Lue keskustelun säännöt.
Mies ei haluakaan lasta.. ero edessä?
19.10.2012 |
Olemme noin kolmekymppinen pariskunta. Koulut on käyty, talo rakennettu ja parisuhteemme on koko seitsenvuotisen historiansa ollut antoisa.
Olemme yrittäneet saada lasta yli kolme vuotta. Lapsettomuustutkimukset on tehty pari vuotta sitten ja nyt vihdoin päätimme aloittaa kevyimmät mahdolliset lapsettomuushoidot. Ensi viikolla olisi ollut ensimmäinen inseminaatio, kun mies yllättäen viikon lomareissun jälkeen ilmoittikin, että ei halua lapsia. Ei ainakaan nyt, mutta tuskin koskaan.
Minua hän kuitenkin rakastaa, yhteistä aikaamme ja elämäämme näin kuin se on. Minäkin rakastan häntä, mutta en tiedä pystynkö käsittelemään sitä, että en koskaan saa perhettä.
Miehelläni on kahdeksan vuotias poika, yhden illan tuttavuudesta alkunsa saanut. Olen rakastanut poikaa kuin omaani, kasvattanut ja ottanut osaksi elämäämme. Mitään mustasukkaisuutta en ole koskaan kokenut, koska miehelläni ei selkeästi ole koskaan ollut tunteita pojan äitiä kohtaan.
Mieheni perustelee mielenmuutostaan sillä, että hänen pojallaan on nyt koulussa murheita, vaikeitakin asioita mietittäväksi. Hän myös ahdistui lomamatkalla, kun näki vanhempia lastensa kanssa. Kaikki pariskunnat olivat hänen mielestään onnettomia. Hän ei halua olla onneton..
Olen jo pitkään elänyt miehelleni.. luopunut paljosta, että hänellä olisi aikaa tehdä työtä, matkustaa, harrastaa jne. Itselläni ei työtäni lukuun ottamatta tunnu olevan mitään omaa. Ystävätkin ovat vuosien varrella muuttuneet yhteisiksi. Olen paljon yksin, koska mieheni työ ja harrastukset vievät suurimman osan viikonlopuista ja usein myös arki-illoista. Tätä taustaa vasten olen alkanut miettiä eroa.
Mieheni on melko varakas. Tienaan itsekin kohtuullisesti, mutta minulla ei koskaan olisi esim. varaa tällaiseen omakotitaloon, missä asumme, ellei hän omistaisi siitä suurinta osaa. Joutuisin eron myötä siis luopumaan sekä hänestä, että kodista, joka on koko elämäni (rakastan puutarhan hoitoa ja kotielämää muutenkin kuin myös leppoisasta elämäntyylistä. Emme siis missään nimessä ole rikkaita, mutta yhdessä hyvin toimeentulevia.
Mieheni on erittäin huono keskustelija. Hän ahdistuu ja hermostuu helposti, kun aihe menee liian vakavaksi. Toisinaan hänen hellyydenosoituksensa taas vievät jalat alta (johtuisiko siitä, että ne ovat niin harvinaisia). Kuitenkin.. hän pyytää minua jäämään ja jakamaan elämänsä hänen kanssaan, mutta pystynkö? Olenko muutaman vuoden päästä katkera, kun luovuin suurimmasta unelmastani, perheestä? Mistä löydän sisältöä elämääni, kun olen viimeiset vuodet elänyt yksin miehelleni ja hänen pojalleen (silloin kun hän meillä on)? En pysty jatkamaan vanhalla kaavalla enää.. en halua olla pelkkä lastenhoitaja toisten lapselle aina, kun miehelläni on muuta menoa (eli lähes joka kerta, kun hänen poikansa meillä on). Olenko itsekäs? Selviääkö tästä?
Kommentit (27)
Hei!
Olin hiukan samassa tilanteessa, paitsi että miehellä oli neljä lasta ja he asuivat meillä. Mies teki nousujohteista uraa. Olin paljon yksin lasten kanssa. Olin myös töissä.
Ennen avioliittoa olin laittanut ehdoksi, että mies haluaa lapsia minun kanssani. Mies oli asiaa mietittyään suostunut siihen. Muutti sitten kuitenkin erilaisten viivyttelyiden ja vetkutteluiden jälkeen mielensä. Olin yrittänut olla painostamatta ja hoputtamatta. Hoitoihin en uskaltanut lähteä, kun en voinut luottaa siihen, että herra on paikalla, kun oikea aika koittaa.
Kahdeksan vuoden yhteiselon jälkeen mies kykeni sanomaan sen, mitä kaikki se kiemurtelu oli jo minulle kertonut. Hän ei halua lasta. Minulla oli siinä menny aika niin vähiin, että vaihtoehdoiksi jäi jäädä avioliittoon ja jatkaa muiden lasten hoitamista tai lähteä ja elää loppuikäni lapsettomana.
Lähdin, koska olin niin raivoissani ja katkera, että en kyennyt miehen kanssa jatkamaan.
Nyt opettelen elämään yksin, eikä sekään helppoa ole. Katkeruus ei ole hälventynyt ja lapsettomuus on mielessäni päivittäin. Eroa en kuitenkaan kadu. En olisi kyennyt mieheen enää koskaan luottamaan ja kunnioitus häntä kohtaan oli mennyttä. Jos ottaa selkärangattoman reppanan, saa selkärangattoman reppanan. Hämmästyttävää!
Useimmissa tutuissa perheissä lapset on hankittu vasta jonkinasteisen "painostamisen" jälkeen ja onnellisia ne isät ovat olleet.
Olisi mukava kuulla, kuinka sinun kävi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko niin, että pystyt itse kuitenkin saamaan lapsen = sinulla ei ole hedelmällisyyttä heikentäviä tekijöitä?
Ei kannata uhrata tätä lapsihaavetta jos sellainen on. Saat puutarhan ja nätin talon myöhemminkin vaikka säästämällä.
Olin samanlaisessa tilanteessa. Pakotin ottamaan selkeän kannan ja olisin jättänyt jos olisi kieltäytynyt lopullisesti. Lapsukainen katselee Teletappeja tuossa vieressä.
ei siitä selviä! Mitä sinä siellä hienossa talossa ja puutarhassa teet esim. 15v. päästä kun olet liian vanha saamaan niitä lapsia?
Mahdatko olla katkera kun ei ole sitä omaa lasta/ lapsia? Tai edes mahdollisuutta yrittää niitä lapsia koska eihän tosiaan aina ne hoidot onnistu.
Ja erohan voi tulla muista syistä vaikka 10v. päästä ja ei ole lasta,ei taloa,ei puutarhaa... mitäs sitten!!!
Lapsettomuustutkimuksissa ei löydetty mitään syytä lapsettomuuteen, selittämättömiä siis olemme. Kuitenkin, koska emme näin monen vuoden yrityksellä ole lasta saaneet, uskon, että jokin klikkaa vastaan.. ja kovasti tietysti pelkään sitä, että onko minulla enää tämän ikäisenä aikaa etsiä uutta isäehdokasta lapselleni.
Ja kuinka säälittäväksi ja onnettomaksi perhehaaveineni muutun, jos joudun tuonne eronneiden ja karanneiden joukkoon onnea etsimään..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsettomuustutkimuksissa ei löydetty mitään syytä lapsettomuuteen, selittämättömiä siis olemme. Kuitenkin, koska emme näin monen vuoden yrityksellä ole lasta saaneet, uskon, että jokin klikkaa vastaan.. ja kovasti tietysti pelkään sitä, että onko minulla enää tämän ikäisenä aikaa etsiä uutta isäehdokasta lapselleni.
Ja kuinka säälittäväksi ja onnettomaksi perhehaaveineni muutun, jos joudun tuonne eronneiden ja karanneiden joukkoon onnea etsimään..
peliaikaa on kymmenisen vuotta. Tai ehkä löydät jonkun, joka haluaa adoptoida kanssasi. Vaihtoehtoja on.
En jaksanut lukea kaikkia vastauksia, kerron vain äkkiä miten itselläni meni. Eli erosin juuri samasta syystä 33-vuotiaana. Tiesin, että olisin katkeroitunut, jos en olisi saanut edes mahdollisuutta lapseen. Ja sitä ex-mies ei kyennytkään tarjoamaan, vaikka oli niin aiemmin luvannut. Löysin uuden miehen, ja nyt meillä on 2-vuotias poika. Lapsen saaminen on ollut elämäni paras asia. Ja ei, en "vampannut" ensimmäistä vapaata miestä vaan odotin, että oikeasti rakastuin. Eli minulle kävi niin sanotusti hyvin. Kuuntele sydäntäsi, niin uskoisin, että et katkeroidu.
Kaikkea hyvää, mihin ikinä päädytkin!