Mun paha mieli on muiden syy, ensisijaisesti äitini

Ehkä mä alan nyt sit elää niin, et mä kohtelen itseäni hyvin. Olenhan mä jo siinä mielessä alkanutkin, että välit äitiin katkaisin parisen kuukautta sitten. 

Mitähän muuta? Ei se vain takaa mitään välitäntä onnea. Varsinkaan rakkaudessa. En voi päättää, että muut rakastavat minua, varsinkaan kukaan tietty henkilö. (Tää mun kriisi käynnistyi eräästä mihinkään johtamattomasta rakkaudesta / ihastumisesta. Koin, että se henkilö kohteli mua kuin litran mittaa. En ole enää sen jälkeen pitänyt siihen ihmiseen minkäänlaista yhteyttä, vaikka rakkaudettomuus sattuu minuun vuoden jokaisena päivänä. Nelikymppisen elämä on yhtä hevonvittua, sanon.)

ap

[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 17:40"]

Säälittää ap:n mies ja lapset.

[/quote]

Niin, eli mun pitäis kohdella heitä hyvin, itsestäni ilmeisesti viis. Oot just kuin äitini. Mutta joskus se minun hyvin kohtelemiseni on aloitettava, ja se on väkisinkin muilta pois. Tätähän mä just sanoin, että muut valittaa sitten. 

Ap

Itsekin olisin toiminut samoin ja ottanut tuollaiseen vanhempaan etäisyyttä. Äitisi näyttää todella purkaneen suhun omaa pahaa oloaan, johon varmaan hänelläkin omat henkilökohtaiset syynsä omaan elämänhistoriaansa liittyen.. Itsekin kuitenkin huomaat, että olet menestynyt elämässä paremmin kuin minkä kuvan äitisi puheista saa (velaton asunto, hyvät paperit, omaisuus..). Ymmärrän, että voit kokea jonkinlaista tarvetta olla hyvä ja onnistunut myös äitisi silmissä ja saada häneltä arvostusta, mutta jos 40 vuotta ei ole tuottanut tulosta, on joskus hyvä vaan antaa periksi ja lopettaa miellyttäminen - silloin vika ei vaan voi olla ainoastaan sinussa. Onko välien katkaiseminen yhtään helpottanut oloa? Vai tuntuuko kuin olisit tuuliajolla? 

[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 17:46"]

Ehkä mä alan nyt sit elää niin, et mä kohtelen itseäni hyvin. Olenhan mä jo siinä mielessä alkanutkin, että välit äitiin katkaisin parisen kuukautta sitten. 

Mitähän muuta? Ei se vain takaa mitään välitäntä onnea. Varsinkaan rakkaudessa. En voi päättää, että muut rakastavat minua, varsinkaan kukaan tietty henkilö. (Tää mun kriisi käynnistyi eräästä mihinkään johtamattomasta rakkaudesta / ihastumisesta. Koin, että se henkilö kohteli mua kuin litran mittaa. En ole enää sen jälkeen pitänyt siihen ihmiseen minkäänlaista yhteyttä, vaikka rakkaudettomuus sattuu minuun vuoden jokaisena päivänä. Nelikymppisen elämä on yhtä hevonvittua, sanon.)

ap

[/quote]

 Jes, hyvä! Tuo välien katkaiseminen nimenomaan on sitä rajojen laittamista ja itsensä arvostamista. Jos ei joku muutu hyvällä, niin sitten pahalla. Mutta niin vaan on tehtävä jos meinaa itse jaksaa. :)

Kaikki muu tulee ajan kanssa, pikkuhiljaa. 

Kuinkas muuten sinä ap oikein hoidat tilanteet joissa saat ns. kakkaa niskaan muilta ihmisiltä? Meinaan, suututko vai miten?

[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 15:38"][quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 15:36"]

Oma onnellisuus on itsestä kiinni. Ilkeitä ihmisiä ei tarvitse sietää, eikä kaikkia kommentteja tarvitse noteerata. 

[/quote]

Miten niin itsestä kiinni? Olisin halunnut olla sen ihmisen (ja monen muunkin) ystävä, mutta miten mä olen, kun mulle puhutaan noin: lähe meneen. Miten mä olen siinä ystävällinen?
[/quote]
No ei sitä kukaan oletakaan. Mutta oma onnellisuus on kiinni itsestä siten, että päästää irti ja jatkaa elämäänsä. Lähde meneen jos joku käskee äläkä katso enää taakse. Anna olla siinä kohtaa.

[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 17:52"]

Itsekin olisin toiminut samoin ja ottanut tuollaiseen vanhempaan etäisyyttä. Äitisi näyttää todella purkaneen suhun omaa pahaa oloaan, johon varmaan hänelläkin omat henkilökohtaiset syynsä omaan elämänhistoriaansa liittyen.. Itsekin kuitenkin huomaat, että olet menestynyt elämässä paremmin kuin minkä kuvan äitisi puheista saa (velaton asunto, hyvät paperit, omaisuus..). Ymmärrän, että voit kokea jonkinlaista tarvetta olla hyvä ja onnistunut myös äitisi silmissä ja saada häneltä arvostusta, mutta jos 40 vuotta ei ole tuottanut tulosta, on joskus hyvä vaan antaa periksi ja lopettaa miellyttäminen - silloin vika ei vaan voi olla ainoastaan sinussa. Onko välien katkaiseminen yhtään helpottanut oloa? Vai tuntuuko kuin olisit tuuliajolla? 

[/quote]

No ei tunnu onneksi kuin olisin tuuliajolla, siis sen takia. Muuten ehkä joo. Ja tajusin tämän ketjun ansiosta, että mun on alettava kohdella itseäni hyvin. Ja sitä kautta jäisi myös pois tyhmä ja turha tarve haukkua muita ja olla huonokäytöksinen. Ja saisin itsetuntoakin ehkä paremmaksi, se on huono. Mulla on vähän kuin se pidä tunkkisi - ajatusmalli. Ja onhan se raskas. Jos mä kohtelen itseäni hyvin, ei ole niin väliä, mitä muut sanovat mulle. Aiemmin otin sen määrittelynä minusta. Äidin oppi oli, että mun pitää saada muut kohtelemaan minua hyvin, sitten olen hyvä ihminen. Minusta se on kuitenkin kauhean rajoittava malli, koska silloinhan tosiaan se mitä muut sanovat minusta on minulle totuus, ei se, mitä itse ajattelen. Sillä, miten itse kohtelen itseäni ei oikein ollut väliä. Aivan kuin oppisin sillä lailla pitämään toisista tai itsestäni. 

Ap

[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 17:57"]

Kuinkas muuten sinä ap oikein hoidat tilanteet joissa saat ns. kakkaa niskaan muilta ihmisiltä? Meinaan, suututko vai miten?

[/quote]

Pienenä minua alkoi aina itkettää, eli kiukun peitti suru tai itku. Ihmisille jäi ihan pimentoon se, että minua sattui.  He jatkoivat elämäänsä minusta ja tunteistani välittämättä. Nykyään puolivieraille tai hyvänpäivän ystävillekään en sano yleensä mitään. Minulla on mallina se, että mietin mikä tilanteessa oli omaa syytäni. Vasta paljon myöhemmin saattaa tulla tunne siitä, että toinen toimi minusta jotenkin väärin. Mutta kun toinen ei yleensä ole omasta mielestään toiminut väärin, ja inhoan myös saattaa ihmisiä vastuuseen teoistaan kun se kiemurtelu on niin nolostuttavaa, en sano mitään. Esim. tämä lähe meneen -ihminen suhtautui juuri noin omaan osuuteensa mun mielipahassani. Eli ei mielestään ollut tehnyt mitään. Minusta se on outoa suhtautua noin, koska jos ei, niin kai silloin voisi ajatella, että jos minua loukkasi, voisi sanoa jotakin muutakin kuin "lähe meneen"? Ja hän sanoi minulle pahasti, eli sitä olisi voinut kyllä pahoitella. Ei vain halunnut tai jotain. Kuvittelikohan tosiaan, että jatkan sen jälkeen ystävyyttä?? 

Paitsi jos on ihan läheisestä kyse, niin räjähdän, suutun, motkotan ja haukun. Koitan sitä juuri nyt alkaa välttää, mutta mitään keinoa, jos sitä en tee, saada muita ymmärtämään mille tuntuu, ei ole. Esim. miehelle siis. Helposti käy niin, että jos en sitten ikävästi huuda vaan "puhun", että nyt ei tuntunut kivalta mies sanoo: "aijaa, no voi voi." eikä ymmärrä yhtään, että asia ei ole sillä vielä mitenkään kuitattu. 

Mulle se raivoaminen, ns. kosto, on ollut tapa kokea, että asia on "kuitattu", sitä ei tarvitse enää vatvoa. Mutta voi olla, etttä siinä on aina jäänyt se SYY, miksi loukkasi minua, aivan pimentoon, itseltänikin. Ja myös mieheltä. Sitä ei ole käsitelty. Kun minusta nämä erimielisyydet tuntuu aina niin kertakaikkisilta pattitilanteilta. 

Mua on loukattu. Toinen ei tehnyt mielestään mitään väärää. Daa? Miten edetään? Ihan turhaahan se on siinä sitten varmaan yhdessä jatkaa.

Ap

[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 17:46"]Ehkä mä alan nyt sit elää niin, et mä kohtelen itseäni hyvin. Olenhan mä jo siinä mielessä alkanutkin, että välit äitiin katkaisin parisen kuukautta sitten. 

Mitähän muuta? Ei se vain takaa mitään välitäntä onnea. Varsinkaan rakkaudessa. En voi päättää, että muut rakastavat minua, varsinkaan kukaan tietty henkilö. (Tää mun kriisi käynnistyi eräästä mihinkään johtamattomasta rakkaudesta / ihastumisesta. Koin, että se henkilö kohteli mua kuin litran mittaa. En ole enää sen jälkeen pitänyt siihen ihmiseen minkäänlaista yhteyttä, vaikka rakkaudettomuus sattuu minuun vuoden jokaisena päivänä. Nelikymppisen elämä on yhtä hevonvittua, sanon.)

ap
[/quote] Minä ainakaan en päätä ketä rakastaa minua. Minä rakastan ja osoitan rakkauteni ihmisilleni -- perheelleni, vanhemmilleni -- ja hassua kyllä he rakastavat minua. Toisin sanoen et voi päättää kuin omista toimistasi.

[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 23:23"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 17:46"]Ehkä mä alan nyt sit elää niin, et mä kohtelen itseäni hyvin. Olenhan mä jo siinä mielessä alkanutkin, että välit äitiin katkaisin parisen kuukautta sitten.  Mitähän muuta? Ei se vain takaa mitään välitäntä onnea. Varsinkaan rakkaudessa. En voi päättää, että muut rakastavat minua, varsinkaan kukaan tietty henkilö. (Tää mun kriisi käynnistyi eräästä mihinkään johtamattomasta rakkaudesta / ihastumisesta. Koin, että se henkilö kohteli mua kuin litran mittaa. En ole enää sen jälkeen pitänyt siihen ihmiseen minkäänlaista yhteyttä, vaikka rakkaudettomuus sattuu minuun vuoden jokaisena päivänä. Nelikymppisen elämä on yhtä hevonvittua, sanon.) ap [/quote] Minä ainakaan en päätä ketä rakastaa minua. Minä rakastan ja osoitan rakkauteni ihmisilleni -- perheelleni, vanhemmilleni -- ja hassua kyllä he rakastavat minua. Toisin sanoen et voi päättää kuin omista toimistasi.

[/quote]

Joo, samaan tulokseen tulin. Mutta enpä ollut tullut mun äitini kasvatuksessa. Mille sinusta tuntuisi, jos sun rakkautes ois noille ihmisille paskan arvoista? Meitäkin on, joita on kohdeltu lapsuudenkodissa niin. Ei äitikään varmaan tahallaan, mutta niin siinä nyt vain kävi. Olisi varmaan "halunnut", että mä ostan teoilla hänen rakkautensa, kun ei paremmasta tiennyt. Se nyt on ohan sama jos jonkun kaverin tai puolitutun mielestä sun rakkautes tai sä olet paskan arvoinen mutta laitapa siihen oma äitisi ja kasva sitten tuollaiseksi niin aikamoinen oot.

Ap

Musta kuulostaa ettei ap ole täysin terveessä parisuhteessakaan. Ei minusta pitäisi joutua käyttämään mitään huutoa tai muuta vahviketta saadakseen kumppain tajuamaan omaa oloa. Eikä omassa kodissa kuulu tuntea riittämättömyyttä.

[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 23:27"][quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 23:23"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 17:46"]Ehkä mä alan nyt sit elää niin, et mä kohtelen itseäni hyvin. Olenhan mä jo siinä mielessä alkanutkin, että välit äitiin katkaisin parisen kuukautta sitten.  Mitähän muuta? Ei se vain takaa mitään välitäntä onnea. Varsinkaan rakkaudessa. En voi päättää, että muut rakastavat minua, varsinkaan kukaan tietty henkilö. (Tää mun kriisi käynnistyi eräästä mihinkään johtamattomasta rakkaudesta / ihastumisesta. Koin, että se henkilö kohteli mua kuin litran mittaa. En ole enää sen jälkeen pitänyt siihen ihmiseen minkäänlaista yhteyttä, vaikka rakkaudettomuus sattuu minuun vuoden jokaisena päivänä. Nelikymppisen elämä on yhtä hevonvittua, sanon.) ap [/quote] Minä ainakaan en päätä ketä rakastaa minua. Minä rakastan ja osoitan rakkauteni ihmisilleni -- perheelleni, vanhemmilleni -- ja hassua kyllä he rakastavat minua. Toisin sanoen et voi päättää kuin omista toimistasi.

[/quote]

Joo, samaan tulokseen tulin. Mutta enpä ollut tullut mun äitini kasvatuksessa. Mille sinusta tuntuisi, jos sun rakkautes ois noille ihmisille paskan arvoista? Meitäkin on, joita on kohdeltu lapsuudenkodissa niin. Ei äitikään varmaan tahallaan, mutta niin siinä nyt vain kävi. Olisi varmaan "halunnut", että mä ostan teoilla hänen rakkautensa, kun ei paremmasta tiennyt. Se nyt on ohan sama jos jonkun kaverin tai puolitutun mielestä sun rakkautes tai sä olet paskan arvoinen mutta laitapa siihen oma äitisi ja kasva sitten tuollaiseksi niin aikamoinen oot.

Ap
[/quote] Itse asiassa rakastin suuresti vuosia avopuolisoani ja lasteni isää kunnes hän jätti minut ja selvisi että hän oli vain käyttänyt minua hyväkseen kaiken ajan. Tämä oli todella raastavaa, ymmärtää että rakkauteni ja kaikki siihen liittyvä oli ollut tälle ihmiselle vain väline. Kuitenkin. Minun rakkauteni oli ollut aitoa, en aio sitä hävetä enkä katua. Voin kertoa ettei ollut helppoa hyväksyä tätä. Nykyään minulla on uusi perhe ja paljon hyvää. Olen niin itsepäinen etten suostu jäämään paskaan makaamaan. Aion tästä eteenkinpäin rakastaa hmisiä ja luottaa ihmisiin. Sillä se toinen vaihtoehto on niin ankea ja kamala.

[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 23:38"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 23:27"][quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 23:23"] [quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 17:46"]Ehkä mä alan nyt sit elää niin, et mä kohtelen itseäni hyvin. Olenhan mä jo siinä mielessä alkanutkin, että välit äitiin katkaisin parisen kuukautta sitten.  Mitähän muuta? Ei se vain takaa mitään välitäntä onnea. Varsinkaan rakkaudessa. En voi päättää, että muut rakastavat minua, varsinkaan kukaan tietty henkilö. (Tää mun kriisi käynnistyi eräästä mihinkään johtamattomasta rakkaudesta / ihastumisesta. Koin, että se henkilö kohteli mua kuin litran mittaa. En ole enää sen jälkeen pitänyt siihen ihmiseen minkäänlaista yhteyttä, vaikka rakkaudettomuus sattuu minuun vuoden jokaisena päivänä. Nelikymppisen elämä on yhtä hevonvittua, sanon.) ap [/quote] Minä ainakaan en päätä ketä rakastaa minua. Minä rakastan ja osoitan rakkauteni ihmisilleni -- perheelleni, vanhemmilleni -- ja hassua kyllä he rakastavat minua. Toisin sanoen et voi päättää kuin omista toimistasi. [/quote] Joo, samaan tulokseen tulin. Mutta enpä ollut tullut mun äitini kasvatuksessa. Mille sinusta tuntuisi, jos sun rakkautes ois noille ihmisille paskan arvoista? Meitäkin on, joita on kohdeltu lapsuudenkodissa niin. Ei äitikään varmaan tahallaan, mutta niin siinä nyt vain kävi. Olisi varmaan "halunnut", että mä ostan teoilla hänen rakkautensa, kun ei paremmasta tiennyt. Se nyt on ohan sama jos jonkun kaverin tai puolitutun mielestä sun rakkautes tai sä olet paskan arvoinen mutta laitapa siihen oma äitisi ja kasva sitten tuollaiseksi niin aikamoinen oot. Ap [/quote] Itse asiassa rakastin suuresti vuosia avopuolisoani ja lasteni isää kunnes hän jätti minut ja selvisi että hän oli vain käyttänyt minua hyväkseen kaiken ajan. Tämä oli todella raastavaa, ymmärtää että rakkauteni ja kaikki siihen liittyvä oli ollut tälle ihmiselle vain väline. Kuitenkin. Minun rakkauteni oli ollut aitoa, en aio sitä hävetä enkä katua. Voin kertoa ettei ollut helppoa hyväksyä tätä. Nykyään minulla on uusi perhe ja paljon hyvää. Olen niin itsepäinen etten suostu jäämään paskaan makaamaan. Aion tästä eteenkinpäin rakastaa hmisiä ja luottaa ihmisiin. Sillä se toinen vaihtoehto on niin ankea ja kamala.

[/quote]

Joo, ymmärrän hyvin, että noinkin voi elämässä käydä ja mulle se ois varmaan ollut maailmanloppu, kun oon tottunut tarkistamaan arvoni toisten silmistä. Mutta siis jos sun äitis ois tehnyt noin niin se ois edelleen eri asia sun psyykelle ja mitä nuorempana niin sen pahempi. Mulle on ollut "selvää" noin 4-vuotiaasta, ettei rakkauteni ole äidille oikeastaan minkään arvoista eikä hänkään minua arvosta. Sellaisestakin voi selvitä, mutta mulle nyt kävi näin että en ole tämän paremmin selvinnyt. Eli siis itsetunto ja muu ihan säpäleinä. Äiti oli manipuloiva ja sai minut uskomaan, ettei muutkaan mua rakasta ja muutenkin käytti henkisiä koukkuja luultavasti tajuamattaan, joilla mut tavallaan henkisesti eristettiin muista, jotta pysyisin hänelle uskollisena (joskin raivohulluna) edes jotenkuten ja se "kertoi" hänelle, ettei hänessä mitään vikaa ollut, kun lapsi ei kerran äitiään "jätä". 

Ap

[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 23:29"]

Musta kuulostaa ettei ap ole täysin terveessä parisuhteessakaan. Ei minusta pitäisi joutua käyttämään mitään huutoa tai muuta vahviketta saadakseen kumppain tajuamaan omaa oloa. Eikä omassa kodissa kuulu tuntea riittämättömyyttä.

[/quote]

Äh, kaikki johtuu mun lapsuudesta. Ei se huuto mitenkään tähän parisuhteeseen liity. Olen huutanut kaikissa miessuhteissani aina. Se tulee kotoa ja tiedän, että se on väärin, mutta annapas toimiva tapa sitten. Ja riittämättömyys on tullut niinikään lapsuudenkodista. Äiti moitti mua kaikesta, mitä mä tein. Luuli kasvattavansa sillä tavalla kai kunnianhimoisemman lapsen. Aina vaati parempaa. Kävi niin, etten tee enää mitään. Tuli todellakin täysi riittämättömyyden tunne. Äiti oli kasvanut opettajaperheessä, sieltä kai tämä sikailumalli (äidistä hyvä kasvatus) on peräisin. 

Mieheni ei vain tajua, että millaista mun pääni sisällä on, ja siksi kai koen edelleenkin riittämättömyyttä. Huutamista olen nyt vähentänyt, mutta kuten sanoin en tiedä miten mä sitten kuvailisin mun pettymystä? Jos se ei kertakaikkiaan ole toiselle pettymys eikä ongelma, miten hän toimii, niin on aivan kuin mullakaan ei voisi olla ongelmaa. Kun ei sullakaan ole. Täytyy kai vaan koittaa pitää kiinni siitä, mitä itse haluan? Mutta kun se on niin väärin, niin väärin. Toiselle, siis.

Ap

[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 23:46"][quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 23:38"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 23:27"][quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 23:23"] [quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 17:46"]Ehkä mä alan nyt sit elää niin, et mä kohtelen itseäni hyvin. Olenhan mä jo siinä mielessä alkanutkin, että välit äitiin katkaisin parisen kuukautta sitten.  Mitähän muuta? Ei se vain takaa mitään välitäntä onnea. Varsinkaan rakkaudessa. En voi päättää, että muut rakastavat minua, varsinkaan kukaan tietty henkilö. (Tää mun kriisi käynnistyi eräästä mihinkään johtamattomasta rakkaudesta / ihastumisesta. Koin, että se henkilö kohteli mua kuin litran mittaa. En ole enää sen jälkeen pitänyt siihen ihmiseen minkäänlaista yhteyttä, vaikka rakkaudettomuus sattuu minuun vuoden jokaisena päivänä. Nelikymppisen elämä on yhtä hevonvittua, sanon.) ap [/quote] Minä ainakaan en päätä ketä rakastaa minua. Minä rakastan ja osoitan rakkauteni ihmisilleni -- perheelleni, vanhemmilleni -- ja hassua kyllä he rakastavat minua. Toisin sanoen et voi päättää kuin omista toimistasi. [/quote] Joo, samaan tulokseen tulin. Mutta enpä ollut tullut mun äitini kasvatuksessa. Mille sinusta tuntuisi, jos sun rakkautes ois noille ihmisille paskan arvoista? Meitäkin on, joita on kohdeltu lapsuudenkodissa niin. Ei äitikään varmaan tahallaan, mutta niin siinä nyt vain kävi. Olisi varmaan "halunnut", että mä ostan teoilla hänen rakkautensa, kun ei paremmasta tiennyt. Se nyt on ohan sama jos jonkun kaverin tai puolitutun mielestä sun rakkautes tai sä olet paskan arvoinen mutta laitapa siihen oma äitisi ja kasva sitten tuollaiseksi niin aikamoinen oot. Ap [/quote] Itse asiassa rakastin suuresti vuosia avopuolisoani ja lasteni isää kunnes hän jätti minut ja selvisi että hän oli vain käyttänyt minua hyväkseen kaiken ajan. Tämä oli todella raastavaa, ymmärtää että rakkauteni ja kaikki siihen liittyvä oli ollut tälle ihmiselle vain väline. Kuitenkin. Minun rakkauteni oli ollut aitoa, en aio sitä hävetä enkä katua. Voin kertoa ettei ollut helppoa hyväksyä tätä. Nykyään minulla on uusi perhe ja paljon hyvää. Olen niin itsepäinen etten suostu jäämään paskaan makaamaan. Aion tästä eteenkinpäin rakastaa hmisiä ja luottaa ihmisiin. Sillä se toinen vaihtoehto on niin ankea ja kamala.

[/quote]

Joo, ymmärrän hyvin, että noinkin voi elämässä käydä ja mulle se ois varmaan ollut maailmanloppu, kun oon tottunut tarkistamaan arvoni toisten silmistä. Mutta siis jos sun äitis ois tehnyt noin niin se ois edelleen eri asia sun psyykelle ja mitä nuorempana niin sen pahempi. Mulle on ollut "selvää" noin 4-vuotiaasta, ettei rakkauteni ole äidille oikeastaan minkään arvoista eikä hänkään minua arvosta. Sellaisestakin voi selvitä, mutta mulle nyt kävi näin että en ole tämän paremmin selvinnyt. Eli siis itsetunto ja muu ihan säpäleinä. Äiti oli manipuloiva ja sai minut uskomaan, ettei muutkaan mua rakasta ja muutenkin käytti henkisiä koukkuja luultavasti tajuamattaan, joilla mut tavallaan henkisesti eristettiin muista, jotta pysyisin hänelle uskollisena (joskin raivohulluna) edes jotenkuten ja se "kertoi" hänelle, ettei hänessä mitään vikaa ollut, kun lapsi ei kerran äitiään "jätä". 

Ap
[/quote] Totta varmaan että tilanteesi on tosi paljon pahempi. Mutta tiedätkö, sä et ole silti sama asia kuin äitisi teot. Sä olet ainoastaan se mitä sinä teet ja ajattelet. On ihan turha vatvoa syitä ja juuria menneestä tämän hetken oloihin enää tässä vaiheessa. Kerroit käyneesi vuosia terapiassa. Olet varmaan vatvonut äiti-asiasi mennen tullen siellä joten anna niiden olla.
.
Sen itsetunnon saa muyten sullä että tekee ja tekee asioita joista voi olla itselleen ylpeä. Mikä sitten sulle onkaan tärkeää. Siis sulle. Ei muille. Mä oon rakentanu omaa itsetuntoa pikkuhiljaa ensinnäkin läheisten kautta (oon pakottanu itteni luottamaan heihin ja ne on palkinnut mut siitä) ja myös ruumista vetreyttämällä ja töiden kautta. Kun mun tekee paskassa olossa mieli syyttää mun eksää niin mietin mitä kaikkea olen tehnyt ja saanut aikaan eron jälkeen. Näin mä palaan taas nykyhetkeen ja olen iloisempi. Toivottavastinäistä ois sulle jotain vinkkiä. Se on yhtä vittua nimittäin se ainainen katkeruus. Se oikeasti syö ihmistä. Jopa koko ihmisen jollei taistele vastaann

Sua on helppo vaan mätkiä kuin maassamakaava roskapussia kun et osaa kuin itkeä, ei mitään vastaanpanemista tms. Voit syyttää muita mutta vika on itsessäsi. Lapsuutesi oli paskamaista, okei myönnän, vaan niin oli meikäläisen, musta vaan tuli onnellinen ja eheä ihminen ja susta ei. Mä olin valmis tappelemaan vastaan ja joskus sitä on pakko saada tahtonsa läpi ja siitä saa sitten sitä itsetuntoa.

Ryhdistäydy, nainen.

Joo, kiitos, on aina mukava kuulla vaikeuksista joista ihmiset on selvinneet, meinaan moni luulee, että he on selvinneet mutta oikeasti ovat edelleen tosi katkeria ja kaatavat kaiken edelleen muiden päälle. Katkeruutta mulla on ollut vaikka muille jakaa, tajusin senkin vasta noin vuosi sitten, ainahan mulla on tai siis jo kauan, ei aina, ollut paha olla ja sehän johtuu katkeruudesta. 

Se on syntynyt lapsuudessa, oli vain piilossa kunnes kasvoin ja kaikkea. Eli en edes muista ikinä "valinneeni" tai tajunneeni, että katkeroidun. Mun elämäni katkerimmat asiat ovat tapahtuneet ennen 10:ttä ikävuotta. Kaikki sen jälkeen on vain toisintoa niistä. Ehkä maailman tapa auttaa mua näkemään mitä onkaan tapahtunut. 

Voin toivoa, että katkeruudesta on osa jo syöty, mutta on sitä vielä jäljellä. Työstän sitä ja koitan tässä välillä nauttia kun tulee hyviä hetkiä! Esim. tänään, kiitos tämän ketjun, kun ajoin autolla katselin harvinaisen kauniita pilviä ja vihreää maisemaa ja tunsin vapautta, onnellisuutta. Koska tajusin, että mun täytyy ja mä saan kohdella itseäni hyvin. Se ei ole ensin kaikilta osin niin helppoa, kuin mille kuulostaa, koska itseään huonosti kohtelemalla koittaa usein oikaista joissain asioissa, saada muka nopeammin tai olla enemmän jotain. Mun on pakko luopua jostain (ainakin aluksi) jotta en enää saa (ota) paskaa niskaani. Vaikea selittää, mutta kai te tiiätte... Efva Attlingilla on sellainen koru, I take no shit. Pakko varmaan ostaa se ja alkaa kohdella itseäni hyvin. 

Hyviä öitä!

ap

[quote author="Vierailija" time="18.06.2015 klo 00:13"]Joo, kiitos, on aina mukava kuulla vaikeuksista joista ihmiset on selvinneet, meinaan moni luulee, että he on selvinneet mutta oikeasti ovat edelleen tosi katkeria ja kaatavat kaiken edelleen muiden päälle. Katkeruutta mulla on ollut vaikka muille jakaa, tajusin senkin vasta noin vuosi sitten, ainahan mulla on tai siis jo kauan, ei aina, ollut paha olla ja sehän johtuu katkeruudesta. 

Se on syntynyt lapsuudessa, oli vain piilossa kunnes kasvoin ja kaikkea. Eli en edes muista ikinä "valinneeni" tai tajunneeni, että katkeroidun. Mun elämäni katkerimmat asiat ovat tapahtuneet ennen 10:ttä ikävuotta. Kaikki sen jälkeen on vain toisintoa niistä. Ehkä maailman tapa auttaa mua näkemään mitä onkaan tapahtunut. 

Voin toivoa, että katkeruudesta on osa jo syöty, mutta on sitä vielä jäljellä. Työstän sitä ja koitan tässä välillä nauttia kun tulee hyviä hetkiä! Esim. tänään, kiitos tämän ketjun, kun ajoin autolla katselin harvinaisen kauniita pilviä ja vihreää maisemaa ja tunsin vapautta, onnellisuutta. Koska tajusin, että mun täytyy ja mä saan kohdella itseäni hyvin. Se ei ole ensin kaikilta osin niin helppoa, kuin mille kuulostaa, koska itseään huonosti kohtelemalla koittaa usein oikaista joissain asioissa, saada muka nopeammin tai olla enemmän jotain. Mun on pakko luopua jostain (ainakin aluksi) jotta en enää saa (ota) paskaa niskaani. Vaikea selittää, mutta kai te tiiätte... Efva Attlingilla on sellainen koru, I take no shit. Pakko varmaan ostaa se ja alkaa kohdella itseäni hyvin. 

Hyviä öitä!

ap
[/quote] Hyvää yötä ja toivottavasti uskallat jo lähi aikoina päästää irti menneosyydestäsi ja olla aidosti onnellinen lastesi kanssa. T. 76

Sun kannattais alkaa kirjeenvaihtoon seksikkään tuubitoppileopardin aka angstiteinin kanssa. Ihan samanlaista tekstiä.

Löydä