Vituttaa onnellisessa pitkässä suhteessa olevien fraasit ja kuvaukset liitosta

JA OLEN ollut 25 v naimissa

- 50% alamäkeä ja 50% ylämäkeä täälläkin

Katkeruus syö ihmistä _todella_ paljon ja siitä kannattaa pyristellä eroon.



Elämänasenne vaikuttaa tässäkin. Eikä ne "onnellistenkaan" avioliitot ole autuutta, mutta rakkauttahan se on myös hyväksyä toinen puoliso virheineen ja huonoine päivineen ja silti pysyä päätöksessään pysyä yhdessä.

Ap, miksi luulet että pitkä liitto = pelkkää autuutta alusta loppuun?

Minä väitän, että iso osa pitkistä liitoista voi olla aikamoista paskaa välillä ja että suurin osa pareista harkitsee eroamista parikymmentä kertaa viikossa huonoina hetkinä. Pitkä liitto eroaa perusliitosta kuitenkin sillä, että pyyhettä ei heitetä kehään edes silloin, kun tekisi mieli- vaikka eropaperit olisi allekirjoitettu, ne revitään palasiksi lopulta kuitenkin ja yritetään uudestaan. Toinen ihminen hyväksytään väkisin (ns. radikaali hyväksyminen), hänestä ei lasketa irti jne. vaikka itseä kuinka vituttaisi ja tuntuisi, että NYT riittää.

Koitan tässä siis sanoa että 1.) pitkä liitto ei ole pelkkää ihanuutta ja naminamia aamusta iltaan ja 2.) 99% liiton jatkuminen on kiinni tahdosta.

Vaan juuri tuo liiton tympeys huomioon ottaen minua vituttaa kun ihmiset haastatteluissa ja keskusteluissa ym. kertovat kuinka rakastavat hirveästi armasta puolisoaan jne. Kun mä en vain enää voi sanoa, että rakastaisin pahemmin. Ja toisaalta mielessä on pienoinen epäilys, että noinkohan nuo muutkaan, toisaalta katkeruus "taitavia" neuvojia kohtaan, joilla itsellään on ilmeisesti paljon paremmin osunut valinta kohdalle.

Juuri noita kuvaamiasi menetelmiä ja ajatuksia olen noudattanut lukemattomat vuodet, ja tuntuu välillä, että miksi ihmeessä. Olisi voinut luovuttaa jo aikoja sitten, mutta kun on halunnut roikkua suhteessa vaikka väkisin, niin nykytilanteessa se eroaminen olisi jo melkoinen tahdon asia.

ap

Katkeruus syö ihmistä _todella_ paljon ja siitä kannattaa pyristellä eroon.

Elämänasenne vaikuttaa tässäkin. Eikä ne "onnellistenkaan" avioliitot ole autuutta, mutta rakkauttahan se on myös hyväksyä toinen puoliso virheineen ja huonoine päivineen ja silti pysyä päätöksessään pysyä yhdessä.

repimästä hiuksia päästään puolisonsa vuoksi joka toinen päivä ja joka toinen päivä lupaa vakaasti sietää, on yrittänyt rakastaa ja kunnioittaa ja käynyt terapiat ja ties mitä tsiljoona kertaa, niin täntyyppiset ohjeet ei juuri lämmitä. Ihmisen sietokyky on kaiketi rajallinen, jopa minun. Ja asenneonnellisuuskaan ei ole mikään automaatti, joka toimii loputtomasti. Aina kun putoaa maan pinnalle ja löytää itsensä vanhoista vitutuksenaiheuttajista, onnellisuus karisee.

Mutta niin se on, että elämä ei ole aina helppoa ja valinnat voi olla todella vaikeita. Huomaan usein, että silloin, kun ajattelen että ehkä eroan huomenna, voin suhteessa paljon paremmin, ja taas kun sitoudun olemaan suhteessa tiukemmin, alan katkeroitua. Siltikään ero ei ole vielä voittanut.

ap

repimästä hiuksia päästään puolisonsa vuoksi joka toinen päivä ja joka toinen päivä lupaa vakaasti sietää, on yrittänyt rakastaa ja kunnioittaa ja käynyt terapiat ja ties mitä tsiljoona kertaa, niin täntyyppiset ohjeet ei juuri lämmitä. Ihmisen sietokyky on kaiketi rajallinen, jopa minun. Ja asenneonnellisuuskaan ei ole mikään automaatti, joka toimii loputtomasti. Aina kun putoaa maan pinnalle ja löytää itsensä vanhoista vitutuksenaiheuttajista, onnellisuus karisee.

Mutta niin se on, että elämä ei ole aina helppoa ja valinnat voi olla todella vaikeita. Huomaan usein, että silloin, kun ajattelen että ehkä eroan huomenna, voin suhteessa paljon paremmin, ja taas kun sitoudun olemaan suhteessa tiukemmin, alan katkeroitua. Siltikään ero ei ole vielä voittanut.

ap

Tuntuu että pääsisit helpomalla kuin leikkimällä marttyyriä. Mikä sinua siinä miehessä niin ketuttaa? (Eikö se sitä paitsi ole nimenomaan asennekysymys, ettei vedä hernettä nenään esim. likasukista lattialla vaan poimii ne itse kiltisti ja vie pyykkikoriin jos niin kiinnostaa, eikö mäkätä asiasta päivästä ja vuodesta toiseen jos toinen ei ota muuttuakseen..)

Että olit eri ihminen kun tapasitte ja miehesi myös? Ehkä hän oli silloin se oikea. Hankaluus on juuri tuo muuttuminen pitkän suhteen aikana. Itsekin ajattelen että en viehättyisi miehestäni, jos tapaisin hänet nyt ensimmäistä kertaa.

Ihmiset muuttuu. Miksi siis pitäisi myöskään olla saman ihmisen kanssa vaikka karhunpainia itsensä kanssa väkisin vääntäen koko ikäänsä? Sitä olen miettinyt paljon.

ap

Tuntuu että pääsisit helpomalla kuin leikkimällä marttyyriä. Mikä sinua siinä miehessä niin ketuttaa? (Eikö se sitä paitsi ole nimenomaan asennekysymys, ettei vedä hernettä nenään esim. likasukista lattialla vaan poimii ne itse kiltisti ja vie pyykkikoriin jos niin kiinnostaa, eikö mäkätä asiasta päivästä ja vuodesta toiseen jos toinen ei ota muuttuakseen..)

Me ollaan kaikki yksilöitä, ja oikeastaan niillä asioilla jotka ottaa päähän ei ole niin suurta merkitystä. Tiedät varmaan, että jonkun ihmisen kanssa yhteispeli sujuu, toisen kanssa on jatkuvasti kitkaa jostain. Isosta tai pienestä asiasta.

Mutta näin se on niinkuin sanoit. Katkeroituminen ja marttyyriys on tyhmää. Siltikin tässä vielä yritetään rakentaa yhteistä onnellisuutta. Välillä vain pitää päästää höyryjä pihalle.

ap

enkä tajua esimerkiksi täällä palstalla esiintyviä fanaatikkoja, joiden mielestä kerran sanottu tahdon on aivan ehdottoman ikuinen, täysin rikkomaton ja kerta kaikkiaan pallo jalassa hamaan kuolemaan saakka. No ei se mielestäni ole, eikä kukaan voi omistaa ketään. Ei ole lopulta mitään järkeä hassata molempien elämää aivan loputtomiin sellaisessa liitossa, jos on käynyt niin ettei enää olla tyytyväisiä vaikka yritystä siihen olisi ollut jo kauan. Ei se ole epäonnistuminen, jos lopultakin uskaltaa ottaa uuden suunnan. Mä en ainakaan kuullessani joskus tuttujen erouutisia ota niihin mitään kantaa, siis en ala paheksua tai päteä, koska niin siinä vaan joskus voi käydä. Ihan hyville ja kivoille ihmisille.



Mua ällöttää toi tahtomisen hokeminen. Ällöttää. Mä tahtoisin että sen hokijat pitäisivät pätevät naamansa ummessa.

kokevat liitossaan fyysistä ja/tai henkistä väkivaltaa ja siitä huolimatta hammasta purren ollaan siinä aaaah niiiin ihanassa PITKÄSSÄ liitossa joka kestää kaiken. Kuka kysyy lapsilta kestääkö ne. Ja sit vielä hehkutetaan facebookissa kuinka vietettiin taas perheen kanssa laatuaikaa siellä ja täällä ja kaikki on niin ihanaa. Se VITUTTAA!!!



Itse erosin väkivaltaisesta miehestä ja olen usealta eri taholta saanut ymmärtää että olis vaan pitänyt kestää. Mutta nyt erosta 1 vuosi ja nytkin vaikka istun yksin kotona lauantai iltana niin olen onnellisempi kuin ennen. Ei tarvii pelätä milloin joku pölähtää kotiin taas millä tahansa tuulella (alkoholista ei ollut kyse) ja kehittää jostain mitättömästä asiasta riidan oman vitutuksen ja ahdistuksen helpotukseen ja taas on helvetti valloillaan...

jos on vaan kasvettu erilleen.

Ja minuakin ärsyttää nuo fraasit "olemme luodut toisillemme" ja "olemme niin rakastuneita". Ja silti jollain tapaa ajattelen noin itsekin, vaikka suurin osa yhteisestä ajasta onkin aika paskaa tai sitten ei tunnu miltään. Välillä tulee onnen hetkiä, että tässä vielä ollaan yhdessä ja rakastetaan. Oikeastaan rakastan enemmän kuin aikaisemmin, koska olemme selvinneet monesta kivikkoisesta vaiheesta ja opittu tuntemaan toisen kaikki huonotkin puolet ja silti vain ollaan yhdessä.



Mutta siis en usko mihinkään ylionnellisiin parisuhteisiin. Uskon tavallisiin parisuhteisiin. Ne tavalliset on juuri niitä parhaita, kun jaksetaan, vaikka koko aikaa ei tunnukaan kivalta. Sitten kun niistä huonoista vaiheista pääsee yli, on kiva elää sitä onnellista aikaa.

Ap, olen pahoillani, että sinulla on mennyt noin.

Mä haluaisin vertaistukea, en lisää vittuuntumista!

ap

Vain kateellista ja itsessään onnetonta ihmistä ärsyttää toisten onnellisuus.

Muista ap, että onnelliseksi sinut voi tehdä vain sinä itse, ei miehesi eikä kukaan muu. Samoin onnettomuuden laita, kukaan ihminen maailmassa ei saa sinua onnettomaksi jos itse et siihen suostu.

t. vaimo vuodesta -97

mitä yhteistä meillä on lasten lisäksi. Mikä pitää meitä yhdessä, kun he muuttavat pois?



En osaa vastata siihen, eikä miehenikään. Tosiasia on, että meillä ei ole enää yhtään yhteistä nimittäjää (muuta kuin lapset), joka meitä pitäisi yhdessä. Eri harrastukset. Eri mielenkiinnon kohteet. Olemme niin sanotusti todellakin kasvaneet erillemme. Edes elokuvaa emme saa vuokrattua niin, että se kiinnostaisi molempia. Olemme olleet yhdessä 15 vuotta.



En näe mitään motiivia, miksi meidän pitäisi pysyä yhdessä sen jälkeen, kun lapset ovat muuttaneet pois. Miksi meidän oikeasti pitäisi? Ymmärrän, että ydinperhe on syy pitää liitto kasassa nyt, mutta entä tulevaisuudessa? Onko olemassa jokin itseisarvo, jonka mukaan meidän pitäisi pysyä yhdessä arkkuun asti? Jos se ei lyö eikä petä? Vaikkei mitään yhteistä ole? Vaikka iloiitsen joka hetkestä, jonka mieheni on pois kotoa?

salaisuus on se, että ollaan jossain määrin plussan puolella. Pitkän parisuhteen salaisuus taas on se, että ei vituta samaan aikaan.

Vain kateellista ja itsessään onnetonta ihmistä ärsyttää toisten onnellisuus.

Muista ap, että onnelliseksi sinut voi tehdä vain sinä itse, ei miehesi eikä kukaan muu. Samoin onnettomuuden laita, kukaan ihminen maailmassa ei saa sinua onnettomaksi jos itse et siihen suostu.

t. vaimo vuodesta -97

t. onnellisuutta ja tasapainoista suhdetta kaikin tavoin vuosikausia tavoitellut ap

Ainakaan, jos noin niin kuin ajatellaan, että liiton pitäisi kestää lopun elämää. Siinäkin mittakaavassa se on tajuttoman lyhyt aika.



Mutta se ei ollut pointti.



Vaan se, että en ymmärrä miksi pitäisi jäädä huonoon liittoon, jos arki ei suju. Siis en vaan tajua, eikö silloin ole parempi lähteä omille teille?



Meidän liiton salaisuus ei ole mikään suuri rakkaus (epäilemättä mun biologinen kello vaikutti meidän perheen perustamiseen). En ole naimisissa ihanne mieheni kanssa, mutta tällä mennään kunnes lapset muuttaa kotoa pois tai koen jotain järisyttävää. Meitä pitää yhdessä se, että meidän arki sujuu ja sekin, että mieheni parhaat puolet tulevat esiin kriiseissä.



Mutta periaatteessa olen tullut siihen tulokseen, että mä olen yksinäinen sielu ja sitä luultavasti haluan toteuttaa kunhan lapset ovat aikuisia.

En käsitä, voidaanko minulta yhteiskunnan ja Kunnon Ihmisen (TM) nimissä vaatia, että jaan koko loppuelämän tässä liitossa, jos ja kun meillä ei oikeasti ole mitään yhteistä. Viimeiset seitsemän vuotta olen yrittänyt ja yrittänyt järjestää yhteisiä "parisuhdehetkiä" (prkl, koko sanakin jo vituttaa) ja "hoitaa suhdetta". Kun toisen panos on nolla, niin se on. Meillä vaan ei ole mitään puhuttavaa, eikä minua enää kiinnosta yrittää millään lailla parantaa suhdetta, jota ei ole.

Nyt en enää yritä, koska minuakaan ei kiinnosta. Miksi kiinnostaisi? Miksi meidän pitäisi pysyä yhdessä?

32

Ainakaan, jos noin niin kuin ajatellaan, että liiton pitäisi kestää lopun elämää. Siinäkin mittakaavassa se on tajuttoman lyhyt aika.

Mutta se ei ollut pointti.

Vaan se, että en ymmärrä miksi pitäisi jäädä huonoon liittoon, jos arki ei suju. Siis en vaan tajua, eikö silloin ole parempi lähteä omille teille?

Meidän liiton salaisuus ei ole mikään suuri rakkaus (epäilemättä mun biologinen kello vaikutti meidän perheen perustamiseen). En ole naimisissa ihanne mieheni kanssa, mutta tällä mennään kunnes lapset muuttaa kotoa pois tai koen jotain järisyttävää. Meitä pitää yhdessä se, että meidän arki sujuu ja sekin, että mieheni parhaat puolet tulevat esiin kriiseissä.

Mutta periaatteessa olen tullut siihen tulokseen, että mä olen yksinäinen sielu ja sitä luultavasti haluan toteuttaa kunhan lapset ovat aikuisia.

Onko olemassa jokin itseisarvo, jonka mukaan meidän pitäisi pysyä yhdessä arkkuun asti? Jos se ei lyö eikä petä? Vaikkei mitään yhteistä ole? Vaikka iloiitsen joka hetkestä, jonka mieheni on pois kotoa?

On mielenkiintoista huomata, kun on itse tosissaan vuosikausia tehnyt selkä vääränä töitä sen eteen, että parisuhteessa olisi edes pääsääntöisesti hyvä olla ja on lopulta ajatellut ehkä luovuttaa, kuinka monilla ihmisillä tuntuu olevan tärkeimpänä ajatuksena "kunhan ei tule eroa". Kunhan vain aviopari pysyy yhdessä, vaikka yhteinen elämä olisi kuinka paskaa. Liekö tuon ajattelun taustalla avioliiton kristillinen lähtökohta, jossa ajatellaan, että mikään ei saisi rikkoa avioliittoa, sen on oltava ikuinen?

Ei minulla ole enää sellaista tavoitetta. Jos tulee ero niin tulee. Kaikkien osapuolten onnellisuus ja tyytyväisyys ovat päämäärät, joihin mielestäni kannattaisi pyrkiä. On kaunis ajatus pyrkiä ikuiseen avioliittoon, mutta jos se osoittautuu tarkoittamaan vuosikausien kärsimyksiä, mikä on pointti?

ap

miksi jaksan olla miehen kanssa. Välillä ärsyttää ihan hirveästi.



Sitten läheinen ihminen menetti oman miehensä.



Siinä vaiheessa oma mies tuntui aivan järjettömän tärkeältä. Yhteiselämään tuli uusi tärkeysjärjestys: mitä väliä, että ärsyttää, kun se toinen on vielä siinä vierellä.



Ärsyttävyys menetti merkityksensä. Toivon vain, että rakkaani on vieressänimaina.

Kun trendihän on, että erotaan herkästi ja perustetaan uusperheitä...itsekin tunnen useamman tämmöisen tapauksen, joissa perhe vaihtuu vuoden-parin välein ja taas mennään.