edes menneen mieheni vanhemmat ja uusi miesystävä

sitten muuta saa enää synnyttää/tehdä lapsia jos joltain kuolee lapsi? Onko se väärin, että joku saa itsensä kasaan eikä jää suruun vellomaan loppuiäkseen?



Ap, upeaa että elämä jälleen hymyilee. Sinulla on täysi oikeus onneesi, jo lapsien takia. Tsemppiä!

joka muutti samantien lapsineen perheen kotiin. Siskonlapset menettivät omat huoneensa, koti uusittiin muutenkin uuden naisen maun mukaan. Anoppi eli äitini katsottiin ongelmaksi, tämä kun meni sanomaan ääneen, että kuolinpesää ei ole jaettu ja että lapsilla on sanansa sanottavana siihen, mitä kodissaan tapahtuu. Ei heidän tavaroitaan saa myydä kirppiksellä, tai äidin hääpukua. Välit poikki isoäitiin samantien. Äitini joutui tapaamaan lapsenlapsia päiväkodin aidan takaa. Sieltä hän ujutti joululahjat ja synttärimuistamiset, kun muuten ei saanut tavata. Tästä on nyt yli 10 vuotta. Lapset kieltäytyvät nykyisin tapaamasta isäänsä ja äitipuolta, omaisuuden jakaminen on käsitelty oikeudessa ja äitipuoli todettu maksuvelvolliseksi ja isoäiti tapaa lapsenlapsiaan viikottain. Loppu hyvin. Mutta se äidin hääpuvun myyminen on edelleen paha paikka.

Itse olen läheltä seurannut vstaavanlaista tapahtumaketjua. Samoin isovanhemmat saivat salaa käydä katsomassa lapsenlastaan päiväkodin aidan takaa. Kun äitipuoli tämän huomasi, uhkasi lähestymiskiellolla.

Isovanhemmat ja lapsi olivat olleet todella läheisiä äidin eläessä, asuivat naapuruksina ja lapselle mummola oli toinen koti. Äidin kuoltua auto-onnettomuudessa isä lapsineen muutti uuden naisen ja tämän neljän lapsen luo. Ei kai tarvitse mainita, että ketään meistä äidin sukulaisista ei enää kutsuttu edes lapsen syntymäpäiville. Lapselle lahjaksi lähettämiämme vaatteita ja tavaroita näkyi sitten äitipuolen lapsella. Tiesimme asiasta, koska äitipuolen lapsi oli koulussa, jossa äidin veli oli opettajana.

seurustella kun ap oli surrut miestään 1½v. ja nyt olleet yhdessä vuoden. Lapsen syntyessä olleet yhdessä jo liki 2v. Aika moni menee tuota samaa vauhtia.



Vois kyllä monelta kysyä, että kauanko sitä kuollutta puolisoa pitää surra? Ennen oli voimassa lesken suruaika joka oli vuosi, mutta se on vissiin nykyään liian vähän.

että täällä on taas sydämellistä porukkaa. Että anoppi menetti jo poikansa ja nyt sitten pitäsi menettää vielä lapsenlapsikin?

Ja nämä samat kantturat on sitä mieltä, että vika on aina anopissa...

Hyi saatana mitä ihmisperseitä sitä maa päällään kantaakaan.

Siis eihän se entinen anoppi ole menettämässä yhtään mitään vaikka ap onkin (ilmeisesti) saamassa uuden lapsen. Vai miten ihmeessä te nyt käännätte asian noin?

Sori mutta te tässä niitä perseitä olette, kun alatte haukkumaan ilman mitään syytä.

Ap: Ensinnäkin sana on "edesmennyt" ei "edes mennyt".

Toisekseen jos haluat että olemassa oleva lapsesi on yhteydessä mummoonsa jne. niin kerro tämä sille lapsen mummolle. Istutte alas ja kerrot rauhallisesti että hän (mummo) saa edelleen olla lapsenlapsensa elämässä, vaikka sinulla onkin uusi mies ja uusi lapsi tulossa. Ja jos hän (mummo) pelkää että joutuu nyt hoitamaan tätä uuttakin lasta niin sanot hänelle edelleen asiallisesti ja rauhallisesti että niin ei tule olemaan.

Et halua lisätä anoppisi tuskaa tappelemalla. Hyvä, hän on jo menettänyt poikansa. Mutta kyllä sinulla on oikeus jatkaa elämääsi ja anopin on se vain hyväksyttävä. Lapsenlapsensa saa elämälleen terveen pohjan, kun on kaksi aikuista läsnä ja sisaruskin tulossa. Totta kai suret miestäsi, mutta suru muuttuu ajan kuluessa, ei se todellakaan tarkoita, että pitäisi itse lakata elämästä. Ja jos asia on myös uuden miesystäväsi mielestä ok, että isovanhemmat ovat läsnä, niin kyllä silloin asiat ovat kohdillaan, anoppisi pitää nyt vain pystyä hyväksymään tosiasiat.

Että kun hän suree kun menetti isänsä. Jos lapsi on nyt 4 vuotias, hän ei muista 2,5 vuotta sitten kuollutta isäänsä, hän luultavasti ajattelee uuden miesystävän, joka asuu heillä, olevan isänsä.

Varmasti on ikävä juttu lapselle ollut silloin kun isi kuoli, hetken ikävöi, sitten unohti. Ja varmaan sitten isompana kun ymmärtää mitä on menettänyt on vaikeaa.

lapsi ei voi mitenkään päin muistaa biologista isäänsä. Kyllähän lapsi on tätä uutta miestäni isäksi sanonut muutaman kerran mutta mies on itse korjannut ja sanonut lapselle ettei ole isä vaan setä. Tähän mennessä poika ei ole asiasta kyselly sen enempää mutta kohtahan seki aika koittaa ja täytyy alkaa selittämään että miksi ei ole isää vaan setä. Tuota piirrettä arvostan hänessä, ettei hän edes yritä ottaa isän roolia.

He jotka eivät ole menettäneet miestänsä eivät ymmärrä tätä tilannetta joten teidän on helppo tuomita. Jonkun mielestä vaihdan miestä kuin sukkaa, jonkun mielestä olen av-lehmä tai muuten vain paska ihminen joka ei ajattele lastansa. En toivo teille samanlaista tilannetta mutta toivon että opitte joskus ymmärtämään sen ettei elämä ole musta-valkoista, tässä maailmassa ei naiivi suudella pitkälle pötkitä.

"Eihän noinkaan pieni lapsi joka minulla on ymärrä vielä tilannetta, varmasti kaipaa ja ihmettelee että missä isi on. Ei hän kärsi, käytin lasta psykiatrilla ja siellä sanoivat näin ja minä kyllä uskon ammatti ihmistä."

Noin lapsi ei todellakaan kykene vielä ajattelemaan johdonmukaisesti, ei hän ei vielä voi käsittää, että isä ei tulee enää takaisin, eikä täten myöskään vielä kärsi.

Psykiatri varmasti kertoi myös sinulle, että lapset ymmärtävät vasta vaiheittain, että kuolema on lopullinen ja pysyvä ja näitä voimakkaita syyllisyyden tunteita omien tekojensa vaikuttavuudesta isän kuolemaan saattaa tulla vasta myöhemmin.

Lapsi saattaa vasta murrosiässä ymmärtää kuoleman lopullisuuden. Silloin hän saatta muutua epätasapainoiseksi ja yksinäiseksi, johtuen juurikin tästä jonkun mainitsemasta vauhtisokeudesta.

isäpuolensa kanssa. Olishan se toki ihan kauhea kohtalo. Tässä maailmassa on tuhannet lapset eläneet ihan onnellisina vaikka äiti tai isä on löytäneet leskeyden jälkeen uuden puolison, jopa niin nopeasti kuin 1,5 vuotta puolison kuolemasta.

Mutta onneksi on av-palsta ja palstapsykoloogit kertomassa meille mitä saattaa tapahtua.

että veljeni kuoli kaksi vuotta sitten... häneltä jäi nyt viisivuotias poika ja ex-vaimo. Nyt tilanne on se, että tuo ex-vaimo asuu veljeni parhaan ystävän kanssa, muuttivat yhteen alle vuosi veljeni kuoleman jälkeen. Minä ja äitini (eli siis anoppi tuossa tapauksessa ja lapsen mummi) emme saa tavata veljenpoikaani lainkaan, koska veljen ex ei sattunut pitämään meistä ihmisinä. Minun kohdallani tilanne on tämä, mutta en kykene käsittämään, miten joku ihminen voi olla niin hirvittävä noita, että riistää jo pojan menettäneeltä äidiltä vielä lapsenlapsenkin. Oikein nauttii toisen surusta ja kiusaamisesta. On vaan jotenkin niin käsittämätöntä, että ei oikein tavallisen ihmisen järki enää riitä... Mutta ihmisiä on moneksi. :-(

että täällä on taas sydämellistä porukkaa. Että anoppi menetti jo poikansa ja nyt sitten pitäsi menettää vielä lapsenlapsikin?

Ja nämä samat kantturat on sitä mieltä, että vika on aina anopissa... Hyi saatana mitä ihmisperseitä sitä maa päällään kantaakaan.

Siis eihän se entinen anoppi ole menettämässä yhtään mitään vaikka ap onkin (ilmeisesti) saamassa uuden lapsen. Vai miten ihmeessä te nyt käännätte asian noin? Sori mutta te tässä niitä perseitä olette, kun alatte haukkumaan ilman mitään syytä. Ap: Ensinnäkin sana on "edesmennyt" ei "edes mennyt". Toisekseen jos haluat että olemassa oleva lapsesi on yhteydessä mummoonsa jne. niin kerro tämä sille lapsen mummolle. Istutte alas ja kerrot rauhallisesti että hän (mummo) saa edelleen olla lapsenlapsensa elämässä, vaikka sinulla onkin uusi mies ja uusi lapsi tulossa. Ja jos hän (mummo) pelkää että joutuu nyt hoitamaan tätä uuttakin lasta niin sanot hänelle edelleen asiallisesti ja rauhallisesti että niin ei tule olemaan.

Tavaas uudestaan ketju läpi niin ehkä välähtää kenelle viestit oli tarkoitettu.

"Eihän noinkaan pieni lapsi joka minulla on ymärrä vielä tilannetta, varmasti kaipaa ja ihmettelee että missä isi on. Ei hän kärsi, käytin lasta psykiatrilla ja siellä sanoivat näin ja minä kyllä uskon ammatti ihmistä."

Noin lapsi ei todellakaan kykene vielä ajattelemaan johdonmukaisesti, ei hän ei vielä voi käsittää, että isä ei tulee enää takaisin, eikä täten myöskään vielä kärsi.

Psykiatri varmasti kertoi myös sinulle, että lapset ymmärtävät vasta vaiheittain, että kuolema on lopullinen ja pysyvä ja näitä voimakkaita syyllisyyden tunteita omien tekojensa vaikuttavuudesta isän kuolemaan saattaa tulla vasta myöhemmin.

Lapsi saattaa vasta murrosiässä ymmärtää kuoleman lopullisuuden. Silloin hän saatta muutua epätasapainoiseksi ja yksinäiseksi, johtuen juurikin tästä jonkun mainitsemasta vauhtisokeudesta.

Tämänkin kertomiselle oli pointti, en ole unohtanut lastani surun aikana vaan kiinnittänyt myös huomioni häneen ja hänen tarpeisiinsa. Ehkä minä olen erinlainen äiti kun käytin vajaa 4 vuotiasta terapeutilla mutta halusin varmistaa ettei tyttö kärsi tai oireile psyykkisesti tavalla jota itse en huomaa. Ja usko pois, tuolloin tippui iso kivi harteiltani.

"Psykiatri varmasti kertoi myös sinulle, että lapset ymmärtävät vasta vaiheittain, että kuolema on lopullinen ja pysyvä ja näitä voimakkaita syyllisyyden tunteita omien tekojensa vaikuttavuudesta isän kuolemaan saattaa tulla vasta myöhemmin."

Tätä ei tarvinnut erikseen mainita, sen tietää jo sanomattakin.

Mitä tähän niin kohuttuun "vauhtisokeuteen" tulee niin minun mielestäni tuo on täyttä paskaa. Lapsihan tarvitsee elämäänsä mies hahmonkin siinä missä äiti hahmon. Se on tutkittu ja todettu juttu, että paljon tasapainoisempia lapsia tulee perheestä jossa on molemmat roolimallit.

Että kun hän suree kun menetti isänsä. Jos lapsi on nyt 4 vuotias, hän ei muista 2,5 vuotta sitten kuollutta isäänsä, hän luultavasti ajattelee uuden miesystävän, joka asuu heillä, olevan isänsä. Varmasti on ikävä juttu lapselle ollut silloin kun isi kuoli, hetken ikävöi, sitten unohti. Ja varmaan sitten isompana kun ymmärtää mitä on menettänyt on vaikeaa.

Oma tyttäri oli ap. lasta hieman vanhmepi, kun menetti isänsä. Eihän hän tuolloin käsittänyt, että isä ei enää koskaa tule takaisin, eikä osannut häntä oikein ikävöidäkkään.

Nyt on hän 5-vuotias ja on todellakin tehnyt selväksi, että ei ole isäänsä unohtanut. Nyt kyllä uusperhe-elämämme kompuroi oikein kunnolla. Milloin minä en enää rakasta ja milloin minä ja mieheni ajoimme isä pois.

Mutta tunnelin päässä näkyy valoa. Uskomme, että kyllä meistä vielä perhe tulee.

Voin vaan kuvitella, mitä se olisi, jos kuvioissa olisi vielä vauvakin.

Anoppini menetti ensimmäisen miehensä (tämä kuoli auto-onnettomuudessa) nuorena kahden pienen lapsen äitinä.



Hän meni uusiin naimisiin pari vuotta tuon kuoleman jälkeen. Tämä toinenkin avioliitto on ollut hyvin onnellinen ja siitä on siunautunut pari lasta lisää. Silti anoppini on kertonut, että hänenkin sydämessään (ihan niinkuin ap:kin sanoi) on yhä paikka hänen ensimmäisellä miehellään.



Kuten tästäkin viestiketjusta huomaa, jotkut eivät vain tunnu tajuavan, että se että ihminen ei jää vuosikausiksi vellomaan suruunsa vaan jatkaa elämäänsä, ei tarkoita että tämä olisi unohtanut edesmenneen puolisonsa tai jotenkin vähät välittäisi tämän muistosta.



Jos minä nyt jostain syystä kuolisin, toivoisin todellakin, että mieheni löytäisi pahimman surun helpotuttua elämää kanssaan jakamaan uuden puolison. En minä haluaisi, että hän ikäänkuin henkisesti kuolisi. Ei se millään tavalla tekisi muistostani arvokkaampaa.



Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi ap. Toivottavasti asiat ex-anopin kanssa lutviutuvat. Jaksamista raskauteen :)

ymmärsin niin ap haluaa että kaikki tulisi toimeen keskenään kaikkien kannalta. Mun mielestä se on ihan inhimillinen tahto ja toivo.

Tottahan seki on ettei ex anopista ja uudesta miehestä tarvii tulla mitenkään läheisiä mut kyllä mä ymmärrän että ap haluisi ex anopin ymmärtävän tilanteen ja edes yrittävän hyväksyä uuden miehen.

Olishan se kaikkien kannalta helpompi että ex anoppi voisi käydä heillä katsomassa poikaa vaikka mies oliskin kotona ja mies voisi tulla mukaan käymään ex appivanhempien luona.



Miten ap ex aapukko on ottanu uuden miehen vastaan? Voisko hänestä olla jotenkin hyötyä vaikka puhumalla vaimolleen?

"Se on tutkittu ja todettu juttu, että paljon tasapainoisempia lapsia tulee perheestä jossa on molemmat roolimallit"



Normaaleja terveitä lapsia on kautta-aikojen kasvanut myös yhdenvanhemman perheissä.



Jos jotain olen oppinut leskenä oloni aikana, onni orastaa hiljaa ja minnekään ei ole kiire.



Oletko edes itse luonut identiteettisi uudestaan. Tuo suhtesi kuullostaa todellakin vain tyypilliseltä laastarisuhteelta vanhan tutun kanssa. Mies piti seuraa, kuunteli ja auttoi, kun jäljellä ei ollut, kuin vain kaipaus ja yksinäisyys. Voi olle, että suhde oli jo hiipumassa, kunnes saittui tämä vahingo.



Näytät ottavan ulkopuolisten sanomisetkin arvosteluna tavallista herkemmin, kokemalla anoppisi paheksuvan sinua, voisiko mukana olla yhtään omien syyllisyydentunteiden kanssa kamppailua.



Lapsihan tarvitsee elämäänsä mies hahmon ja nyt sinulla on 'uhrimies' ja olette hankkiutuneet raskaaksikin. Onnea! Olen positiivisesti yllättynyt, jos suhde kestää.

"Se on tutkittu ja todettu juttu, että paljon tasapainoisempia lapsia tulee perheestä jossa on molemmat roolimallit"

Normaaleja terveitä lapsia on kautta-aikojen kasvanut myös yhdenvanhemman perheissä.

Jos jotain olen oppinut leskenä oloni aikana, onni orastaa hiljaa ja minnekään ei ole kiire.

Oletko edes itse luonut identiteettisi uudestaan. Tuo suhtesi kuullostaa todellakin vain tyypilliseltä laastarisuhteelta vanhan tutun kanssa. Mies piti seuraa, kuunteli ja auttoi, kun jäljellä ei ollut, kuin vain kaipaus ja yksinäisyys. Voi olle, että suhde oli jo hiipumassa, kunnes saittui tämä vahingo.

Näytät ottavan ulkopuolisten sanomisetkin arvosteluna tavallista herkemmin, kokemalla anoppisi paheksuvan sinua, voisiko mukana olla yhtään omien syyllisyydentunteiden kanssa kamppailua.

Lapsihan tarvitsee elämäänsä mies hahmon ja nyt sinulla on 'uhrimies' ja olette hankkiutuneet raskaaksikin. Onnea! Olen positiivisesti yllättynyt, jos suhde kestää.

kuvittelet että vain sinun tapasi elää on se oikea. Ja vielä tiedät noin hyvin ap:n suhteenkin, että oikein "uhrimies" ja suhdekin hiipumassa. Sinun tapauksessasi miettisin vain sitä omaa suhdettani, jotainhan sun elämässäsi ja suhteessasi on pielessä kun pitää noin kärkkäästi arvostella muiden valintoja.

"Se on tutkittu ja todettu juttu, että paljon tasapainoisempia lapsia tulee perheestä jossa on molemmat roolimallit" Normaaleja terveitä lapsia on kautta-aikojen kasvanut myös yhdenvanhemman perheissä. Jos jotain olen oppinut leskenä oloni aikana, onni orastaa hiljaa ja minnekään ei ole kiire. Oletko edes itse luonut identiteettisi uudestaan. Tuo suhtesi kuullostaa todellakin vain tyypilliseltä laastarisuhteelta vanhan tutun kanssa. Mies piti seuraa, kuunteli ja auttoi, kun jäljellä ei ollut, kuin vain kaipaus ja yksinäisyys. Voi olle, että suhde oli jo hiipumassa, kunnes saittui tämä vahingo. Näytät ottavan ulkopuolisten sanomisetkin arvosteluna tavallista herkemmin, kokemalla anoppisi paheksuvan sinua, voisiko mukana olla yhtään omien syyllisyydentunteiden kanssa kamppailua. Lapsihan tarvitsee elämäänsä mies hahmon ja nyt sinulla on 'uhrimies' ja olette hankkiutuneet raskaaksikin. Onnea! Olen positiivisesti yllättynyt, jos suhde kestää.

kuvittelet että vain sinun tapasi elää on se oikea. Ja vielä tiedät noin hyvin ap:n suhteenkin, että oikein "uhrimies" ja suhdekin hiipumassa. Sinun tapauksessasi miettisin vain sitä omaa suhdettani, jotainhan sun elämässäsi ja suhteessasi on pielessä kun pitää noin kärkkäästi arvostella muiden valintoja.

Minä kirjotikin jo aiemmin, oman uusperheeni kompuroinnista, kun 5- vuotias tyttäreni, tekee selväksi, että hänen isänsä kuolema on minun ja mieheni syytä. Kuinka mies on vain tunkeutuja, joka tuli tuhomaan meidän perheen. Kuinka me emme tarvitse häntä. Lapsi on oli tosiaan vasta kolmen, kun isä kuoli. Ja asia tulee nyt vasta pari vuotta myöhemmin silmille.

Kyllä minun oman pääni totuus on, että miehen, jonka rooli perheesä on vasta muotoutumassa, ei tehdä lapsia, edes niitä vahinko lapsia.

Ja eikö tämä olekkaan kokemuten ja mielikuvien jakamista, uusien asioiden tuomista keskusteluun?! Myötäily harvemmin synnyttää keskustelua, pitää osata provosoida ja provosoitua, kuten nyt minulle kävi.

Enhän minä tiedä ap suhteesta, kun sen minkä hän on kirjoittanut, joten ei mitää henkilökohtaista, ap.

Tuskinpa noille liiasta vauhdista syytteleville koskaan on tapahtunut mitään niin pahaa kuin oman puolison kuolema. Sen verran puhdasta paskaa tuollainen tuomitseminen on.

Itseltäni kuoli mies kolme vuotta sitten. Vuoden olin yksin masennukseni ja suruni kanssa kunnes kohtasin uuden miehen. Nyt olemme naimisissa ja yritämme lasta. Ensimmäisen miehen kanssa ei lasta tullut hankittua. Ja huono omatunto on siitä ensimmäisestä anopista. Ei sillä etteikö hän ymmärtäisi, jopa on kannustanut elämään elämää eteenpäin, hankkimaan uutta miestä ja lasta. En vain ole oikein keksinyt miten näitä iloisia asioista elämässä kertoisi ilman että tulisi sitä tunnetta, että hieroo surua. Ei ole sitten tullut niin pidettyä yhteyttä.

"Se on tutkittu ja todettu juttu, että paljon tasapainoisempia lapsia tulee perheestä jossa on molemmat roolimallit" Normaaleja terveitä lapsia on kautta-aikojen kasvanut myös yhdenvanhemman perheissä. Jos jotain olen oppinut leskenä oloni aikana, onni orastaa hiljaa ja minnekään ei ole kiire. Oletko edes itse luonut identiteettisi uudestaan. Tuo suhtesi kuullostaa todellakin vain tyypilliseltä laastarisuhteelta vanhan tutun kanssa. Mies piti seuraa, kuunteli ja auttoi, kun jäljellä ei ollut, kuin vain kaipaus ja yksinäisyys. Voi olle, että suhde oli jo hiipumassa, kunnes saittui tämä vahingo. Näytät ottavan ulkopuolisten sanomisetkin arvosteluna tavallista herkemmin, kokemalla anoppisi paheksuvan sinua, voisiko mukana olla yhtään omien syyllisyydentunteiden kanssa kamppailua. Lapsihan tarvitsee elämäänsä mies hahmon ja nyt sinulla on 'uhrimies' ja olette hankkiutuneet raskaaksikin. Onnea! Olen positiivisesti yllättynyt, jos suhde kestää.

kuvittelet että vain sinun tapasi elää on se oikea. Ja vielä tiedät noin hyvin ap:n suhteenkin, että oikein "uhrimies" ja suhdekin hiipumassa. Sinun tapauksessasi miettisin vain sitä omaa suhdettani, jotainhan sun elämässäsi ja suhteessasi on pielessä kun pitää noin kärkkäästi arvostella muiden valintoja.

Minä kirjotikin jo aiemmin, oman uusperheeni kompuroinnista, kun 5- vuotias tyttäreni, tekee selväksi, että hänen isänsä kuolema on minun ja mieheni syytä. Kuinka mies on vain tunkeutuja, joka tuli tuhomaan meidän perheen. Kuinka me emme tarvitse häntä. Lapsi on oli tosiaan vasta kolmen, kun isä kuoli. Ja asia tulee nyt vasta pari vuotta myöhemmin silmille.

Kyllä minun oman pääni totuus on, että miehen, jonka rooli perheesä on vasta muotoutumassa, ei tehdä lapsia, edes niitä vahinko lapsia.

Ja eikö tämä olekkaan kokemuten ja mielikuvien jakamista, uusien asioiden tuomista keskusteluun?! Myötäily harvemmin synnyttää keskustelua, pitää osata provosoida ja provosoitua, kuten nyt minulle kävi.

Enhän minä tiedä ap suhteesta, kun sen minkä hän on kirjoittanut, joten ei mitää henkilökohtaista, ap.

ja perusteluna on se että sun perheessä on ongelmia isänsä menettäneen lapsen kanssa. Joten niitä on pakko tulla myös ap:n perheeseen ja siksi tämän olis hyvä tehdä abortti. On se aika raju ehdotus tilanteessa, jossa ei oikeasti tiedä perheestä juuri mitään. Että abortti vaan ja ero miehen kanssa. Ja kun ongelmana tais olla ex-anoppi, ei niinkään se lapsi tai mies tai uusi raskaus. Ihan vaan varuilta, että jos se lapsi alkaa sitten joskus oirehtia.

Ei ap koskaan voi poistaa kaikkia uhkia esikoisensa elämästä, tämä voi oireilla vaikka minkä asian takia tulevaisuudessa. Ap:n on vain yritettävä parhaansa ja hankittava apua jos sitä kaikesta huolimatta tarvitaan. Tässä tilanteessa parasta on se, että elää normaalia mukavaa elämää perheensä kanssa. Ja yrittää selvittää välit ex-anopin kanssa, sillä se jos mikä voi aiheuttaa esikoiselle ja koko perheelle niitä ongelmia tulevaisuudessa. Lapsen on vaikea luovia oman rakkaan perheen ja mummin välissä, jos mummi koko ajan haukkuu ja arvostelee lapsen muuta perhettä. Itse tiedän asian, sillä olen elänyt vastaavassa tilanteessa. Isäni vanhemmat eivät hyväksyneet äitiäni ja haukkuivat tätä meille lapsillekin joka kyläreissulla. Ja voin sanoa että eniten siinä kärsi isovanhemmat, ei me isompina sinne haluttu mennä haukkumista kuuntelemaan. Mutta kyllä se myös minuun sattui, olinhan perinyt näitä huonon äitini geenejä ja olin siis huono itsekin.

Ikävä kyllä tätä tilannetta ei ap pysty yksin ratkaisemaan, vaan myös mummin on tajuttava oma osuutensa ja lopetettava arvosteleminen ja haukkuminen. Eikä tähän tilanteeseen auta se että ap tekee abortin ja jättää miehen. Tuskin se mummi hyväksyy seuraavaakaan miestä vaikka ap suris säädetyt 20 vuotta ja vasta sitten alkaisi seurustella.

en ikinä tekisi lapselleni sitä, että riistäisin häneltä turvaverkoston. Minulle on tärkeää se että lapsellani on mahdollisimman monta läheistä ympärillään jotka rakastavat ja tukevat häntä. Ei tulisi mieleenkään alkaa harventaa sitä tukijoukkoa mistään itsekkäästä syystä. Ymmärrän anoppia, mutta ymmärrän myös miniää. Älkää sulkeko lapsen isovanhempia pois hänen elämästään kuten jotkut lapsilla kiristäjät täällä ovat tunteettomasti ehdottaneet.

T. Miniä

Ap on itse myöntänyt, että sekä suhde, että lapsi olivat vahinkoja. Laastarisuhteelta kuullostaa, ihan jo ap. kuvailunkin perusteella, olihan mies saatavilla, kun hän oli heikoimmillaan.



Mitä sitten, kun en omat jalat taas kantavat, onko miehellä sitten enää mitään tekoa.



Kun mies ja nainen naivat, tuloksena voipi olla raskaus. Yllättävää?!



Etusormi ojossa ollaan läksyttämässä, kun kuullaan miesten puheita, kun nainen vain tulla tupsahti raskaaksi. Mutta nyt ei kukaan puhu siitä, että olisi pitänyt huolen ehkäisystä?!



Mitä tulee tuohon anoppiin, josta taisi olla alunperin kyse. Eikö kaikki ihmissuhteet, kuitenkin ole kahden kauppa. Ja pelkän yhden osapuolen syyttämisen sijaan tulisi aina miettiä, olisiko kummassakin vikaa. Ainahan asiat ovat mustavalkoisia, jos näemme sen pelkästään toisen osapuolen lasien läpi.