Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vituttaa onnellisessa pitkässä suhteessa olevien fraasit ja kuvaukset liitosta
13.10.2012 |
Olen katkera! Miten onkin voinut alkaa jurppimaan yhä enemmän iänikuiset kuluneet fraasit, joilla kuvaillaan pitkää avioliittoa? Ja ne ohjeet, joiden avulla suhde voi hyvin! Ja ne kuvaukset, kuten "vaimoni on minulle kaikki kaikessa" tai "rakastan miestäni yli kaiken". Entä ohjeet, kuten "Anna miehellesi aikaa harrastuksiin" tai "muista välillä kehua vaimosi ulkonäköä".
Entäs nämä kuvailut "parisuhteen karikoista", kuten siitä, että täytyy muistaa hoitaa parisuhdetta kiireidenkin keskellä ja vastaavaa. Raivostuttavaa ja ärsyttävää!
Olen itse parisuhteessa, joka on suunnilleen 50-50 kärsimystä ja "ihan ok". Aito rakkaus ja onnellisuus saada olla naimisissa juuri tuon ihmisen kanssa on kadonnut aikoja sitten, mutta välitänhän minä silti hänestä. Olen valinnut jäädä toistaiseksi, koska eroaminen olisi kaikkien kannalta niin hirveä urakka. Myös esim. tällä palstalla näkee hirveästi kertomuksia paskoista liitoista, joissa ihmiset vanuvat käytännön asioiden vuoksi.
Olkoon harvinaisen onnellinen se, joka yli 10 yhteisen vuoden jälkeen on edelleen mielestään valinnut oikein, ja jonka unelmainen parisuhde on kohdannut vain pieniä, elämänkaareen kuuluvia mukakriisejä, kuten lasten syntymä ja vastaavat. Ja nyt ymmärtää sen, että kaiken a ja o on antaa arvo sille ihanaiselle ihmiselle, jota rakastaa YLI KAIKEN. Ihanata.
Kommentit (53)
vaikka itse tekisi mieli hehkuttaa avioliittoleirien puolesta, niin itse olen siitä onnellisessa asemassa, että mieheni on myös halukas panostamaan suhteeseemme ja että molemmat yritetään vaikuttaa pienillä asioilla suhteen onnellisuuteen (meiän suhteessa niillä likasukilla on suuri merkitys ja sillä olenko minä kerännyt omani jäljestäni vai en). Ja musta noihin asioihin on syytä yrittää vaikuttaa (vaikka välillä kiroan miehen siisteyttä ja mietin eroa sen takia).
Mutta musta ois mielenkiintoista kuulla, että kuinka paljon teitä ärsyttää toisen naama ja tavat ja kuinka paljon ärsytystä on taas tuonut se elämä, mikä nyt vaan tapahtuu meille (tyyliin työttömyys, rasittava suku tms)? Välillä mietin, että kun tuon miehen saisi ilman tuon sukunsa ongelmia, niin javot!
Ja meidän parisuhde... ihan hyvä, tässä pikkulapsivaiheessa oikeasti pelottaa, että mitä 10 vuoden päästä, onko meillä enää mitään puhuttavaa, kun tuntuu, että muusta kuin lasten asioista ei puhuta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olemme onnellisia 75% ajasta, 25% miinusta tulee siitä kun olen pms: ssä kieriskelevä ämmä... :D
Mikä on onnemme salaisuus? En tiedä. Ehkä se, että viihdymme aidosti toistemme seurassa. Vietämme paljon aikaa lasten kanssa ja kun lapset nukkuvat, vietämme illat yhdessä ja menemme aina samaan aikaan nukkumaan :)
Olemme kasvaneet samaan suuntaan kuitenkin erillisinä yksilöinä toisen tukiessa omien tavoitteiden saavuttamisessa.
Tulevaisuudesta ei voi tietää mutta en usko että parisuhteemme kovin helposti katkeaa.
Pariterapia hyväksi todetun terapeutin johdolla vielä menisikin, jos sellaista päätyis kokeilemaan, mutta lähteä nyt vinkumaan joukolla jonnekin hevon kuuseen leirille. Ei hemmetti sentään, vain kuolleen ruumiini yli. Siellähän se kipinä varmaan iskiskin uudestaan ryhmätehtäviä tehdessä, ehkä korkeintaan jotenkin ristiin...
Mä niin allekirjoitan ton. En lukenut muiden vastauksia, mutta tunnen samoin kun AP.
Maljat sille!
Ja näillä sen pitäisi onnistuakin jos vain halua riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olemme onnellisia 75% ajasta, 25% miinusta tulee siitä kun olen pms: ssä kieriskelevä ämmä... :D
Mikä on onnemme salaisuus? En tiedä. Ehkä se, että viihdymme aidosti toistemme seurassa. Vietämme paljon aikaa lasten kanssa ja kun lapset nukkuvat, vietämme illat yhdessä ja menemme aina samaan aikaan nukkumaan :)
Olemme kasvaneet samaan suuntaan kuitenkin erillisinä yksilöinä toisen tukiessa omien tavoitteiden saavuttamisessa.
Tulevaisuudesta ei voi tietää mutta en usko että parisuhteemme kovin helposti katkeaa.
Me emme tee noin. Minä katson olohuoneessa telkkaria tai olen netissä ja mieheni tekee vastaavaa makkarissa. Siinä iltojemme kuvio. Järjestin jossain vaiheessa meille iltaisin yhteistä tekemistä, mutta huomasin pian, että meillä ei ole mitään puhuttavaa. Meitä ei kiinnosta samat asiat. En voi edes avautua miehelleni ongelmistani töissä tai muualla. Häntä ei kiinnosta.
Meillä on kolme ihanaa lasta, joiden läsnäolo täyttää arkemme (töiden lisäksi). Jonain päivänä he muuttavat pois kotoa. Milla ehdotatte, että alamme täyttämään heidän jättämäänsä aukkoa - ja ennen muuta, miksi?
Ja näillä sen pitäisi onnistuakin jos vain halua riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli myös karikkoinen seurustelun alku. Lisäksi avioiliitossa tuli kuuluisa 7 v:n kriisi. Kuitenkin nyt kun olemme olleet naimisissa 12 v., niin alkaa tosiaankin jo sujua.
Yrityksen ja erehdyksen kautta tähän on päästy. Mies on kasvanut ihmisenä, samoin minä, ja olemme yhdessä kasvaneet samaan suuntaan. Tätä on auttanut, että mm. arvomme ovat aina olleet samanlaisia, eikä kumpikaan ole antanut liian helposti periksi vaikeuksien kohdatessa.
Meillä avioliiton alku oli hankalaa, 5-6 vuoden jälkeen alkoi jo sujua. NYt 15 v. takana ja menee paremmin kuin koskaan. Usko tai älä, ollaan vaan kasvettu yhteen ja ollaan parhaita ystäviä! HYvää onnea, suurta yritystä, sattumaa???
mitä yhteistä meillä on lasten lisäksi. Mikä pitää meitä yhdessä, kun he muuttavat pois?
En osaa vastata siihen, eikä miehenikään. Tosiasia on, että meillä ei ole enää yhtään yhteistä nimittäjää (muuta kuin lapset), joka meitä pitäisi yhdessä. Eri harrastukset. Eri mielenkiinnon kohteet. Olemme niin sanotusti todellakin kasvaneet erillemme. Edes elokuvaa emme saa vuokrattua niin, että se kiinnostaisi molempia. Olemme olleet yhdessä 15 vuotta.
En näe mitään motiivia, miksi meidän pitäisi pysyä yhdessä sen jälkeen, kun lapset ovat muuttaneet pois. Miksi meidän oikeasti pitäisi? Ymmärrän, että ydinperhe on syy pitää liitto kasassa nyt, mutta entä tulevaisuudessa? Onko olemassa jokin itseisarvo, jonka mukaan meidän pitäisi pysyä yhdessä arkkuun asti? Jos se ei lyö eikä petä? Vaikkei mitään yhteistä ole? Vaikka iloiitsen joka hetkestä, jonka mieheni on pois kotoa?
Kauanko olette olleet yhdessä siinä vaiheessa kun lapset (oletusarvoisesti) muuttavat pois?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
useinhan avo-/avioliittoa edeltää seurustelusuhde tai vastaava, jolloin ei vielä asuta yhdessä. Tämäkin vaihe saattaa kestää vuosia. Täten vaikka liitto olisi vasta 10 v. vanha, suhde voi olla helposti 15 v. vanha tai enemmän.
Ainakaan, jos noin niin kuin ajatellaan, että liiton pitäisi kestää lopun elämää. Siinäkin mittakaavassa se on tajuttoman lyhyt aika.
Mutta se ei ollut pointti.
Meillä oli myös karikkoinen seurustelun alku. Lisäksi avioiliitossa tuli kuuluisa 7 v:n kriisi. Kuitenkin nyt kun olemme olleet naimisissa 12 v., niin alkaa tosiaankin jo sujua.
Yrityksen ja erehdyksen kautta tähän on päästy. Mies on kasvanut ihmisenä, samoin minä, ja olemme yhdessä kasvaneet samaan suuntaan. Tätä on auttanut, että mm. arvomme ovat aina olleet samanlaisia, eikä kumpikaan ole antanut liian helposti periksi vaikeuksien kohdatessa.
Meillä avioliiton alku oli hankalaa, 5-6 vuoden jälkeen alkoi jo sujua. NYt 15 v. takana ja menee paremmin kuin koskaan. Usko tai älä, ollaan vaan kasvettu yhteen ja ollaan parhaita ystäviä! HYvää onnea, suurta yritystä, sattumaa???
Heti alussa kyllä huomattiin että 'suuret linjat' meillä ovat yhtenevät, kuten arvomaailma ja ajatukset elämän tarkoituksesta jne. - mutta muutoin alkuvaiheet suhteessa olivat yhtä vuoristorataa. Jossain neljän vuoden tienoilla oli sellainen kriisi että kävi erokin mielessä. Ehkä sitten siinä joskus kuudennen vuoden vaiheilla, jo kolmen lapsen vanhempina, ehdittiin ekan kerran vähän hengähtää ja huomata että homma sujuu ja ollaankin oikeastaan tosi hyvä tiimi.
Nyt naimisissa oltu 8 vuotta, ensitapaamisesta 10 vuotta. Lapsia viisi. Tuntuu että ollaan vasta ihan alussa tällä yhteisellä taipaleella, edessä on vielä vaikka mitä mukavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuo kuulostaa minusta oudolta, kun sanot, ettei teillä ole mitään puhuttavaa, koska olette niin kiinnostuneita ihan eri asioista. Miten sä onnistuit menemään naimisiin ihmisen kanssa, jonka kanssa sulla ei ollut mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita tai puhuttavaa????
vai kävikö siinä vaan niin, että valinta tehtiin seksuualisten halujen perusteella, ettekä seurustellessakaan koskaan keskustelleet mistään? Ja jos toinen yritti jotain sanoa, niin osoititte selkeästi että kuule elä puhu nyt, mua ei kiinnosta kuulla miten sä jaksat töissä jne.?
Nämä nyt on tällaisia ajatustenheittoja, mutta kannattasko miettiä onko teidän kommunikoinnissa hieman kehittämisen varaa? sekin kun on taito, jota voi opetella.
Alue: Aihe vapaa
meille tulee ihan just 19 vuotta täyteen parisuhteessa, naimisissa 15 vuotta.
En tiedä mikä on pitkän suhteen salaisuus. Mä luulen, että se rakkaus ja se tila mitä toiselle annetaan. ;)
Älä kuvittelekaan, että me joka päivä täällä ollaan kultaa hiuksissa velourissa ja lirkutellaan toisillemme, että mä rakastan sua.
Meillä on hemmetisti yhteisiä asioita ja harrastuksia. Myös omiakin niiden sisällä.. esim musiikki on yhteinen, mutta kuunnella lähes erilaista musiikkia.
Kumpikaan ei kaipaa elämäänsä jännitteitä, niitä on ollut pennusta jo tarpeeksi. Olemme kumpikin risoista perheistä ja taustat nyt on mitä on.
Me tykätään perusarjesta ja parisuhteessa vaaralliseksikin nimetyistä "itsestäänselvyyksistä".
Ollaan jalat maassa olevia ihmisiä, eikä vaadita kumpikaan ihmeellisyyksiä toiselta. Tilaa on harrastuksille ja silti yhteistä aikaa, vaikkei sitä järjestäkään.
Meillä ei ole ollut isoja kriisejä parisuhteessa. Sen sijaan lähisuku kyllä järjestää ihan tarpeeksi ongelmia tuon tuosta ja niissä on ollut meidän kompastuskivemme.
Sitä on tottunut tuohon rakkaaseen paskiaiseen niin, etten mä sitä pois vaihtais. Helppoa arkea ja satunnaista juhlaa en vaan vaihda pois.
Näiden vuosien jälkeen, niin sitä rakkautta vielä todellakin riittää. (siitä vasta keskusteltiin!)
Seksi on ehkä meidän kompastuskivemme, se on hieman muuttunut puisevaksi ja se kaipaisi YLLÄTYSTÄ! :D
Ehkä yksi juttu on se, ettei ole valmiita odotuksia toisen puolesta. Tyytyy siihen mitä on, tai tekee itse sitten ne yllärit. :) Ja antaa toisen kasvaa ihmisenä rauhassa ja hyväksyy sen tuomat jutut.
Usein parisuhteen karikoiksi mainitaan erilleen kasvaminen. Jos hetken kiinnostuu toisen asioista, vaikka ne olisi täysin erilaisia kuin omat jutut, niin mitä sitten. Kasvetaan yhdessä.