hei keikki äidittömät (joilla ei ole äitiä elämässä)

näköjään on kohtalotovereitakin, ja todellakin se että äiti hylkää lapsensa, on sellainen asia että siitä ei toivu koskaan. Se suru ja tuska ja kipu on jokapäiväistä, ja vaikka miten kävisi terapiassa tai muuten asiaa yrittäisi käsitellä niin on vain mielessä aina kysymys että MIKSI? Miten joku äiti voi tehdä lapselleen näin? Mikä siinä ihmisessä on vikana joka hylkää ja jättää lapsensa omilleen? Äidin pitäisi olla äiti lapselleen läpi elämän, ja kantaa vastuunsa äitinä. Kaikista ei vastuunkantajaksi ole, se on toki totta, mutta silti en vaan voi ymmärtää!



Täällä av palstalla aina sanotaan että on jokaisen oma syy jos on vaikea äiti tai anoppi. Olen täysin eri mieltä. Oman tapaukseni lisäksi tiedän muitakin kohtalotovereita, jotka ovat mitä ihaninmpia, kilteimpiä ja hyväsydämisimpiä ihmisiä (huonosta lapsuudesta huolimatta) ja jotka ansaitsisivat vain kaikkea hyvää, mutta SILTI heillä on surkeat äidit, jotka ovat joko hylänneet tai sitten tekevät elämästä muuten tuskaisaa haukkumisella, uhkailulla ja niin edelleen.



Ikävä kyllä on erittäin usein niin, että vaikka ihminen on kiltti ja ihana, eikä ole tehnyt mitään väärää tai pahaa koskaan, niin silti saa osakseen väkivaltaiset vanhemmat, tunnekylmän äidin, sadistisen isän tai jotain muuta ikävää.



Juuri tämän "elämä on niin hiton epäreilua" -teeman takia olen itsekin alkanut katkeroitumaan. En haluaisi sitä, pyrin välttämään sitä, mutta en vaan voi sille mitään. Olen ihan saatanan katkera että sain noin huonon äidin, noin tunnevammaisen lapsuudenkodin, ja jäin ilman vanhempien rakkautta ja tukea. Olen koko elämäni joutunut taistelemaan ja selviytymään kaikesta yksin, vaikka olisi ollut mikä hätä ja avuntarve tahansa. On ollut pakko pärjätä kun ei ole ollut niitä auttavia perhettä tai sukua. Vituttaa.



Huoh, kai pitää uusi terapiajakso aloittaa...

Se henkinen tuki, minkä vanhemmat ja suku voivat kasvavalle lapselle tarjota, on ihan uskomaton voimavara! Sitä ei varmasti sellainen aina edes ymmmärrä, jolla se tuki on ollut ja on ja pysyy aina vaan.



Minä sain aina kuulla virheistäni, minä sain kuulla etten adoptoituna ollut oikeaa sukua kenellekään. Minä sain kuulla, että olen taakka yksinhuoltajaisälleni ja sain kuulla, ettei minusta ole mihinkään. Haaveeni lytättiin, niille naurettiin päin naamaa.



Nykyään minä suurimmaksi osaksi pelkään ihmisiä.



Joskus suututtaa, kun yleisessä keskustelussa sanotaan että kaikilla on samat lähtökohdat esim. koulutuksen suhteen. Eikä ole! Minä en koulussa osannut keskittyä, pelkäsin suorittamista, pelkäsin opettajia ja jäin kaikesta jälkeen, alisuoriuduin. Kotona ei tuettu, nälvittiin vain että miksi en nyt vaan voisi osata niin kuin muutkin osaa? Miksi olet noin laiska? Jos olisin saanut keneltä vain aikuiselta tukea, olisin pärjännyt koulussa, tyhmä en ole. Mutta kukaan ei välittänyt.



En pärjännyt yksin, olen edelleen alisuorituja. t: se kahden äidin hylkäämä

(isä sairastui ja äiti hylkäsi/jätti minut suvun huomaan)olen tottunut pärjäämään yksin. En oikein osaisi edes odottaa sellaisia palveluksia joita äidit tekevät tyttärilleen.Anoppini on taas vaativa ja hänellä on vain kaksi poikaa joilla kummallakin on kaksi poikaa. Jotenkin hän katsoi että minä saan jakaa näiden miesten passaamisen hänen kanssaan.Lopetin heti alkuunsa.Anoppi kokee että hän voi pitää minua tyttärenään joka passaa häntä mutta hän ei suostuisi ikinä tekemään mitään puolestani. Hän ei ole koskaan esimerkiksi ostanut minulle mitään lahjaa vaikkapa tupareihin tai synttäreille tai jouluna.Pojat kuulemma ovat hänen omia lapsiaan joille minunkin pitäisi ostaa jotain.

Meillä on aina ollut huonot välit.

Äiti kasvatti mua lapsena täysin mielivaltaisella ja sadistisella tavalla, painottaen jatkuvasti kuinko huono olen, kun olen tyttö. Kuinka veljeni ovat minua kaikessa parempia.

Isä ei puuttunut tähän sairaaseen käytökseen, ei uskaltanut. Vanhempani ovat syvästi uskovaisia, ja kun minä sitten parikymppisenä uskosta erosin, siinä meni sitten välit äitiinkin. Kuitenkin kun esikoislapseni syntyi, äiti palasi elämääni. Oli aivan muuttunut ja ihana ihminen. Auttoi, tuki ja kehui. Kesällä sitten oli saanut ohjeistusta lahkostaan, että minut pitää hylätä täysin ja lopetti sitten eräänä päivänä vaan puhelimeen vastaamisen.

Olen kokenut valtavan menetyksen tässä syksyllä (mieheni kuoli) mutta äitini ei ole sanallakaan tukenut minua. Viimeksi tosiaan toukokuun lopussa juttelin äidin kanssa puhelimessa, puhelu meni niin että soitin ja kerroin kuulumisia, äiti oli hiljaa ja sitten yhtäkkiä tokaisi kesken lauseen että "oliko muuta?" ja kun menin ihan häkellyksiin, löi luurin korvaan. Siinä viimeisimmät keskustelumme.



Tottakai kaipaan äitiä, vaikka lapsuuteni pilasi. Se 1-2 vuotta mitä oli takaisin minun ja lapsen elämässä oli aivan mielettömän hienoa.

Toisaalta olen jotenkin osannut tätä odottaa, että välit jossain vaiheessa menee.



Mutta sen vaan sanon että mikään asia mikä lopettaa vanhempien rakkauden lapsiinsa ei voi olla hyvä. Oli se sitten uskonto tai mikä tahansa.



Tsemppiä ap, en osaa sua auttaa tai neuvoa. Mulla on kuitekin niin iso tukiverkko ystävistä etten ole jäänyt yksin.

Mulla aika sama kuvio, eli äiti aikuisiällä hylännyt, 10v sitten, toisen henkilön painostuksesta/vaatimuksesta, taistelematta yhtään vastaan, eli noin vaan luopui iäksi lapsestaan ja lapsenlapsistaan joita ei ole nähnytkään.

Hienosti olet selvinnyt, vaikka sullakin rankat kokemukset. Nuo lahkot taitaa olla aika jyrkkiä, eli jos lapsi eroaa niin vanhemmatkin katkaisee välinsä...tosi julmaa, ja ajattelematonta.



Sen olen kyllä hoksannut että todellaan kaikista ei ole äidiksi, kaikkien ei pitäisi tehdä lapsia, ja todellaaan äitiys ei paranna valmiiksi tunnevammaisen ihmisen persoonaa ollenkaan: (

21. Lapset olen saanut myöhemmin. Tajuan, että anoppi on lasteni ainut mummo ja olen yrittänyt vaalia sitä suhdetta parhaani mukaan. Onneksi suhde anoppiin toimiikin hyvin ja on ihana mummo lastenlapsilleen. Vaikka asummekin aika kaukana,pidämme säännöllisesti yhteyttä. Jonkinlainen äidinkorvikekin hän minulle on siinä mielessä, että hänen kanssaan voi jutella lastenkasvatusasioista, parisuhteesta ja muusta elämään liittyvästä vanhemman naisen kanssa, jolla on asioihin perspektiiviä, vaikka ehkä ystävä olisi parempi nimike.



Äidittömyys on toki vieläkin kipeä asia toisinaan. Olisin halunnut äidin näkevän perheeni ja sen, miten elämässä asiassa ovat järjestyneet hyvin, vaikka olinkin hyvin sulkeutunut teini. Olisi myös kiva jutella kuin nainen naiselle, mutta toki sain kuitenkin pitää äidin aikuisesi asti, mikä on ihana asia.

up

Tulin tähän keskusteluun katsomaan, miten muut äidit ovat pärjänneet äidittömyyden kanssa.

Mutta minun äitini ei hylännyt minua, hän vain kuoli ollessani nuori aikuinen. Anopista en uutta "äitiä" itselleni ole toivonut mutta lapsettomasta tädistäni kyllä. Sitten tajusin, ettei hänellä ole mitään velvollisuutta olla kiinnostunut minusta, saati lapsistani. Hän on jo minunkin kasvatukseeni aikanaan osallistunut tarpeeksi, paljon enemmän kuin tädiltä voi edes odottaa.

Täältä opin, että ehkä minun lapseni ei koskaan opi kaipaamaan mummoa. En minäkään alkanut kaivata äidinäitiäni (kuoli ennen syntymääni) kuin vasta aikuisiällä ja silloinkin lähinnä siksi, että olisi ollut kiva tuntea hänet ihmisenä eikä vain tarinoina. Ehkä oma äitinikin saa elää hauskoissa tarinoissa, joita kerron lapsilleni.

Kiva tietää että on muitakin joilla mennyt välit äitiin. Pitkään luulin että olen ainoa. En kerta kaikkiaan tule henkisesti toimeen äidin kanssa, niin ollut jo vuosia. En ole sellainen kuin hänen mielestään pitäisi olla. Kaikki muut jopa serkkujen lapset ovat parempia. Siitä vuosia kestäneestä vertailusta pakosta olen tullut katkeraksi. Ja muutenkin kaiken pitäisi mennä juuri hänen nimensä mukaisesti. Olen surrut huonon äiti suhteen takia kauan. Jonkinlaista keskusteluapua kaipaan.