekivät ilman ulkopuolista apua". Tosiaan varsinainen sankaritarina kun 2 aikuista saa yhden lapsen pidettyä elossa ilman ulkopuolista apua. Äiti oli vielä kotona.



Tämähän sopii kyllä myös niihin pakkolaskeutuneisiin Thaimaan matkalaisiin. Mitalit pitäisi kaikille antaa kun eivät kuolleet nälkään tai unenpuutteeseen vuorokaudessa.

Kir­joi­tus "Y­ri­tin tap­paa vai­mo­ni" (HS Sun­nun­tai 6. 1.) he­rät­ti tut­tuu­des­saan pal­jon ki­pei­tä aja­tuk­sia. Toi­sin kuin kir­joi­tuk­sen isä­par­ka Pet­ri, en yrit­tä­nyt tap­paa lap­se­ni äi­tiä, mut­ta muu­ten ti­lan­teen toi­vot­to­muus tun­tui kiu­sal­li­sen tu­tul­ta.

Mi­nun ta­pauk­ses­sa­ni rii­tai­sa pa­ri­suh­de päät­tyi äi­din tur­va­ko­tiin läh­töön sil­loin puo­li­vuo­tiaan lap­sem­me kans­sa. Vas­ta Hel­sin­gin Sa­no­mien kir­joi­tus sai poh­ti­maan kat­ke­ral­ta tun­tu­neen eron kään­tö­puol­ta: tais­tel­tua­ni so­siaa­li­vi­ran­omais­ten en­nak­ko­luu­lo­jen ja oi­keus­jär­jes­tel­män hi­tau­den lä­pi olen sit­tem­min saa­nut elää lap­se­ni kans­sa pal­jon rik­kaam­paa ja tyy­dyt­tä­väm­pää van­hem­muut­ta kuin kos­kaan oli­sin saa­nut mah­dot­to­man kump­pa­nin kans­sa.

Jäin poh­ti­maan, min­kä­lai­nen roo­li Pet­ril­le jäi isä­nä näen­näi­ses­ti eh­jä­nä säi­ly­nees­sä per­hees­sä.

En­nen dra­maat­tis­ta eroam­me sain ilok­se­ni ha­vai­ta, et­tä apua saa, kun ky­syy. Rat­kai­se­mat­to­mien ris­ti­rii­to­jen toi­seen osa­puo­leen ei kui­ten­kaan voi ul­ko­puo­li­sel­la­kaan avul­la vai­kut­taa, jos tah­toa puut­tuu.

Eron jäl­keen äi­ti an­toi mi­nun ta­va­ta las­ta­ni vuo­den ajan joi­ta­kin tun­te­ja ker­ral­laan, mut­ta mää­rä­ai­kai­sek­si so­vi­tun ta­paa­mis­oi­keus­so­pi­muk­sen pää­tyt­tyä jul­kis­ta apua ei sit­ten löy­ty­nyt­kään. Äi­din muu­tet­tua sa­maan ai­kaan toi­sel­le paik­ka­kun­nal­le uu­den per­heen­sä kans­sa mi­nul­le ker­rot­tiin myö­tä­tun­toi­sen joh­don­mu­kai­ses­ti kai­kis­ta eri vi­ra­no­mais­ta­hois­ta, et­tä ai­noa ta­pa saa­da ta­va­ta las­ta­ni äi­din kiel­täy­dyt­tyä neu­vot­te­le­mas­ta asias­ta las­ten­val­vo­jan luo­na on oi­keus­pro­ses­sin kaut­ta, jon­ka tien tie­sin pit­käk­si, kal­liik­si ja ki­vi­sek­si.

Saan kiit­tää on­nea­ni sii­tä, et­tä vä­li­ai­kais­mää­räys ta­paa­mis­oi­keu­des­ta saa­tiin jo puo­len vuo­den ku­lues­sa ju­tun vi­reil­le tu­los­ta – mut­ta vä­lis­sä ku­lui nel­jä kuu­kaut­ta, jol­loin en saa­nut ta­va­ta las­ta­ni muual­la kuin päi­vä­ko­dis­sa sa­laa pis­täy­tyes­sä­ni.

Lap­sen äi­ti on nyt kaik­ki­nen­sa yli kak­si vuot­ta kes­tä­neen oi­keus­pro­ses­sin ai­ka­na esit­tä­nyt mi­tä mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­sim­pia syy­tök­siä mi­nus­ta, mut­ta toi­sin kuin so­siaa­li­vi­ra­no­mai­set, oi­keus on näy­tön puut­tues­sa jät­tä­nyt nä­mä syy­tök­set on­nek­si pää­asias­sa huo­mioi­mat­ta, ja saan pi­tää las­ta luo­na­ni usei­ta öi­tä vii­kos­sa. On kui­ten­kin ol­lut pe­lot­ta­vaa to­dis­taa, mi­ten her­käs­ti so­siaa­li­työn­te­ki­jät aset­tu­vat tu­ke­maan uh­ri­na esiin­ty­vää äi­ti­po­lois­ta.

Vaik­ka lap­se­ni äi­ti on yrit­tä­nyt vaih­taa mi­nut toi­seen isään, suh­de lap­see­ni on säi­ly­nyt tur­val­li­se­na ja va­kaa­na, ei­kä lap­si enää pu­hu kah­des­ta isäs­tä. Su­loi­nen tyt­tä­re­ni ei kos­kaan saa tun­tea pe­rin­tei­sen ydin­per­heen yh­teen­kuu­lu­vuut­ta, mut­ta eron jäl­keen voin ai­na­kin it­se an­taa par­haat puo­le­ni lap­sel­le­ni.

Mah­dot­to­mas­sa pa­ri­suh­tees­sa elä­viä isiä ke­ho­tan läm­pi­mäs­ti ha­ke­maan apua he­ti mut­ta tar­vit­taes­sa eroa­maan pa­ri­suh­tees­ta en­nen kuin on liian myö­häis­tä – ja luot­ta­maan sii­hen, et­tä lap­sen oi­keus säi­lyt­tää vä­lit mo­lem­piin van­hem­piin­sa on vah­va. Hyp­py taus­tal­la ole­vas­ta isäs­tä osa-ai­kai­sek­si yk­sin­huol­ta­ja­isäk­si on suu­ri mut­ta si­tä­kin pal­kit­se­vam­pi.

Eroi­sä

Siinä tuo mies on oikeassa, että ero on paras ratkaisu, mutta kumman äkkiä sivuuttaa tuon turvakotijutun, joka ainakin minun mielestäni on aika tähdellinen osa siitä heidän erokuviostaan. Toisella puolella saattaa hyvinkin olla nainen, joka on pelännyt luovuttaa lasta väkivaltaiselle isälle.

Tosiaan. Outoa vain mainita, että by the way, "rii­tai­sa pa­ri­suh­de päät­tyi äi­din tur­va­ko­tiin läh­töön sil­loin puo­li­vuo­tiaan lap­sem­me kans­sa"

Täällä on mm. kirjoitettu Petrin kaverin taloprojektista (mikä taloprojekti?? Artikkelissa puhuttiin Petrin auttaneen ystävänsä yrityksessä). Täällä on myös kirjoitettu moneen otteeseen, että Petri yritti kuristaa vaimonsa. Kuristamisestakaan ei suoraan puhuta itse artikkelissa. Joku kirjoitti myös, miten veli ajoi takaa kun Petri härnäsi. Artikkelissa se oli veli joka härnäsi.

Lisäksi monet täällä julistavat, miten Liisa ja Petri hankkivat lapsen vielä tuon tapahtuman jälkeen, mitä hulluutta! Paitsi että artikkelissa sanotaan harvinaisen selvästi, että Liisa oli jo raskaana tappoyrityksen aikaan.