Miksi SINÄ hylkäsit ystäväsi, joka sai lapsen?

ja ystävä ei enää halunnut lapsen myötä käydä baareissa ja juhlimassa. Pari kertaa sitten ihan kahviteltiin mutta ei tuntunut luontevalta joten ystävyys jäi.

Ei mun elämä sitä enään kiinnostanu. Hommas uusia, joilla oli lapsia.

Pelkäsin, että vauva annetaan syliin, että sitä pitää jotenkin hoitaa tai sen kanssa leikkiä tai säätää muuten vain, jos ollaan yhdessä kahvilla / syömässä tai kun olen heillä kylässä. Ei puhunut mitenkään hirveästi vauva-asioista, mut sen verran mitä puhui, niin en osannut kommentoida mitään kun en aina edes ymmärtänyt.



Että mun "syy" ja omat rajoitteet lasten kanssa olemiseen. Ennen oman lapsen syntymää tosiaan pelkäsin lapsia kun en osannut niiden kanssa olla tai niille puhua.

Olin innoissani kun ystävä kertoi raskaudesta 2 kymppisenä. Itse en olis moista kohdalleni silloin vielä halunnut, mut hän oli toivonut jo jonkin aikaa. Ostin leluja, ja vauvan synnyttyä jopa kalliin purulelun, koska ystävälläni ei ollut tähän varaa. Kohta hänen käytöksensä kuitenkin muuttui, ja yhteydenotot hänen osaltaan loppuivat. Kun menin vain käymään (90 luvun alku) oli hänellä aina näitä uusia "lapsellisia" ystäviä, ja hän käännytti mut ovelta. Siihen se sit lopahti.

kun häiritsin heitä.

Vauvaidylli oli niin ihanaa sen aikaa kuin kesti. Erohan siitä heille tulikin, mutta meidän välit oli jo viilenneet. En minäkään suostunut siihen, että minulle ensin suoraan sanotaan, etten saa käydä kylässä kun häiritsen ja sitten kun erosivat ja olisi tarvinnut kaveria, olisi ottanut takaisin kuin kirjan kirjahyllystä.

se alkoi haista vauvanpaskalta. Eikä käynyt enää suihkussa.

ja pidämme yhteyttä lähinnä puhelimitse. Kun ystäväni saivat lapsia, kyllästyin, kun aina puhelimessa puolet ajasta kului siihen, että ystävä keskusteli vieressään olevalle lapselle. Keskustelumme katkesi koko ajan, ja puheluajasta suurempi osuus meni siihen, kun kuuntelin heidän puhelemistaan.



Sekin otti todella paljon päähän, että ystäväni puhui minulle samalla lässyn lässyn äänellä kuin vauvalleen/taaperolleen. En vain jaksanut enää sitä.



Nyt kun ystävieni lapset ovat jo isompia ja ystävänikin osaavat taas puhua minulle kuin aikuiselle, olemme jälleen ruvenneet soittelemaan toisillemme enemmän. Toiselle puolelle maata on pitkä matka, mutta tapaan ystävieni kanssa noin kerran vuodessa viikonloppukyläilyn merkeissä.

Oltiin parhaan kaverit. En älynnyt ollenkaan,että ystävyys olikin jo loppusuoralla, kun olin heidän häissään. Mutta näin oli.



Yritin soittaa, mutta hän ei vastannut. Vähän ajan kuluttua soittoyrityksistäni tuli tekstari, että "kauhee kiire, nyt töissä, kuullaan myöhemmin". Yritin taas ajan kuluttua soittaa. Ei vastausta.

Soitin työnumerosta, ei vastausta. Joidenkin viikkojen kuluttua soitin firman kännykästä ja yllätys oli suuri kun hän vastasi. Yllätys kuului sieltä päästä myöskin, kun minä siellä kyselin että mitä kuuluu ja miten menee.





Tyhmempikin ymmärtää. Lopetin soittamisen. Ehkäpä paras ystäväni, ja myös perheeni kovasti pitämä kaveri taas joskus soittaa, kun tuntuu että on aikaa meille. Sitä päivää ei tosin ole vielä tullut.Heidän ainoaksi jäänyt lapsi menei muistaakseni kouluun. Niin se aika rientää. Emme saaneet koskaan edes tutustua ystäväni lapseen. Ehkä me ei olla sellaista materiaalia sitten.

eli menin omien tuplien kanssa käymään, kaveri ehdotti, että mennään ulkoilemaan. Puki lapsensa ja laittoi vaunuihin ja ehdotti, että menen lasten kanssa edellä ulos.



30 min myöhemmin ihmettekin, että missä ihmeessä se viipyy: ikkunasta näin, että istui kaikessa rauhassa sohvalle puhelimessa puhuen ja lehteä selaillen. Ei elettäkään, että lähtisi ulos.



Vein omat lapset autoon, käväisin sisällä hakemassa tavaramme ja huikkasin ovelta, että siirsin vauvan vaunuineen terassille. Heippa.

ystävä sekosi raskaushormoneistaan niin, että haukkui minut pystyyn. Tämän jälkeen oletti kaiken jatkuvan kuten ennenkin. Ei jatkunut.

Muu aika meni paapomiseen ja mielellään olisi mua käyttänyt lapsenvahtina. Ilman että saa mitään iloa siitä., ei ikinä aikaa mulle. Joten bye bye, vahtikoon itse lapsensa. Mä saa seuraa muualta.

Ei mun elämä sitä enään kiinnostanu. Hommas uusia, joilla oli lapsia.

Komppaan kirjoittajaa... Olen kolmekymppinen nainen ja ystäväporukasta suurimmalla osalla on lapsia. Oltiin ennen tiivis kaveriporukka, mutta nykyään tapaamiset pyörivät pääosin "leikkitreffien" ja hoplop reissujen tiimoilta. Olen jäänyt auttamatta porukasta ulos. Ainoastaan, koska ei ole sitä lasta.

tai ainakin kävi jonkin tavallisesta pahemman väsymyksen läpi, koliikkivauva ja yhtä aikaa kaikki parisuhteen ongelmat kaatuivat päälle. Itsellä oli yhtä aikaa muunlaisia ongelmia, ja aina kun tapasin ystävääni niin siitä jäi vaan hirveän ahdistunut olo kun en tiennyt miten voisi auttaa, kun se, mitä ystävä olisi tarvinnut olisi ollut yöuni tai luotettava lapsenvahti, kumpaakaan en pystynyt tarjoamaan.

En vain tullut pitäneeksi yhteyttä, sitten sain uuden työpaikan toiselta paikkakunnalta ja muutin sinne. Yhteydenpito totaalisesti vain jäi kun uusi elämä vei minua mukanaan.



On kyllä kaduttanut, vaikka en tuota elämänvaihettani silloin lapsettomana ja huolettomana kuitenkaan kadu. Kadun sitä, etten pitänyt yhteyttä vaikka muistan ystäväni sanoneen, että pelkää, että kaikki kaverit hylkää :(

Ja vahdin mieluummin niiden lapsia, joilla on mulle aikaa muutenkin.

Jos sinulla itselläsikin oli lapsia, miksi hylkäsit ystäväsi, joka myöskin sai lapsen?

Vastaa rehellisesti.

lapset. Jos haluan puhua pelkästään lapsista tunnin ajan, menen päiväkotimme vanhempainiltaan tai varaan ylimääräisen neuvola-ajan.

Toisaalta en koe että olisin varsinaisesti hylännyt hänet, annoin vain välien viiletä.

Eipä tuota hänkään ole perään soitellut tai ihmetellyt mitään.

Silloin, kun se kävi meidän tuulikaapissa, ja jätti sinne mulle joululahjan ja huuteli sieltä tuulikaapista että "tässäpä tämä lahja ja hyvää joulua vaan, en tule tämän peremmälle, kun teillä on kuulemma ollut sitä nuhaa!" Mä ajattelin, että nyt saa riittää.



Se oli normaalin järjenkäytön ulkopuolella se tarkkuus terveydestä, bakteereista, lasten syömisistä (ettei vaan ole basilleja) ja leikkimisitä. Kyllä kuule normaalin lapsen pitää pystyä konttaamaan maassa ja nurmikolla ilman jotain kanaemon puhdistuspyyhkeitä joka välissä.



Mitäs meni hätäpäissään tekemään lapsen määräilevän, itsepäisen, ahdistavan ja saidan miehen kanssa. Ennenku ne meni naimisiin, kun alkoi biologinen kello kalkattaa, niin hiukan varoittelin ystävää. Eipä mittään. Hyvinhän niillä menikin reilu 10 vuotta. Sitten ukko muutti pihalle asuntovaunuun jatkamaan mykkäkoulua.

-- jäi vaan hirveän ahdistunut olo kun en tiennyt miten voisi auttaa, kun se, mitä ystävä olisi tarvinnut olisi ollut yöuni tai luotettava lapsenvahti, kumpaakaan en pystynyt tarjoamaan.

Minulta kaverini tuntui odottavan liikoja, juurikin jotain neuvoja ja piristystä tilanteeseensa, vaikka näin avuksi vain nuo käytännön keinot.

Ja sitten se pääsee kapakkaan meidän kavereiden kanssa. Mä voin jäädä kotiin hänen klasten kanssa.

1. ei osaa puhua kuin lapsista

2. koko ajan pitää lässyttää sille lapselle, ei voi keskittyä yhtään mihinkään muuhun



Ei kiinnosta TODELLAKAAN sellaiset ihmiset. Aikani on minulle sen verran kallisarvoista, etten tuhlaa sitä typeryksiin.