Olen tajunnut oman äitiyden myötä, kuinka vähän omat vanhempani

ja nyt lähti sitten isä ja sitä ennen tietty isovanhemmat.Ollaan elelty miehen suvun voimin tätä kahden lapsemme kanssa.

silloin vain ei ollut tapana olla niin paljon lasten kanssa ja huseerata jotain niiden mielestä kivoja asioita.

Ei minunkaan äitini panostanut äitiyteen ihan sillä tavalla kuin olisi pitänyt tai mitä minä olisin tarvinnut.

Kyllä hän ruokaa laittoi ja semmosta mutta ei opettanut käytöstapoja, ei hampaiden pesuja, ei vahtinut mun koulun käyntiä, mun vaatteetkin oli välillä mitä sattui, murrosiän muutoksissa ei auttanut ollenkaan. Lähes kaikki mun on pitänyt itse oppia kantapään kautta.

ensinnäkin äidit olivat usein todella väsyneitä; he tekivät päivätyön lisäksi kaikki kotityöt ja hoitivat lapset. Miehistä ei juuri ollut apua ja tukea missään.

Toisekseen silloin ajateltiin, että lapsia ei saa liikaa huomioida, ettei niistä tule hemmoteltuja ja itsekeskeisiä.



Ei minunkaan äitini paljoakaan viettänyt aikaa kanssani, mutta se vain ei ollut sen ajan tyyli.

olen ystävieni kanssa usein pohtinut sitä, että monenkaan äidit eivät valmistaneet lasta toimimaan tässä maailmassa, kaikki piti oppia kantapään kautta. Ryhmätaitoja, käytöstapoja tms. ei opetettu. Ei pidetty huolta hygieniasta. Menkat sai hoitaa ihan miten itse taisi, dödön ostaa sitten kun tajusi että oli haissut jo vuoden. Läksyt sai tehdä tai jättää tekemättä, tulla kotiin syömään tai olla tulematta.



Silloinkin oli toki paljon lapsia ja nuoria, joista huolehdittiin, ja jotka pärjäsivät monessa asiasssa paremmin ihan vain koska kotona oltiin annettu valmiudet siihen; valvottu läksyt, opetettu luistelun ja hiihdon tms. alkeet, kerrottu miten toimia eri tilanteissa. Oltiin me vähän heitteillä, nykyvinkkelistä katsottna.

Joka käyttää valtaa sillä, että syyllistää muita ihmisiä kaikesta siitä, mikä ei mene hänen mielensä mukaan. Paljon on tehty, mutta sillä kärjellä, että äiti luulee minun haluavan tehdä hänen omia halujaan, oli se sitten tavaraa tai teatterireissua.



Ja sitten pitää kuunnella valitusta ja vinkumista siitä, kun mikään ei riitä.

Ja asuin 1913 syntyneen mummoni ja tädin perheen kanssa. Kyllä minulle opetettiin ihan kaikkea jo pienestä lähtien, hygienia, hampaat, läksyt kyseltiin, opetettiin ompelemaan, kutomaan, korjaamaan, uimaan, hiihtämään, luistelemaan, pelaamaan tennistä. Myös suvaitsevaisuus ja tasa-arvo olivat itsestäänselvyyksiä. Sain myös harrastaa melkein mitä vaan. Että ei oltu kyllä yhtään heitteillä. Riippunee aika paljon varmaankin yhteiskuntaluokasta tai koulutuksesta.

Ja asuin 1913 syntyneen mummoni ja tädin perheen kanssa. Kyllä minulle opetettiin ihan kaikkea jo pienestä lähtien, hygienia, hampaat, läksyt kyseltiin, opetettiin ompelemaan, kutomaan, korjaamaan, uimaan, hiihtämään, luistelemaan, pelaamaan tennistä. Myös suvaitsevaisuus ja tasa-arvo olivat itsestäänselvyyksiä. Sain myös harrastaa melkein mitä vaan. Että ei oltu kyllä yhtään heitteillä. Riippunee aika paljon varmaankin yhteiskuntaluokasta tai koulutuksesta.

sekä perhekoosta mm.

Mä seurasin vierestä ja yritin ottaa mallia, sitten kun lopulta tajusin, että mun perheessä oli jotakin poikkeavaa. Mutta kaikkia puutteita en sitten enää saanut paikattua. Opiskelu meni vähän pieleen. Raskasta oli myös se, ettei kotoa saanut minkäänlaista tukea tai neuvoa aikuisuuteen ja oman elämän aloittamiseen.

olen ystävieni kanssa usein pohtinut sitä, että monenkaan äidit eivät valmistaneet lasta toimimaan tässä maailmassa, kaikki piti oppia kantapään kautta. Ryhmätaitoja, käytöstapoja tms. ei opetettu. Ei pidetty huolta hygieniasta. Menkat sai hoitaa ihan miten itse taisi, dödön ostaa sitten kun tajusi että oli haissut jo vuoden. Läksyt sai tehdä tai jättää tekemättä, tulla kotiin syömään tai olla tulematta.

Silloinkin oli toki paljon lapsia ja nuoria, joista huolehdittiin, ja jotka pärjäsivät monessa asiasssa paremmin ihan vain koska kotona oltiin annettu valmiudet siihen; valvottu läksyt, opetettu luistelun ja hiihdon tms. alkeet, kerrottu miten toimia eri tilanteissa. Oltiin me vähän heitteillä, nykyvinkkelistä katsottna.

olen syntynyt 60-luvulla. Omat vanhempani käyttivät paljon alkoa ja tappelivat.

Esim.

Pienin tarhaan (yksityiseen tietty, kun sehän takaa hyvän ja monipuolisen hoidon rahalla, eikö niin? Suurimmat kouluun, jossa open tehtävänä kasvattaa perustaidot, eikö niin? Tullaan töistä, lapset ties missä kavereilla ja siitä sitten suoraan harrastamaan mitä kukin haluaa (harrastusohjaajan on kasvatettava lapselle tärkeitä taitoja CV:tä ajatellen, eikö niin?) ja illalla kotiin nukkumaan kuka milloinkin.



Syödä ei kunnolla, kaupasta haettu joku eines mikroon. Oletus, että lapsi hoitaa itse itsensä kavereilla tms. Siivooja käy, lapselle palkattu hoitaja kun kipeänä ja pihan hoidossakin otetaan irti verovähennykset.



Sitten taas pian töihin ja perhettä pakoon illaksi.

lapsena vanhempani hoidattivat minut ihan täysin mummoilla. Mummot hoiti lähes joka ilta, joka ikinen viikonloppu (yökylä), kaikki lomat jolloin tarha/koulu oli kiinni ja sitten vielä keskellä vuotta useamman kerran jotain parin viikon pätkiä kun vanhemmat kävi 2vkon parisuhdelomilla.



Hoitoon mut laitettiin 2kk ikäisenä ja illat/viikonloput hoiti siis mummo, enpä juuri edes NÄHNYT omia vanhempiani koskaan.



Vanhempani olivat myös sitä mieltä että kun lapsi täyttää 18 niin kaikki velvoitteet loppuu siihen. Sen jälkeen vaan ulos talosta ja omilleen. Suostuivat "armosta" että sain asua kotona lukion loppuun mutta sitten heti omilleen. Viimeiset lähtösanat olivat että "takaisin ei sitten tartte tulla ja missään ei sitten auteta". Ja eivät ole auttaneet.



Kotoa muuttamisen jälkeen en ole saanut mitään tukea (hehnkistä, arvostusta, kannustusta tms) enkä pennin latia rahaa tai ensimmäistäkään lahjaa. Valmistumiseni yliopistosta sivuutettiin olankohtautuksella, hääni ei kiinnostaneet tippaakaan, lasteni syntymiä ei noteerattu, ristiäisiin ei tultu. Eivät välitä lapsensapsistakaan tipan vertaa eivätkä ole koskaan missään olosuhteissa olleet kiinnostuneet edes TAPAAMAAN lapsenlapsiaan, saati että hoitaisivat tai auttaisivat, ehei.



Lapsena luulin että lapsuuteni oli normaali. Olimme ns "parempi perhe" noin tulomielessä, mutta henkisesti kulissit kolisivat tyhjää. Kukaan ei koskaan kysellyt minulta olenko onnellinen, onko huolia, meneekö koulu hyvin, mistä unelmoin. Lapsen piti olla pois jaloista, olla osoittamatta mitään tunteita, olla hiljaa, olla niinkuin ei olisikaan.



AIkuisiällä (siis kotoa muutettuani 19v iässä eli siitä on nyt 18 vuotta aikaa) olen nähnyt vanhempani neljä kertaa (!!!) ja ollaan soiteltu ehkä kerta kolmessa vuodessa. Siinä kaikki. Vanhempiani ei kiinnosta.



Kiinnostusta ei voi pakottaa, mutta kyllä tämä asia on tosi iso suru kun lapsillani ei ole isovanhempia ollenkaan. Itselläni oli ihanat, rakkaat paljon hoitavat mummot joilta sain rakkautta, ja olisin toivonut omille lapsille samaa. Nyt joudumme pärjäämään ilman isovanhempia.



En kyllä tiedä mitä teen kun vanhempani raihnaistuvat ja alkavat tarvitsemaan apua. He eivät ole koskaan - edes kriisissä tai hätätilanteessa - auttaneet minua mitenkään, jos on ollut joku hätätila päällä niin ovat vain tuhahtaneet että jokainen hoitakoon omat asiansa.

Heidän "rakkaudestaan" kertonee myös se että olin erään vakavan taudin myötä kuoleman kielissä sairaalassa, ei tullut ainoatakaan soittoa tai kyselyä, eikä jälkikäteen edes tarkistusta että selvisinkö ylipäätään elossa vai kuolinko (ja vanhempani siis tiesivät tilanteen vakavuuden kun sisarukseni soitti ja kertoi).



Olen käytännössä ollut orpo aina. Niin vauvana, lapsena, aikuisena. Mulla ei ole ollut koskaan äitiä jolle voisi kertoa huoliaan, joka lohduttaisi, joka olisi elämässä mukana, joka olisi kiinnostunut perheestäni ja lapsistani.



Joten rakas ap, suuri lämmin halaus sinulle sillä tiedän kyllä miltä sinusta tuntuu!

Olen pahoillani! Tuollainen kylmyys on jo melkoisen käsittämätöntä.

lapsena vanhempani hoidattivat minut ihan täysin mummoilla. Mummot hoiti lähes joka ilta, joka ikinen viikonloppu (yökylä), kaikki lomat jolloin tarha/koulu oli kiinni ja sitten vielä keskellä vuotta useamman kerran jotain parin viikon pätkiä kun vanhemmat kävi 2vkon parisuhdelomilla.

Hoitoon mut laitettiin 2kk ikäisenä ja illat/viikonloput hoiti siis mummo, enpä juuri edes NÄHNYT omia vanhempiani koskaan.

Vanhempani olivat myös sitä mieltä että kun lapsi täyttää 18 niin kaikki velvoitteet loppuu siihen. Sen jälkeen vaan ulos talosta ja omilleen. Suostuivat "armosta" että sain asua kotona lukion loppuun mutta sitten heti omilleen. Viimeiset lähtösanat olivat että "takaisin ei sitten tartte tulla ja missään ei sitten auteta". Ja eivät ole auttaneet.

Kotoa muuttamisen jälkeen en ole saanut mitään tukea (hehnkistä, arvostusta, kannustusta tms) enkä pennin latia rahaa tai ensimmäistäkään lahjaa. Valmistumiseni yliopistosta sivuutettiin olankohtautuksella, hääni ei kiinnostaneet tippaakaan, lasteni syntymiä ei noteerattu, ristiäisiin ei tultu. Eivät välitä lapsensapsistakaan tipan vertaa eivätkä ole koskaan missään olosuhteissa olleet kiinnostuneet edes TAPAAMAAN lapsenlapsiaan, saati että hoitaisivat tai auttaisivat, ehei.

Lapsena luulin että lapsuuteni oli normaali. Olimme ns "parempi perhe" noin tulomielessä, mutta henkisesti kulissit kolisivat tyhjää. Kukaan ei koskaan kysellyt minulta olenko onnellinen, onko huolia, meneekö koulu hyvin, mistä unelmoin. Lapsen piti olla pois jaloista, olla osoittamatta mitään tunteita, olla hiljaa, olla niinkuin ei olisikaan.

AIkuisiällä (siis kotoa muutettuani 19v iässä eli siitä on nyt 18 vuotta aikaa) olen nähnyt vanhempani neljä kertaa (!!!) ja ollaan soiteltu ehkä kerta kolmessa vuodessa. Siinä kaikki. Vanhempiani ei kiinnosta.

Kiinnostusta ei voi pakottaa, mutta kyllä tämä asia on tosi iso suru kun lapsillani ei ole isovanhempia ollenkaan. Itselläni oli ihanat, rakkaat paljon hoitavat mummot joilta sain rakkautta, ja olisin toivonut omille lapsille samaa. Nyt joudumme pärjäämään ilman isovanhempia.

En kyllä tiedä mitä teen kun vanhempani raihnaistuvat ja alkavat tarvitsemaan apua. He eivät ole koskaan - edes kriisissä tai hätätilanteessa - auttaneet minua mitenkään, jos on ollut joku hätätila päällä niin ovat vain tuhahtaneet että jokainen hoitakoon omat asiansa.

Heidän "rakkaudestaan" kertonee myös se että olin erään vakavan taudin myötä kuoleman kielissä sairaalassa, ei tullut ainoatakaan soittoa tai kyselyä, eikä jälkikäteen edes tarkistusta että selvisinkö ylipäätään elossa vai kuolinko (ja vanhempani siis tiesivät tilanteen vakavuuden kun sisarukseni soitti ja kertoi).

Olen käytännössä ollut orpo aina. Niin vauvana, lapsena, aikuisena. Mulla ei ole ollut koskaan äitiä jolle voisi kertoa huoliaan, joka lohduttaisi, joka olisi elämässä mukana, joka olisi kiinnostunut perheestäni ja lapsistani.

Joten rakas ap, suuri lämmin halaus sinulle sillä tiedän kyllä miltä sinusta tuntuu!

Juu, samaa olen kokenut kuin muutkin tässä ketjussa. Muistin juuri eilen, miten matkin niiden perheiden lapsia, joista huolehdittiin ja joita kasvatettiin elämää varten.



Käytöstavat olen oppinut kantapään kautta, senkin että häihin yleensä viedään lahja ja kortti (minulle ei 19-vuotiaana tullut tuollainen mielenkään, kun en aikaisemmin häissä ollut ollut). Tosiaan omat kuukautiseni hoidin (11-vuotiaana!!) miten satuin osaamaan, dödön ostin kun Suosikissa sellaista mainostettiin, rintaliivit hankin joskus teini-iän ylitettyäni vasta, kun olin saanut ystävältä yhdet omaksi.



Elin kyllä ihan hunningolla. Minulle ei lapsena luettu mitään, itse hain kirjastosta ensimmäisen kirjani kun olin koulussa oppinut lukemaan ensin. Kukaan ei välittänyt läksyistä, kukaan ei yläasteella kysynyt mihin haluan hakea, lukioon vai kenties jonnekin muualle.



Ilman mummiani en olisi osannut tehdä ruokaa eikä minulla olisi ollut lakanoita tai kippoja ja kuppeja kun muutin pois kotoa. Teini-iän aikana opin tavallaan ihmisiksi kirjoja lukemalla, elokuvia katsomalla... aika älytöntä.

Juu, samaa olen kokenut kuin muutkin tässä ketjussa. Muistin juuri eilen, miten matkin niiden perheiden lapsia, joista huolehdittiin ja joita kasvatettiin elämää varten.

Käytöstavat olen oppinut kantapään kautta, senkin että häihin yleensä viedään lahja ja kortti (minulle ei 19-vuotiaana tullut tuollainen mielenkään, kun en aikaisemmin häissä ollut ollut). Tosiaan omat kuukautiseni hoidin (11-vuotiaana!!) miten satuin osaamaan, dödön ostin kun Suosikissa sellaista mainostettiin, rintaliivit hankin joskus teini-iän ylitettyäni vasta, kun olin saanut ystävältä yhdet omaksi.

Elin kyllä ihan hunningolla. Minulle ei lapsena luettu mitään, itse hain kirjastosta ensimmäisen kirjani kun olin koulussa oppinut lukemaan ensin. Kukaan ei välittänyt läksyistä, kukaan ei yläasteella kysynyt mihin haluan hakea, lukioon vai kenties jonnekin muualle.

Ilman mummiani en olisi osannut tehdä ruokaa eikä minulla olisi ollut lakanoita tai kippoja ja kuppeja kun muutin pois kotoa. Teini-iän aikana opin tavallaan ihmisiksi kirjoja lukemalla, elokuvia katsomalla... aika älytöntä.

Jatkan vielä, että hoidin yläasteikäisenä dementoituvaa mummiani, joka siinä sairauden edetessä jotenkin yritti opettaa minua... ymmärsi kai, miten pellolla olin elänyt. Minulla on hyvä isä, mutta hän ei ihan kaikkea kai ajatellut. Äitini on alkoholisti, hänestä ei ole ollut mitään apua sitten lapsuuteni.

Olen syntynyt 1982. Ihan hyvä minusta tuli, mutta kun vertaa omaa lapsuuttani esimerkiksi aviomieheni elämään, ei ole vaikeaa nähdä kumpi meistä sai elämän eväät lapsuudenkotoa ja kumpi ei. Joskus tämä nolottaa.

...antaa sille omalle kullannupulle kunnon hali.



Meillä oli kulissit kunnossa, ruokaa ja fyysistä huolenpitoa ja ihan ok välit. Mutta joskus teininä tajusin ettei äiti ole kiinnostunut kuin omista asioistaa. Kaikkeen mitä kysyin oli vastaus valmis ja keskustelua ei saanut mistään aikaiseksi. Jos sitten päädyin valitsemaan elämässäni muuta kuin äidin suosituksia, niin hapanta naamaa näytti ja tuki hävisi samantien.



Isän kanssa sitten taas pohdittiin syntyjä syviä ihan urakalla välillä :)



Nyt kun äiti on dementikkona, niin eipä minulla ole hänelle mitään puhuttavaa, kun ei se koskaan aiemminkaan kuunnellut.

Tulee mieleen monta juttua... ekaluokasta lähtien sain lähteä yksin kouluun ja tulla yksin kotiin. Talomme ulko-ovi oli hirveän jäykkä, olin pieni heiveröinen tyttö joka ei meinannut saada sitä omin avuin auki. Joskus talvipakkasilla olin neljä tuntia ulkona odottamassa vanhempiani kotiin, kun en saanut ovea auki. Hytisin siinä rappusilla, ja kun vanhemmat tulivat, sanoin vain että olin ulkona. En jotenkin uskaltanut koskaan ilmaista heille mitään hätääni.



Kesät leikin yksin, naapurustossa ei ollut muita lapsia. Ellen sitten ollut mummin ja papan kanssa mökillä. En edes muista, missä vanhempani olivat. Jossain lomalla.

Kyllä näitä vanhempia on edelleenkin. Tosiaan ne on niitä, joiden lapset ulkoilevat itsenäisesti 3 v eteenpäin ympäri naapurustoa ja syövät iltaruoan aina kylässä.



Ihan niin pienellä asialla kuin että koko perhe söisi yhden aterian päivässä yhdessä keskustellen pelastaisi paljon.

olen ystävieni kanssa usein pohtinut sitä, että monenkaan äidit eivät valmistaneet lasta toimimaan tässä maailmassa, kaikki piti oppia kantapään kautta. Ryhmätaitoja, käytöstapoja tms. ei opetettu. Ei pidetty huolta hygieniasta. Menkat sai hoitaa ihan miten itse taisi, dödön ostaa sitten kun tajusi että oli haissut jo vuoden. Läksyt sai tehdä tai jättää tekemättä, tulla kotiin syömään tai olla tulematta. Silloinkin oli toki paljon lapsia ja nuoria, joista huolehdittiin, ja jotka pärjäsivät monessa asiasssa paremmin ihan vain koska kotona oltiin annettu valmiudet siihen; valvottu läksyt, opetettu luistelun ja hiihdon tms. alkeet, kerrottu miten toimia eri tilanteissa. Oltiin me vähän heitteillä, nykyvinkkelistä katsottna.

Tavallaan sairasta, mutta ilahduin lukiessani kommenttisi. Että jollain muullakin on ollut täsmälleen samanlaista!

Oikeastaan vanhempani eivät koskaan varsinaisesti jutelleet meille mitään. En tiennyt tätieni nimiä, ei meillä kukaan pessyt hampaita, terveyssiteitä ei ollut (äiti käski nyysiä koulusta vessapaperia). Mistään ei puhuttu. Isä kielsi avaamasta turhaan radiota tai televisiota. Oltiin kunnon ryysyläisiä! Äiti meni töihin sinä vuonna kun täytin 3 v., olin nuorin. Sitten me lapset oltiin vaan päivät keskenämme kotona, kumma ei poltettu koko taloa tms.