Lue keskustelun säännöt.
Nyyh, 13 v on ihan palasina :(
22.11.2012 |
Lapsella on kilpaharrastus, josta tykkää ihan itse tosi paljon. Me vanhemmat emme siis tuupi häntä sinne yhtään.
Nyt on koko syksy harjoiteltu todella tiiviisti ja viikonloppuna piti olla kauden pääkilpailu, jota varten on treenattu ja tähdätty. No, kuinkas ollakaan seura UNOHTI ilmoittaa juuri meidän lapsen kilpailuun mukaan, ja mitään ei ole tehtävissä. Lapsi on aivan palasina ja muuttui suurin piirtein mykäksi sen jälkeen kun sai sanottua "Voi hitto". Näen että hän kärsii ja on vakava. Ei naurata mikään.
Seura tai valmentaja ei ole esittänyt edes pahoitteluja. Inhimillinen erehdys vaan. Olen itsekin ihan tuskainen tästä tilanteesa ja harmittaa niin vietävästi lapsen puolesta. Miten rohkaisen ja kerään palaset taas kasaan ?
Ja onko teillä samanlaisia kokemuksia esim. lätkäpettymyksistä lapsellanne ?
Lohduttaisi kuulla...
Kommentit (41)
Ja täytyy muistaa, että tämä selvisi meille juuri äskettäin, eli kai lapsella (ja minulla) on oikeus hetki olla tolaltaan ja surullisia.
Kyllä minä uskon, että tästä taas noustaan ja hyväkin tietysti oppia kestämään pettymyksiä, mutta mieluiten niin, että epäonnistuu reilusti kisoissa, eikä niin, että ei pääse mukaan ollenkaan.
Elämä jatkuu. Kyllähän niitäkin pettymyksiä pitää oppia sietämään, jotka eivät johdu itsestä ja joille ei voi mitään.
Tehkää jotain erityistä kivaa samaan aikaan, kun muut kisaavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaikka kyseessä onkin inhimillinen erehdys, kyllä meidän 15v teini surisi ja huolella muutaman päivän, ennenkuin edes voisi ajatella asiaa yhtään neutraalimmin.
Toivottavasti ap:n lapselle on tiedossa kuiten muitakin kisoja??
Lapsesta ei sitten ole kilpaurheilijaksi. Kilpaurheilu on pettymysten, pettymysten ja pettymysten kestämistä. Järkevä urheilija hankkiin erikseen myös psyykkiset taidot, jotta kyvykkyys ylittää koetun haasteen myös silloin, kun korkean haasteen tielle tulee esteitä.
Pitääkö 13-vuotiaalla olla jo kaikki nuo taidot? Mihin ikään mennessä ne olisi pitänyt hankkia?
Ikärajaa psyykkisen valmennuksen aloittamiselle ei ole, mutta varhaisnuoren on jo osattava kokea kaikenlaisia tunteita, iloa ja pettymystä.
menestyminen lähtee halusta kilpailla ja tässä tapauksessa edes kilpailuun ei ollut mahdollisuutta. Pitääkö 13-vuotiaan siis tosiaan kestää paine, ettei seura välitä hittoakaan hänen harrastuksestaan ja tämän lisäksi se paine joka syntyy itse kilpailusta ja väistämtättömistä tappioissa kilpailuissa. Entä miten tärkeää on kuulua ryhmään joka kilpailee. Tuohan on ulossulkemista - vaikka unohdus olisi ollutkin. On sinänsä helppo ymmärtää miksi Suomen huippu-urheilu on mitä on. Juniorit on ihan heitteillä ja se on ok, koska ihan kaikki pitää kestää tai sitten lopettaa. Oscar.
Monessa lajissa pitää jo 10-vuotiaana kestää ulossulkeminen, koska ollaan keräämässä voittava joukkue seuraavaksi vuodeksi.
Urheilussa on tehty karkea jako suunnilleen alle 11-vuotiaisiin lapsiin ja yli 11-vuotiaisiin nuoriin.
Alle 11- vuotiaille riittää, kun on vipinää, sutinaa ja kivaa kavereiden kanssa, mutta yli 11- vuotiaiden kohdalla haetaan jo omia rajoja, tsempataan, aina välillä epäonnistutaan ja mukaan tulee myös jakaminen lahjakkaisiin ja lahjattomiin. Silloin viimeistään pitää aloittaa myös psyykkinen valmentaminen omasta kyky profiilista.
Ja 13-vuotias rupeaa olemaan jo iässä joka tähtää itsenäisyyteen ja aikuisuuteen, eikä silloin enää pitäisi käyttäytyä, kuin pikkulapsi jolta on tikkari viety.
Inhimilliset erehdykset ovat osa jokainen arkea, vaiko eikö teille on koskaan sattunut työtapaturmaa. Itsekkin olen ilmoittanut yhdellä kertaa 180 urheilijaa yksiin kisoihin, koputtaa puuta...kaikki tuli ilmoitettua.
pitäisi yrittää minimoida sillä, että ilmoittautumiset tulevat hyvissä ajoin. Silloin niistä ehditään lähettää tarkistuslista eteenpäin. Siten useampi silmäpari tarkistaisi ja ehtisi vielä korjata virheet ja puuttuvat.
Mutta kun junioriseuratoiminta on mitä on, niin tällainen on tulos. Ja niinkuin Oscar sanoi, seura ei välitä hittoakaan ja kaikki pitää sietää tai ulos. Vanhemmat ei uskalla vaatia ja meuhkata, ettei lapsi saa sitten kärsiä yms. No Suomen urheilu on tänä päivänä mitä on, enkä ihmettele.
Nyt se rakkaus lajiin mitataan ihan konkreettisesti. Ei muuta, kun kisalippua ostatamaan ja mukaan kisa tunnelmaan.
Kannattaisi myös tiedustella voiko kisaan osalllistua ulkopuolisena. Itse olen juosut parit sm-maratonit ulkopuolisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
meilläkin on ensi viikonloppuna tytöllä vuoden suurimmat kisat ja tarkoituksella jätin ilmoittautumisen myöhäisemmäksi. No ilmoittautuminen olikin suljettu jo monta päivää aikaisemmin kuin viimeinen päivä olisi ollut, mutta yhteydenotto järjestäjään auttoi ja koska sarja olisi suhteellisen pieni niin ottivat mukaan :) Jälki-ilmoittautuminen ei näissä kisoissa ole mahdollista mutta normaalisti onnistuu aina muihin kisoihin. On vaan kalliimpaa.
Missä lajissa ollaan näin joustamattomia 13-vuotiaan kohdalla. Joukkue lajeissa tämän ymmärrän kyllä, mutta kyseesä ilmeisesti yksilölaji.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsesta ei sitten ole kilpaurheilijaksi. Kilpaurheilu on pettymysten, pettymysten ja pettymysten kestämistä. Järkevä urheilija hankkiin erikseen myös psyykkiset taidot, jotta kyvykkyys ylittää koetun haasteen myös silloin, kun korkean haasteen tielle tulee esteitä.
Pitääkö 13-vuotiaalla olla jo kaikki nuo taidot? Mihin ikään mennessä ne olisi pitänyt hankkia?
Ikärajaa psyykkisen valmennuksen aloittamiselle ei ole, mutta varhaisnuoren on jo osattava kokea kaikenlaisia tunteita, iloa ja pettymystä.
menestyminen lähtee halusta kilpailla ja tässä tapauksessa edes kilpailuun ei ollut mahdollisuutta. Pitääkö 13-vuotiaan siis tosiaan kestää paine, ettei seura välitä hittoakaan hänen harrastuksestaan ja tämän lisäksi se paine joka syntyy itse kilpailusta ja väistämtättömistä tappioissa kilpailuissa. Entä miten tärkeää on kuulua ryhmään joka kilpailee. Tuohan on ulossulkemista - vaikka unohdus olisi ollutkin. On sinänsä helppo ymmärtää miksi Suomen huippu-urheilu on mitä on. Juniorit on ihan heitteillä ja se on ok, koska ihan kaikki pitää kestää tai sitten lopettaa. Oscar.
Monessa lajissa pitää jo 10-vuotiaana kestää ulossulkeminen, koska ollaan keräämässä voittava joukkue seuraavaksi vuodeksi.
Urheilussa on tehty karkea jako suunnilleen alle 11-vuotiaisiin lapsiin ja yli 11-vuotiaisiin nuoriin.
Alle 11- vuotiaille riittää, kun on vipinää, sutinaa ja kivaa kavereiden kanssa, mutta yli 11- vuotiaiden kohdalla haetaan jo omia rajoja, tsempataan, aina välillä epäonnistutaan ja mukaan tulee myös jakaminen lahjakkaisiin ja lahjattomiin. Silloin viimeistään pitää aloittaa myös psyykkinen valmentaminen omasta kyky profiilista.
Ja 13-vuotias rupeaa olemaan jo iässä joka tähtää itsenäisyyteen ja aikuisuuteen, eikä silloin enää pitäisi käyttäytyä, kuin pikkulapsi jolta on tikkari viety.
Inhimilliset erehdykset ovat osa jokainen arkea, vaiko eikö teille on koskaan sattunut työtapaturmaa. Itsekkin olen ilmoittanut yhdellä kertaa 180 urheilijaa yksiin kisoihin, koputtaa puuta...kaikki tuli ilmoitettua.
miten lapsi oli muuten tässä tilanteessa käyttäytynyt väärin? Kuuluuko aikuisuuteen, jota kohti kasvetaa, ymmärräys siitä, että tunteista pitää luopua.
Kilpaurheilussa pitää kestää se, että häviää. Joukkulajeissa taistellaan siitä, että joukkueseen myös pääsee. Mutta se ei tarkoita, sitä, ettei saisi harmitaa, ettei saisi turhauttaa, ettei saisi tuntea.
Jos meida kysyy aikuiselta huippu-urheilijalta, että miltäs tuntuu, kun et mahtunut olympiakoneeseen, niin mitä tämän pitäisi vastata
"Ei niin ne olympialaiset, no, en mä nyt ollut ihan tosissaan niiden suhteen". Totta kai se harmittaa, mutta totta kai siitä pitää mennä eteen päin.
Oscar.
Jokainen joka oikeasti seuraa huippu-urheilua tietää, että mikä määrä tunteita lautautuu kisahetkeen. Jos huippu-urheilija ei saa käyttäytyä kuin lapsi, jolta viedään tikkari, niin miten sitten selitette sen, että ainoa hetki TV:ssä, jolloin näkee itkeviä miehiä on jalkopallon EM- ja MM- lopputurnausten loppuottelut. Hopeajoukkueella on tippalinssissä lähes aina.
Kun yhteen hetkeen lataa paljon odotuksia, niin siihen liittyy tunteita. Silloin koetaan ne suurimmat riemun ja pettymyksen tunteet.
Oscar.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voiko enää pahemmin lapsen itsetunnon murskata?!
Juuri nyt tein päätöksen, että oma lapseni ei tuollaiseen kilpaurheiluseuraan lähde!
Eikös noista harrastuksista usein makseta seuralle isoja summia? Nyt vaaditte korvauksena ainakin puolet takaisin.
Tai sitten ensi vuonna ilmoitatte, että seura varmaan ymmärtää, kun ihmisillisen erehdyksen vuoksi UNOHDATTE maksaa maksut.
Mä vähän luulen, että tuo saattaa olla keino yrittää savustaa lapsenne ulos seurasta. Jospa hän ei ole menestynyt niin hyvin, kuin toivotaab ja odotettaan, että hän tuosta lannistuisi ja jäisi pois toiminnasta.
Yhden ystäväni tytär harrastaa kallista lajia, jota rakastaa ja joka on hänelle henki ja elämä. Kaikki vapaa-aika mennyt vuosia harrastuksen parissa. Kaikki ystävät harrastuksen piiristä. Nyt valmentaja sanoi äidille, että tyttö ei kovasta harjoittelusta huolimatta ole niin hyvä, että voisi jatkaa seuran ykkösporukassa. Tai voi, mutta häneen ei tulla panostamaan eikä hän pääse kilpailemaan.
Nyt äiti pähkäilee, miten kertoa tytölle. Ainoa mahdollisuus tytöllä jatkaa seurassa on alkaa pitää lajin alkeiskerhoja lapsille.
Ehkä teidän tapauksessa tuo ulos viskaaminen yritetään sitten tehdä noin.
Kuulostaa tyypilliseltä tyhmältä ja yksinkertaiselta wt-perheeltä. Alle kutosen keskiarvoinen, räkäänsä syövä 13v pierukakara jolla joku lätkä on kaikki kaikessa, vaikka on siinä niin paska että muu tiimi ei halua häntä edes matseihin. Taas tuli todistettua ikiaikainen fakta että on vaan noin jääkiekkoilija-pellet ikään katsomatta tyhmää ja itsekästä sakkia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika nopeasti ne urheilijat itsensä takaisin läjään vetää, ei ne siihen pettymykseen jää vellomaan.
Kuullostaa kyllä lähinnä siltä, että ap lapsi ei pettymyksen tunnetta elä vaan säätelee tunnetilaansa, eikä esim. puhu äitinsä kanssa pettymystä pois.
erilaista eri ihmisillä. Ja joku vetää itsensä läjään nopeammin kuin toinen.
Nämä ovat mielestäni just niitä Keltinkankaan temperamenttieroja, joista mikään tapa ei ole toista parempi. Joku huutaa, raivoo ja itkee ääneen, joku vetäytyy kuoreensa. Molemmat lopettavat ja muuttuvat normaaleiksi kun on sen aika.
Aika nopeasti ne urheilijat itsensä takaisin läjään vetää, ei ne siihen pettymykseen jää vellomaan.
Kuullostaa kyllä lähinnä siltä, että ap lapsi ei pettymyksen tunnetta elä vaan säätelee tunnetilaansa, eikä esim. puhu äitinsä kanssa pettymystä pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että kun on pohdikeleva tyyppi ja menee huonosti, niin hänen on tosi vaikea nousta sieltä. Kuten Myllylä.
Jotkut kestää painetta paremmin kuin toiset.
Meillä vasta ollut yhdet uintikilpailut ja seura ilmoittanut lapsen sinne.
Joulukuussa tulossa toiset kilpailut ja kovasti odotetaan niitä.
Lapsi vasta 8v.
Eihän tuossa mitään ole tehtävissä, mutta huomautat ettei toiste saa käydä näin, että lapsellesi kilpailut on tosi tärkeät.
On hienoa kun lapsi tykkää kilpailla. Onhan niissä oma jännityksensä.
Kuulostaa tyypilliseltä tyhmältä ja yksinkertaiselta wt-perheeltä. Alle kutosen keskiarvoinen, räkäänsä syövä 13v pierukakara jolla joku lätkä on kaikki kaikessa, vaikka on siinä niin paska että muu tiimi ei halua häntä edes matseihin. Taas tuli todistettua ikiaikainen fakta että on vaan noin jääkiekkoilija-pellet ikään katsomatta tyhmää ja itsekästä sakkia.
Onneksi et yhtään yleistä. Terveisin räkänokkaisen kiekkoilijan wt-äiti, tai jotain siihen suuntaan.
että mikä laji on kyseessä, ja onko tyttö vai poika. Jotenkin minulle tuli mieleen rytminen voimistelu tai uinti - julmia lajeja molemmat.
Joukkuelajista ei voi olla kyse, koska siellä ei ilmoiteta yksittäisiä lapsia mukaan, vaan joukkue (tämä sille wt-uhoilijalle vaan tiedoksi, valitettavasti sinulle ei voi kyse olla jääkiekosta).
Itse ainakin nauraisin lapselle tuollaisessa tilanteessa päin naamaa ja sanoisin hänelle, että "Sitä saa mitä tilaa, pilipalipelle" :-D
Kilpaurheilu on pettymysten, pettymysten ja pettymysten kestämistä. Järkevä urheilija hankkiin erikseen myös psyykkiset taidot, jotta kyvykkyys ylittää koetun haasteen myös silloin, kun korkean haasteen tielle tulee esteitä.
menestyminen lähtee halusta kilpailla ja tässä tapauksessa edes kilpailuun ei ollut mahdollisuutta. Pitääkö 13-vuotiaan siis tosiaan kestää paine, ettei seura välitä hittoakaan hänen harrastuksestaan ja tämän lisäksi se paine joka syntyy itse kilpailusta ja väistämtättömistä tappioissa kilpailuissa.
Entä miten tärkeää on kuulua ryhmään joka kilpailee. Tuohan on ulossulkemista - vaikka unohdus olisi ollutkin.
On sinänsä helppo ymmärtää miksi Suomen huippu-urheilu on mitä on. Juniorit on ihan heitteillä ja se on ok, koska ihan kaikki pitää kestää tai sitten lopettaa.
Oscar.