hei keikki äidittömät (joilla ei ole äitiä elämässä)

Vain nelikymppisenä, minulla oli silloin kaksi ihan pientä lasta, taaperi ja vauva. Nyt lapsia on kolme ja kyllä mietin jos en nyt ihan päivittäin niin ainakin viikottain äitiäni ja sitä että lapsilta puuttuu mummo. Anoppi ei halua omasta tahdostaan olla yhteydessä meihin, vuosia yritettiin pitää yhteyttä ja tapaamisia yllä mutta koska se oli yksipuolista ja selvästi anopille vastenmielistä niin luovutimme.

Kyllä minä kaipaisin äitiä elämääni, lapsetkin monesti kysyvät miksei heillä ole mummolaa jne. Mutta minkäs teet..meidän lapset joutuvat kasvamaan ilman isovanhempia.

Mitä sanoisitte heti hylkäämisen jälkeen jääneelle itsellenne? Minä olen 19-vuotias ja mulla on just käynyt noin. Äitini ei jaksa välittää ja hän on kaiken lisäksi narsisti. Ilmoitti että ei kiinnosta ja riitaannuimme. Kaiken lisäksi tiedän että tämä on lopullista sillä hän käyttää minua kaikin tavoin hyväkseen jos vain olen häneen yhteydessä. Sokea piste. Minkä voin. Mutta lopullista tämä on koska tiedän elämäni toimivan ainoastaan ilman perhettäni. Mutta tämä sattuu. Tästä on puoli vuotta. Kaipaan sellaista äitiä, jonkalaista kuulen ja näen ystävilläni olevan. Sattuu niin paljon, eikä helpota, että se ei ole teillä helpottanut. Miten opitte elämään sen tosiasian kanssa? äh

ja ikävä kyllä vaikka miten toivon ja yritin että anopista tulisi läheinen, niin ei tullut. Anoppi kyhjää joka päivä tyttärensä luona (molemmat ovat työttöminä) ja päivien sisältö on se että ne vietetään aina kahdestaan. Ei auta vaikka kutsuisin meille, tai kysyisin voiko tulla sinne, tai joutaisiko mummo lastemme synttäreille. Vastaus on aina sama: "minulla on jo sille päivälle ohjelmaa, olen tyttären luona". Joka ikinen päivä.



Itkettää, harmittaa, surettaa minuakin, ilman mummoa/ukkia mennään ja suru oma äidin puuttumisesta on ihan raastava tuska!

lisää kokemuksia?

ja isäni kanssa en ole missään tekemisissä. En yritä saada anopista mitään äidinkorviketta. Olen liian vanha sellaiseen koska olen lähes 40v. Joskus harmittaa kun lapsilla ei ole aidosti välittävää mummia elämässään...eikä vaaria.

miten lapsesi pieninä suhtautuivat isovanhemmattomuuteen? Olen siis ap jolla lapset ovat nyt kasvaneet ja alkaneet kysellä asiasta (kun näkevät kavereillaan mitä kaikkea isovanhemmat antaa, tekee jne lastenlastensa kanssa).



Mun on tosi vaikea jotenkin selittää tätä lapsille, siis että tavallaan on isovanhemmat mutta yksikään isovanhemmista ei pidä yhteyttä mitenkään. Eli niitä ei konkreettisesti ole. Sitten koululaisille asian voi selittää niinkuin se on, mutta tällaset 5v ikäiset ei vielä ymmärrä esim mitä välirikko tarkoittaa....



Mutta tietenkään tätä asiaa en itse ota esille enkä lapsille surkuttele, ja aiemmin meni hyvin, nyt vasta kavereiden myötä on alkanut kyselyä tulemaan.

sorry lainasin väärää numeroa t.ap

ja varsinkin jos sulla ON äiti niin vielä tyhmempi kommentti.

Olen jollain tavalla tottunut siihen, että olen ollut omillani. Mieheni on äitinsä kanssa hyvissä väleissä, mutta anoppi ei siedä minua. Haukkuu selän takana ja joskus päin naamaakin, aika kauan jaksoin yrittää sellaista että vähän mielistelin ja "olin kiltisti". Hän ei siltikään oppinut pitämään minusta ja oli röyhkeä kunnes lakkasin yrittämästä ja sanoin vastaan. Sen jälkeen välimme ovat olleet jäätävät.



Joskus tajuan, että on helvetin raskasta kun elämässä ei ole äitihahmoa jolle puhua vaikkapa lasten ongelmista niin että saisi tukea (anopin mukaan mm. erityislapsemme ongelmat ovat minun syytäni ja kuvitelmaani). Ystävieni kertomat jutut äideistään tuntuvat kaukaiselta; yksi tappelee äitinsä kanssa, toinen mielistelee. Samaan aikaan samaistun ja kuitenkin olen vailla todellista kokemusta aiheesta...



Anopin suhteen olen tosiaan antanut periksi, minä en voi muuttaa toista edes sen vertaa, että hän ei näkisi minua pahan ruumiillistumana. Olemme lisäksi ihmisinä liian erilaiset; minä olen ystävällinen mutta vähän varautunut ja kohtelias. Anoppi on kuin teini-ikäinen, tunteensa paistavat kauas ja mielipiteet -etenkin voimakkaimmat- pitää kuuluttaa kaikille. Tahdikkuudesta ei tietoakaan, oma napa lähin napa jne.

mulla ei ole enää äitiä eikä anoppia, mutta minkäs teet, näillä mennään.

että kun surettaa teidän ja lapsien puolesta joilla välit menneet äiteihin ja anoppeihin, en voi ymmärtää ettei mummit tapaa lapsiaan ja lapsenlapsiaan, mitä he ajattelevat. Minulle jälkipolvi on todella tärkeitä samoin miniät joita on kaksi. minulla on 1 1/2 v, poika ja 7 pv vanha tyttö lapsenlapsina, kuolisin jos en saisi nähdä heitä.

ja varsinkin jos sulla ON äiti niin vielä tyhmempi kommentti.

Mutta sitten jäi vaihtoehdoksi surra surut ihan kunnolla pois ja jatkaa eteenpäin. Tai olisinhan tietenkin voinut jäädä ruikuttamaan vuosikausiksi sitä että mulleioooo äitiii enäää, ja kipata aina kaikki murheet, ikävät tunteet ja vastoinkäymiset sen hänen olemattomuutensa syyksi, vaikkei niin olekaan. Kaikista ja kaikesta joutuu luopumaan aikanaan, ihan kaikista tavalla tai toisella, ja sitäpaitsi mitä erästäkin äiti-tytär-suhdetta olen sivusta tarkastellen seurannut, niin en todellakaan aikuisena naisena edes tahtoisi ainakaan sellaista "tosi ihanan osallistuvaa" äitiä, joka puuttuu ihan joka asiaan ja haluaa sanoa aina sanansa joka asiaan vaikkei ole kysytty. Monihan on tuossa talutushihnassa ihan hyödynkin takia, mutta saako tätä sanoa.

meillä on niin että anoppi ei kaipaa pojan perhettä tai pojan lapsia koska viettää päivittäin aikaa tyttären perheen kanssa ja tyttären lapsia hoitaen. Poika perheineen asuu kauempana joten ei sitä tunnin automatkaa lähdetä ajamaan kuin kerta vuoteen.



Anoppini saa siis koko mummoilutarpeensa täytettyä hoitamalla päivittäin tyttärensä lapsia. Se äiditön minä ei kiinnosta. Ei vaikka anoppi tietää olevansa ainoa mummo meille, ja anoppi tietää sen että meidän lapsilla ei ole ketään muuta sukulaista.



Välittämistä ei voi pakottaa, sen olen oppinut, ja alun yrittämisen/taistelun jälkeen jouduin luovuttamaan ja kestämään surun ja pettymyksen.

Minä en käytä ihmisiä paikkaamaan jonkun muun ihmisen jättämää aukkoa.:)

Minä en käytä ihmisiä paikkaamaan jonkun muun ihmisen jättämää aukkoa. Mutta on minulla toki iäkkäämpiäkin ystäviä kuten ex-anoppi mutta en hae hänestä äitihahmoa :)

vertaistukea äidin menettäneestä...muut eivät jotenkin voi ymmärtää. Anoppi kysymykseen; meillä kyllä hyvät välit, mutta koska asuu kaukana ei kovin usein nähdä.

ap tässä vielä, minuakin oma äidittömyyteni surettaa päivittäin. Asia on ihan aina mielessä, ja siksi vielä niin tuskainen kun äitini hylkäsi minut itse, henkisesti ehkä jo lapsena kaikilla laiminlyönneillään mutta konkreettisesti sitten aikuisena, ei enää jaksanut vain välittää lapsestaan.



Mulla myös oli anopin suuntaan toiveita mutta ei ole onnistunut koska anoppi ei oikein välitä vanhimmasta pojastaan eli miehestäni, joten tämä sitten heijastuu siihen ettei anoppi halua vierailla täällä tai kutsu sinne, vaikka olen ollut anopille ystävällinen.



Mitään apua lastenhoitoon emme myöskään ole saaneet koskaan eikä meilläkään ole mummolaa tai mitään sellaisia tukiverkkoja jotka lapsista olisivat kiinnostuneita tai haluaisivat auttaa.



Jotenkin asia on saanut vielä suuret mittasuhteet siksi että en ikinä voisi tehdä lapsilleni samaa...olen toki erilainen äiti omaani verrattuna, kasvatan lapseni täysin päinvastoin eli rakkaudella, kunnioituksella ja hellyydellä, mutta SILTI mielessä korventaa että miten kukaan voi olla niin paska äiti että noin vain hylkää lapsensa? Siis ettei viitsi edes soittaa kerta vuodessa vaikka hyvänjouluntoivotuksia?



Sinulla on varmaan vielä kova suru siksi että äitisi oli IHANA. Olet siis saanut kokea äidinrakkautta, ja nyt kun joutuu olemaan ilman, on sekin aika iso kontrasti asialle.



Kaikkea hyvää sinulle ja onnellista joulua, äidittömällä silloin joulunakin joskus tulee tippa silmään kun ei ole äitiä mukana joulunvietossa eikä lapsille mummoa.

Äiti kuoli kun olin teini-ikäinen. Aloin saman tien seurustella. Ehkä poikaystävän äiti ajatteli, että olisi ns äiti minullekin tms., mutta hän oli täysin erilainen kuin oma äitini... ja minä ihan kakara oikeasti. eikä äidin paikalle voi tulla ketään muuta.



Mutta sellaista apua ja tukea, mitä äiti antaa tyttärelleen esim. lasten suhteen, en sitten kyllä tältä anopilta saanut.



Ei toisen tekemää tytärtä, miniää, voi pitää ns. omanaan, on siinä sen verran erilainen ihminen kuitenkin.



En tiedä, olisiko tämän anopin kanssa kuitenkin suhde voinut olla avoimempi, läheisempi jne, jos minulla olisi ollut ikää ja kypsyyttä enemmän, olin 16 v aloimme seurustella eikä anoppi sitten nähnyt sitä kun minulle ikää tulin, että muutuin..



Kun sitten tapasin tämän nykyisen mieheni, aivan aikuisiällä, olisin toivonut kyllä jonkinlaista "suhdetta" Sekä mies että anoppi harmitteli kovasti, miten miehen exä oli torjunut anopin eikä halunnut edes kyläillä. Ajattelin, että ovi olisi auki minulle, ajattelin miten hienoa olisi jos kaupungilla asioidessa voisi poiketa anoppilaan kylään jne...



Hyvin pian huomasin, ettei tämä anoppi ole sellainen, jonka luo mennään kyläilemään noin vaan. Hänelle ei kerrota murheita, häneltä ei saada apua. Hänen luo mennään erillisen audienssin kanssa hyvin pukeutuneena ja juodaan kohteliaasti lautasliinaa sipostellen kahvit ja keskustellaan hillitysti yleisluontoisista asioista,sellaista oli koko suvun keskinäinen komminikointi.



Mutta en jäänyt murehtimaan anoppi-suhdetta, tai ettei sitä ole. Kun ei niin ei.

Eivät lapseni isovanhempia kaipaa. Minä en heille aiheesta murehdi. Kun kaverit menee, sanon omilleni, ettei meillä ole mummolaa, koska minun vanhempani ovat kuolleet. Isän puolen isovanhemmista emme puhu, eivät kuulu elämäämme syistä joita en ala tässä erittelemään.



En siis itke lapsilleni sitä, ettei minulla ole äitiä ja isää eikä heillä mummolaa. He eivät kaipaa sellaista, mitä ei ole koskaan heidän elämässään ollut.



En tarvitse anoppia enkä muitakaan ihmisiä joiden olkaan nojata. Kun on aina joutunt omilla jaloillaan seisomaan, siihen tottuu eikä murehdi sellaista, mitä ei ole , mitä on mahdoton saada.

Isäni uusi vaimo paikkasi äitini paikkaa. Alkuun ei tultu toimeen ja ikinä en ole sama katon alla hänen kanssaan asunut. Sitten ystävystyttiin. En ajatellut häntä äitipuolenani vaan hän oli hyvä ystäväni. Hänkin kuitenkin kuoli.

Isä otti taas uuden naisen. Tämän kanssa tulen toimeen, mutta ystäviä ei olla. Harvoin ollaan yhteyksissä. On kyllä sanonut, että aina voin hänelle soittaa jos on ongelmia.

Anopinkin kanssa on hyvät välit. On hyvä mummo ja ottaa lapsenlapsiaan hoitoon mielellään ja haluaa heitä nähdä. Tietenkin haluaa nähdä poikaansakin ja minäkin olen aina tervetullut mukaan.



Kukaan ei kuitenkaan korvaa äitiäni, enkä todellakaan haluaisi mitään "varaäitiä".



Kurja, että äitisi on sinut hylännyt.

Minun vanhempani erosivat, kun olin 11-vuotias. Äiti jätti minut isälleni, vei meiltä kaikki huonekalut minun huonettani lukuunottamatta ja muutti toiseen kaupunkiin. Hän antoi isälle yksinhuoltajuuden ja irtisanoutui kaikesta minuun liittyvästä. Se sattui, ja sattuu edelleen joka päivä jollain tasolla.



Isä löysi pian uuden naisen, mutta tämä nainen ei minua hyväksynyt eikä hyväksy vieläkään (täytän kohta 30v). Äitihahmoa olen kaivannut aina, jotain sellaista aikuista naista, joka hyväksyisi minut. Sellaista ei ole koskaan tullut kohdalle, en ole etsinytkään. En uskalla. Mummi sairastui dementiaan kun olin 15, menetin tavallaan hänetkin jo silloin.



Hetkittäin äitini on ollut elämässäni mukana, mutta yleensä vain solvaten ja aiheuttaen pahaa mieltä. Viime vuosina alkoholi on vienyt hänet mennessään, en usko että hän edes tunnistaisi vanhempaa lastani, nuorempaa hän ei ole koskaan nähnytkään. Äiti saattaa joskus soittaa minulle kännissä ja haukkua minut maanrakoon, uhkaa tappaa tai laittaa jonkun muun tappamaan minut ja kertoo, kuinka haluaa testamentata kaiken sisaren tytölleen, joka on kaikessa minua parempi.



Anoppini on hyvä ihminen, mutta ongelma on minussa: en päästä "aikuisia" eli minua vanhempia ihmisiä lähelle, en pysty muodostamaan mitään kiintymyssuhdetta esim. anoppiin tai miehen isovanhempiin. Enemmän pelkään heitä, kun pidän heistä.



Oloni tuntuu usein orvolta, surkealta, sillä millainen on nainen jonka oma äitikin on hylännyt? Ja minut vielä kaksi äitiä, ensin biologinen äiti, sitten tämä adoptioäiti.