Miksi SINÄ hylkäsit ystäväsi, joka sai lapsen?

kuraperseen saaminen tekee ihmisestä idiootin.

Saimme lähes samaan aikaan esikoiset, puolen vuoden erolla. Hänestä tuli sietämätön päällepäsmäri ja neuvoja.

En hylännyt, hän hylkäsi. Olin kyllä hänen vauvajuhlissaan, ja lapsen 1 vee synttäreillä mutta siihen jäi. Erosi lapsensa isästä, hirveitä ongelmia, yritin auttaa, käytti meidän toista yhteistä kaveria hyväkseen (ilmanen lapsenvahti koko ajan, terapeutti jne. ei ollut kiinnostunut tämän ystävän murheista), minut sulki kokonaan ulkopuolelle. Olen välillä kutsunut bilettämään, ei kuulemma fiilistä. Aina puhelimessa puhuessaan keskittyy muuhun kun puhumiseen, kyllästyin kuuntelemaan kuinka hän puhuu koko ajan lapselle, uudelle miesystävälle, koiralle, kaupankassalle.. ei myöskään soita ikinä heti takaisin (ymmärrettävää joo välillä) tai vastaa viesteihin, yleensä seuraavana päivänä jos silloinkaan. Aina kun kysyn lapsesta, vastaa muutamalla lauseella, tuskin sitäkään. Haluaisin tutustua enemmän lapseen, mutta turha toive kai. Ilkeili minulle yhdessä vaiheessa. Luultavasti uuden miehen kanssa ongelmia, tappelevat koko ajan. Yritin auttaa mutta jos ei apu kelpaa niin ei sitten.

1. Ei kiinnosta kestovaipat, korvatulehdukset, pottailut, välikausivaatteet, kantoliinat, helkutin soseet jne. Ei sitten tipan vertaa.



2. Mistään muusta ei puhuta. Tai puhutaan, mutta sitä samaa kiiltoa ei silmiin syty muulloin kuin edellisistä puhuttaessa. Muut puheenaiheet tuntuu väkinäisiltä ja pakkopullalta.



3. En jaksa sitä jatkuvaa "apua, olenkohan riittävän hyvä äiti"-sterssaamista ja itsesyytöksiä siitä, että on hylännyt lapsen tunniksi kahvittelun vuoksi. Ihme neurootikkoja monet äidit.



4. Minun kuulumisia kysytään kyllä, mutta lapsi keskeyttää jutun joka hemmetin kerta. Joten puolet menee ohi ja en jaksa toistaa tusina kertaa.



5. Hyvin hyvin harvoin onnistuu näkeminen ilman lapsia. Silloinkin kiireellä ja hermostuneessa tunnelamssa. Koko ajan pitää soitella kotiin, että mitenkä kultamussukka siellä nyt pärjää isin, mummin tms. kanssa. Tulee olo,että minua nähdään vain pakosta, oikeasti haluaisi olla vain lapsensa kanssa. ja eiköhän se lapsi sen tunnin pärjää toisen vanhempansa kanssa. Ette ole äidit niin korvaamattomia, etteikö kukaan muu osaisi lastanne pitää hengissä sitä tuntia. Vaikka monet niin käytöksestään päätellen kuvittelevatkin.



6. Jos nähdään lapsen kanssa, ks. kohta 4. Kirkuu, viskoo ruokia pitkin kahvilaa, äiti juoksee perässä, lässyttää jne. ja minä hymyilen väkinäisesti ja mietin,että jokohan kehtaisi lähteä.



7. Jutut pyörii vain lapsen ja kodin ympärillä. Monet eivät enää tiedä muusta maailman menosta mitään. Ei ole puhuttavaa. Tuntuu kuin aivojen tilalle olisi isketty maissinaksu (luomua, tietysti).



8. Usein tapaamiset peruuntuu kun a) ei saada hoitajaa b) on liian väsynyt c) lapsi on kipeä d) päiväuniaika venähti. Ok, ihan järkeviä syitä, mutta ei enää huvita sopia tapaamisia kun kuitenkin sitten soitetaan ja perutaan. Mieluummin laitan etusijalle kalenteriini ne, joiden kanssa taatusti on hauskaa ja virkistävää nähdä. Jätän nämä pakkopullatapaamiset sellaisille päiville kun ei kerta kaikkiaan olisi mitään parempaakaan menoa tai seuraa.



9. Pidän lapsista, mutta en jaksa ihastella niitä loputtomiin. Kun näen lapsellista ystävääni, haluan ensisijaisesti nähdä ystävääni, aikuista. En todellakaan jaksa koko ajan hypettää lapsen tekemisiä, käppäillä perässä kun toinen roikkuu sormessa, ihastella jokaista uutta taitoa jne. Ei vain kiinnosta.

En hylännyt kaikki ystäviäni, jotka saivat lapsen. Ainoastaan 2. Suurin osa pysyi ihan normaaleina, vain nämä kaksi muuttuivat ihan tunnistamattomiksi. Ei ollut enää mitään yhteistä. Miksi ihmeessä jatkaa sellaisten ihmisten kanssa? Olivat puheenaiheineen, arkikuvioineen, tapoineen ja tekemisineen kuin jotain ventovieraita. Ei kerta kaikkiaan MITÄÄN yhteistä kiinnostuksen kohdetta enää. Toiset vaan mammautuvat niin syvästi, että eivät edes muista olleensa koskaan mitään muuta.

Kyllä mä lähimpiin pidin yhteyttä, mutta oma vuosien lapsettomuus veti aika katkeraksi. Vaikka tiesi miten tyhmää se on, niin muiden lapset oli minulta pois. Kyllä sen laveriporukan viimeisen lapsettoman arki ja juhla on todella erilaista kun muilla on lapset.



Lähimpien lapsista tuli rakkaita, mutta joidenkin onnea en kestänyt. Samoin en ollut tarpeeksi aikuinen olemaan se, joka kuuntelee miten kamalaa on valvoa yöt jne. Olisin antanut mitä vain, että olisin saanut ne yövalvomiset. Niitä kyllä sitten sainkin oikein urakalla kun saimme oman lapsen :D



Kaikki eivät tienneet lapsettomuushoidoistamme. Eli osa ajatteli, että olen vain puhtaasti itsekäs, vaikka kyse oli itsesuojelustakin.

Joku hankkii koiran ja alkaa selittää vain siitä. Joku saa lapsen ja selittää vain lapsestaan. Ei kiinnosta trimmaukset, näyttelyt, koiranlelut ja opitut temput. Niin kuin ei kiinnosta toisten lasten räkätaudit, yövalvomiset, hampaiden puhkeamiset tai opitut taidot. Ihan sama asia. Jos toinen selittää vain asioista, jotka eivät kiinnosta, niin miksi sitä viettäisi sitten aikaa sellaisen henkilön kanssa?

1. En tiedä mistään mitään, kun ei ole omia lapsia.

2. Äitiys on maailman tärkein työ, eli oma palkkatyöni on aivan mitätön ja arvoton.

3. En voi oikeasti olla onnellinen ennen kuin saan lapsen.

4. En tiedä mitä rakkaus on, kun ei ole lasta.

5. Lapsi tungettiin syliini joka kerta, vaikka yritin estellä ja sanoin etten halua.

6. Ei kiinnosta millaista kakkaa lapsella on minäkin päivänä. Ja onko kakka potassa vai lattialla.

7. Kaikki puheet liittyy lapseen, tai ainakin kääntyy lapseen. "Olen lähdössä ystävän reissuun", "jaa, no sitten kun on lapsia niin ei noin vain enää lähdetä reissuun ystävän kanssa, vaan perheen kanssa, ja se on maailman parasta".

8. Jos lähdetään ulos esim. juhlimaan, en voi lähteä kotiin ennen kuin äippäkaveri lähtee, koska minähän pääsen juhlimaan aina kun haluan, niin nyt pitää viihdyttää häntä, koska hän ei pääse.



Onneksi kaikki äippäkaverit ei oo samanlaisia vaan pystyvät edelleen arvostamaan minua ihmisenä, vaikka sitä lasta ei olekkaan.

--

2. Mistään muusta ei puhuta. Tai puhutaan, mutta sitä samaa kiiltoa ei silmiin syty muulloin kuin edellisistä puhuttaessa. Muut puheenaiheet tuntuu väkinäisiltä ja pakkopullalta.

3. En jaksa sitä jatkuvaa "apua, olenkohan riittävän hyvä äiti"-sterssaamista ja itsesyytöksiä siitä, että on hylännyt lapsen tunniksi kahvittelun vuoksi. Ihme neurootikkoja monet äidit.

--

5. Hyvin hyvin harvoin onnistuu näkeminen ilman lapsia. Silloinkin kiireellä ja hermostuneessa tunnelamssa. Koko ajan pitää soitella kotiin, että mitenkä kultamussukka siellä nyt pärjää isin, mummin tms. kanssa. Tulee olo,että minua nähdään vain pakosta, oikeasti haluaisi olla vain lapsensa kanssa. ja eiköhän se lapsi sen tunnin pärjää toisen vanhempansa kanssa. Ette ole äidit niin korvaamattomia, etteikö kukaan muu osaisi lastanne pitää hengissä sitä tuntia. Vaikka monet niin käytöksestään päätellen kuvittelevatkin.

--

9. Pidän lapsista, mutta en jaksa ihastella niitä loputtomiin. Kun näen lapsellista ystävääni, haluan ensisijaisesti nähdä ystävääni, aikuista. En todellakaan jaksa koko ajan hypettää lapsen tekemisiä, käppäillä perässä kun toinen roikkuu sormessa, ihastella jokaista uutta taitoa jne. Ei vain kiinnosta.

todella kireäksi huumorintajuttomaksi nipottajaksi, joka jokaisen tilaisuuden tullen mielellään toi ilkeästi ja lyttäävästi esille, kuinka äitiys se vaan tekeekin ihmisestä niin hyvän ja epäitsekkään ja ties mitä, vaikka tosiasiassa hänestä se teki niin kamalan ihmisen, etten sen tajuttuani ole kaipaillut hänen seuraansa. Niin ne ihmiset muuttuu, mutta sanottakoon että tiedän myös äitejä, joista ei tullut tuollaisia hurmosmammoja, jotka eivät maailmassa enää mitään muuta näekään kuin oman suuren äitiytensä. Lapsia vastaan mulla ei todellakaan ole mitään ja ihan mielelläni kuuntelen ihmisten jutustelua omista lapsistaan.

että hän ei kuunnellut lauseitani enää juuri koskaan loppuun, vaan keskeytti sanomiseni tylysti siis aivan turhaankin, ja muutenkin osoitti ettei puheillani saati tunteillani ollut mitään väliä. Enkä mä ole mikään taukoamaton hölpöttäjä edes. Minä kyllä kuuntelin tosissani ja mielenkiinnolla hänen juttujaan lapsiperhe-elämästä, miksen olisi kuunnellut, mutta mun asioista alkoi useimmiten vain vähättely ja lyttääminen, vaikka elämäni niitä lapsia lukuunottamatta oli ja on aika samanlaista ja tasaista. Siis tietenkin juttu keskeytyy välillä lapsen takia ihan oikeistakin syistä, minkä todellakin ymmärrän(!) mutta kun jokainen lapsen aivastus tai huomionhakuinen pelleily oli AINA se räikeästi oleellisempi kuin aikuisen ystävän kanssa vietetty parituntinen välillä. Huvittavaa kun minä olin kuulemma se joka hylkäsi hänet. No enhän minä enää lopulta niihin muutaman kuukauden välein tuleviin pätemisenhaluisiin ja soivan kireisiin soittoihinsakaan "ehtinyt" vastaamaan, koska niistä ei koskaan jäänyt mitään hyvää mieltä.



Jännä kun miehissä (ja ihan perheelleen omistautuvista hyvistä isistä puhun) harvemmin on näitä tyhjäpäitä, joiden aivan ainoa asia elämässä on sitten se (tietenkin oikeastikin tosi tärkeä) oma lapsi tai jopa se lauma niitä. Turha tulla kitisemään enää sitten seuraan kun muksu on iso ja olisikin ehkä tarvetta vanhalle ystävälle jonka kanssa voi puhua muustakin kuin perseiden pesusta ja kitinän eri sävyistä kun on niin tyhjääkin kotona ja kaikkea. En jaa aikaani kenelle tahansa minäkään.

Tää ei nyt vastaa ehkä kysymystä, mutta tuo hylkäys vaan tuntuu niin pahalta. Minut hylkäsi paras ystäväni vähitellen kun lapseni syntyi. Olimme parhaita ystäviä 15 vuotta. Hänellä ei ole lapsia ja hän erosi juuri miehestään. Hän ei enää vastannut viesteihini eikä puheluihini kuin viiveellä jos silloinkaan. Hänellä on jo uudet kaverit. Minä en vaivannut lapsenhoitopyynnöillä ja en puhunut todellakaan hänelle juurikaan vauvajutuista ja yritin parhaani mukaan järjestää yhteistä kahdenkeskistä aikaa. Toki tutustuin muihin äiteihin, joiden kanssa vietin paljon aikaa, mutta vain päivisin kun ystäväni oli töissä. Meillä on nyt tietenkin varsin eri elämäntilanteet, mutta mielestäni olen ihmisenä lähes samanlainen kuin ennenkin. En vaan ymmärrä ystävääni. Ehkä häntä ei vaan enää kiinnosta tai sittenhänestä tuntuu että jotenkin hylkäsin hänet. Toki uhan vauva-aikana minulla ei ollutkaan mahdollisuutta olla niin hyvä ystävä kuin ennen. Ehkä lapseton ystäväni ei sitä ihan hiffannut, kuinka kiinni vastasyntyneessä on. Mutta ikävöin häntä ihan kamalasti. Tuntuu typerältä ottaa häneen yhteyttä kun viesteihin ei enää tule edes vastausta ja sovitut tapaamisetkin vain jotenkin unohtui häneltä.

Vanha ketju, mutta nostelin ylös. Meillä ystävyyssuhde oli todella tiivis ja olimme pitkään (yli kymmenen vuotta) toinen toistemme tärkeimmät ihmiset. Sitten mua tärkeämmäksi tuli ensin mies ja lapsi. En vain kestänyt sitä, että olin elämäni tärkeimmälle ihmiselle enää vain se kolmonen. Eli vaikka minä olin se, joka hylkäsi, koin, että mut oli hylätty jo ennen sitä.

Vierailija kirjoitti:

Ei mun elämä sitä enään kiinnostanu. Hommas uusia, joilla oli lapsia.

Olen täysin samaa mieltä! Pienten lasten vanhemmat on pahoja! Voisin kertoa vaikka miten monta esimerkkiä!

Ei minua kiinnosta kukaan muu,kuin se ihminen,jonka kerran tunsin.Se penska siinä vieressä on vain häiriö.Jos ihmisen mielenkiinnon kohteet ovat niin ulkona omistani,ei meillä ole yhteistä.Enhän muutenkaan olisi tekemisissä kenenkään kanssa,jonka kanssa ei ole mitään yhteistä tai puhuttavaa.Miksi minun tulisi muuttua,jos toinen saa lapsen?Lapsia on tehty vuosituhansien ajan,ei tuo minusta ole mikään ihmeellinen asia-niin miksi siitä tulee vouhottaa.Jossei muija osaa vastata puhelimeen,soittaa takaisin,laittaa viestiä tms. niin miksi minäkään enää vaivautuisin?Olkoon siellä pentujensa kanssa,nehän ne ovat niin ykkös meriitti muutenkin.

Koska tapaa mieluummin muita lapsiperheitä. Ei koskaan soita. Unohtaa alustavasti sovitut vierailut tai sitten heillä on jotain muuta menoa tai oksennustauti tai kihomatoja. Ei välitä siitä, että ikävöin lapsia.

Huomasin olevani sellainen mukava varaystävä, joka hylättiin aina kun löytyi uusi ja mielenkiintoinen kaksilahkeinen. Jossain kohtaa alkoi leikkimään kotia ja hankki lapsen. Sitten olisi taas seura kelvannut. Jostain syystä ei enää oikein napannut nähdä.