Lue keskustelun säännöt.
Niin makaa kuin petaa.. Anoppi sai nenilleen
25.09.2012 |
Anoppi on kautta aikain suosinut tyttärensä perhettä, niin rahallisesti kuin lastenhoito avussakin. Tasan kerran on anoppi vastineet meidän lapsia 2 tuntia kun mies ajoi töistä kotiin kun jouduin sairaalaan.
Nyt se itse sairastui ja joutui pyörätuoliin. Nyt kyllä pyydetään meitä hätiin tekemään hänelle ramppeja ja kuljettamaan kaupassa.
Miehen siskokin soitti että eikö meidän Maija voisi välillä mennä mummia hoitamaan kun heidän Kaisa on siellä joka viikonloppu.
Muistan kun miehen siskolle aikoinaan purnasin että meidän lapset kaipaavat mummia mutta kun eivät juuri koskaan pääse sinne.
Nyt olen kieltäytynyt auttamista ja ilmoittanut että meidän lapset ei jalallaan astu mummulaan. Ja mies sanoi ettei häntäpään kiinnosta.
Tästä se varsinainen sota alkoi ja siellä ollaan niin marttyyriä ja uhataan perinnöttä jättämisellä. Törkeää.
Onneksi anoppi ei. Omista juuri mitään vaan appiukko joka on reilu ja varmaan katsoo että molemmat lapset saavat yhtä paljon.
Kommentit (115)
anoppi auttaa vain tyttären perhettä ja viettää joka ikisen päivän tyttären lapsia hoitamassa. Meitä ei ole auttanut ikinä koskaan, ja liikaa ei tosiaan ole pyydetty, kaksi kertaa pahassa hädässä - anoppi tietenkin kieltäytyi.
Anoppi on sanonut miehelleni päin näköä sen että hänelle vain tyttären lapsenlapset ovat oikeita ja rakkaita ja pojan lapset tuntuvat vierailta. Haluaa siis vain tyttären lasten elämään mukaan, ei tule meille synttäreille vaikka kutsutaan.
Ja ennenkuin joku av räyhääjä huutaa että "itse olet syyllinen ap" niin tiedoksenne: EN OLE. Vika oli jo lapsuudessa anopin eriarvoisessa suhtautumisessa, jossa poika jäi kaikesta paitsi eikä saanut mitään, ja tytär sai kaiken. Sama jatkui aikuisena.
Mulla ei ole omaa äitiä eli lapsemme ovat siis ilman mummoa. Anoppia nähdään aniharvoin. Hommassa on kuitenkin se puoli että anopin tytär on laiska, eikä varmasti viitsi auttaa anoppia kun anoppi vanhenee. Ja poika taas on kiltti ja kuuliainen ja tekee mitä käsketään. Meillä tulee tasan käymään niin, että kun anoppi on huonona, niin apu vaaditaan MEILTÄ. Eihän sitä tytärtä voi vaatia auttamaan kun sillä on niin "rankkaa".
Emme ole siis todellakaan saaneet koskaan apua anopilta sekunniksikaan, mutta meidän oletetaan sitten auttavan pyytettä kun se aika koittaa.
Näinhän se on, maailmassa mikään ei ole reilua. Anopin tytär on saanut kaiken huomion ja tyttären lapset saavat rakkautta ja hoivaa, meidän lapsista ei välitä tipan vertaa sitten ollenkaan.
En vielä ymmärrä mistä kaivan vilpittömän auttamisen halun, kun mieltäni kirvelee vieläkin se äärimmäinen hätätilanne jossa viimeisenä keinona itkien apua pyydettiin anopilta. Eikä auttanut, kun oli tärkeämpää tekemistä (eli tyttären auttaminen, jota muutenkin tehdään 365 päivää vuodessa. Yhtä ainoaa kertaa hädän hetkellä ei voinut auttaa poikansa perhettä).
Joten kyllä sympatiat on ap:n puolella, tiedän miltä tuntuu olla piittaamattoman kohtelun kohteena.
hih. puhutkohan mun anopista? käyttää samoja sanoja : tyttärellähän on niin rankkaa. eli miniän selkänahasta voi kyllä kaiken repia ja poikansa, mutta kaikki apu menee tyttärelle.
joka on patalaiska. vanhemmat tekevät siinä taloudessa kaikki työt, mitä kuvitella saattaa: lastenhoidot, remontit, autonhuollot, siivoukset...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja kyllä, en halua olla hänen kanssaan tekemisissä. Olen mieluummin tyttöni ja toisen pojan ja hänen vaimonsa kanssa. He suhtautuvat minuun ihan eri tavalla.
Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.
ymmärrän, miksi anoppi ei ole halunnut olla hänen kanssaan tekemisissä.
Ei kai se mun vika ole jos anoppi ei ole tekemisissä, ei mua nyt enää kiinnosta käydä sitä auttelemassa kun ei sieltäkään mulle tullut apua.Mä käyn ennemmin auttamassa omia vanhempiani ja samoin lapset.
Jos itselle raha on elämän pääsisältö, helposti kuvittelee, että se on muillekin.
Ehkä miniäsi ei välitä seurastasi, koska sinä rakastat vain rahaa. Et todellisuudessa välitä yhdestäkäänihmisestä, paitsi itsestäsi. Laskelmoiden hoidat tyttäresi lapset ja teet heille kaiken koska kuvittelet, että tytär on varmempi hoitamaan sinua vanhana.
rakastat itse rahaa ja luulet miniän kyttäävän rahojasi. Mistä voit olla varma siitä? Kun sinä kuolet, miniäsi on ehkä itse jotain 60v? ehkä vanhempikin. oletko nyt ihan varma että hän on kieli pitkällä rahojesi perään? ehkä hänelle on ihan sama saako hän pennin pyörylää.
suhtautuminen sinuun johtuu siitä, että sinä et pysty kohdella samalla arvokkuudella kuin kohtelet rahaa, ketään ihmistä, jolla mielestäsi rahaa ei ole tarpeeksi.
jätti minut paitsioon aikanaan ja se teki kipeää. Oli niin paljon huomion viejiä, paljon tarvitsijoita ja paljon ääneen vaatijia. En alkanut taistelemaan, ihminen tehköön omasta tahdostaan sen mitä tekee. Lastenhoitoavun perässä en niinkään ollut, tosin olen siitä onnekas että appivanhempani ovat auttaneet lasten kanssa ja heillä on ollut siihen parempi tilaisuuskin.
Äitini istuu tällä hetkellä pyörätuolissa. Kyllä ne tarvitsijat ovat ympäriltä kaikonneet melkein kokonaan. Minulla taas on äitiini läheiset välit, koska nyt hänellä on aikaa kuunnella ja puhua. Konkreettia lastenhoitoapua en siis ole juuri koskaan häneltä saanut, mutta henkistä tukea on pari viime vuotta jaettu toisillemme runsaastikin ja pidän sitä arvossa. Hyviä neuvojakin olen saanut lasten ongelmien kanssa taistellessa.
En ymmärrä miksi minun pitäisi olla katkera jostain mitä paitsi olen joskus jäänyt. Minä elän tätä hetkeä ja hän on "läsnä" nyt. Helpompaa tietä olisin hänelle toivonut -samoin kuin itselleni.
Onko rakkaus suorittamista ja pyyteellistä vai voiko se ymmärtää vaihtelevia elämänolosuhteita ja ihmisen kykenemättömyyttä nähdä omaa epäreiluuttaan? Onko rakkaus puntari tai mittatikku? Ehkä appivanhempien kanssa on vaikeampi puhua rakkausaspektista, mutta uskon monen tilanteen suhteessa appivanhempiinkin menevän kivuttomammin kun miettii rakkauden pohjimmaista olemusta. Se ei välttämättä ole joka hetki tasan menevää vastavuoroista antamista ja ottamista. Eihän elämässä muutenkaan ole joka hetki puntit tasan joka suuntaan ja silti me pystymme elämään elämää suhteellisessa tasapainossa ja sovussa ympäristömme kanssa.
juurikin näin elämää tulisi elää. tarpeetonta kaivella vanhoja. ihmisyyttä on anteeksi anto.
No kuule, harvoin miniä mitään perintöä saa idiootti:)
Ei mun mies ainakaan isänsä kuolemaa odota, odotatko sinä omasi kun noin puhelet? Ap
Ei niin, että odottaisit kuolemaa, mutta et sinä tosiaan ole rahasta kieltäytymässäkään. Ymmärrän hyvin, että et ole väleissä anoppisi kanssa. Mutta miksi kiukuttelet siitä, että anoppi on kokenut oman tyttärensä läheisemmäksi kuin sinut, miniänsä? Juu, ei teidän tarvitse heitä auttaa, jos he ovat KIELTÄYTYNEET auttamasta teitä. Oliko todellakin kyse kieltäytymisestä vai siitä, etteivät tarjoutuneet auttamaan?
Mä saan perintöä omilta vanhemmiltani ja mies omiltaan, ei mun tarvii mistään kieltäytyä:) ja toisekseen en kiukuttele siitä että oma tyttärensä on läheisempi vaan siitä että kohteli lapsenlapsiaan erityisen moukkamaisesti. Poikansa lapset olivat hänelle ilmaa. Lakkaisi välittämästä ja lapsetkin toteutettiin siihen että heillä on yksi mummu, minun äitini. Ja todellakin oli kyse kieltäytymisestä. Ja nyt pyydellään sitten apua kun miehen sisko ei pääse aina auttamaan. Ap
ja tuossa yllä on vastauksesi, jonka aloitat haukkumalla kommentoijaa nro 13. Vaikka väität, että keksin senkin ihan itse...
Sanot aloituksessasi, että anoppi on uhannut jättää teidät perinnöttömäksi, mutta onneksi se ei onnistu, koska appi omistaa heillä sen, mitä jaettavaksi jää, eikä appi jätä miestäsi/teitä perinnöttömäksi.
Jälkeenpäin olet käyttänyt huomattavasti energiaa väittääksesi, että ette ole miehesi kanssa mitään perintöä saamassakaan. Mitä ihmettä? Jos anoppi on eronnut apesta, eikä omita mitään, olisiko se tuottanut fyysistä kipua sanoa se, ilman että kiukuttelet muille? Siis - kertaan - mitä sitten oikein tarkoitit aloituksesi lopulla jollet juurikin sitä, että lällätilää, ei meiltä voi perintöä poistaa...
Opettelisit ilmaisemaan itseäsi selkeästi, niin ei tarvitse kiukuta, kun sinua ei ymmärretä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kuule, harvoin miniä mitään perintöä saa idiootti:)
Ei mun mies ainakaan isänsä kuolemaa odota, odotatko sinä omasi kun noin puhelet? Ap
Ei niin, että odottaisit kuolemaa, mutta et sinä tosiaan ole rahasta kieltäytymässäkään. Ymmärrän hyvin, että et ole väleissä anoppisi kanssa. Mutta miksi kiukuttelet siitä, että anoppi on kokenut oman tyttärensä läheisemmäksi kuin sinut, miniänsä? Juu, ei teidän tarvitse heitä auttaa, jos he ovat KIELTÄYTYNEET auttamasta teitä. Oliko todellakin kyse kieltäytymisestä vai siitä, etteivät tarjoutuneet auttamaan?
Mä saan perintöä omilta vanhemmiltani ja mies omiltaan, ei mun tarvii mistään kieltäytyä:) ja toisekseen en kiukuttele siitä että oma tyttärensä on läheisempi vaan siitä että kohteli lapsenlapsiaan erityisen moukkamaisesti. Poikansa lapset olivat hänelle ilmaa. Lakkaisi välittämästä ja lapsetkin toteutettiin siihen että heillä on yksi mummu, minun äitini. Ja todellakin oli kyse kieltäytymisestä. Ja nyt pyydellään sitten apua kun miehen sisko ei pääse aina auttamaan. Ap
ja tuossa yllä on vastauksesi, jonka aloitat haukkumalla kommentoijaa nro 13. Vaikka väität, että keksin senkin ihan itse...Sanot aloituksessasi, että anoppi on uhannut jättää teidät perinnöttömäksi, mutta onneksi se ei onnistu, koska appi omistaa heillä sen, mitä jaettavaksi jää, eikä appi jätä miestäsi/teitä perinnöttömäksi.
Jälkeenpäin olet käyttänyt huomattavasti energiaa väittääksesi, että ette ole miehesi kanssa mitään perintöä saamassakaan. Mitä ihmettä? Jos anoppi on eronnut apesta, eikä omita mitään, olisiko se tuottanut fyysistä kipua sanoa se, ilman että kiukuttelet muille? Siis - kertaan - mitä sitten oikein tarkoitit aloituksesi lopulla jollet juurikin sitä, että lällätilää, ei meiltä voi perintöä poistaa...
Opettelisit ilmaisemaan itseäsi selkeästi, niin ei tarvitse kiukuta, kun sinua ei ymmärretä.
Oletko sinä vänkääjä ihan torvi? Onko sinulla kaikki kunnossa? Ei kenelläkään muulla ole luetunymmärtämisessä mitään vikaa, kuin sinulla. Muut ovat kyllä ymmärtäneet ap:n kertomuksen. Sinä se vaan jaksat täällä vängätä muka eri ihmisenä ja keksiä lisää tarinaa. Ihan oikeasti trolli, lopeta jo, ei jaksa tuollaista jankkaajaa enää, joka on menettänyt kaiken järkensä aikoja sitten :D.
Eikö sinulla ole muuta elämää, kun joka aloituksessa jankkaaminen ja tarinankerronta? Mikä sinun elämässäsi on niin pahasti mennyt pieleen, että purat täällä näin ärsyttävällä tavalla traumojasi?
Se ei ole haistattelua niinkuin sinä päästäsi KEKSIT.
Perintö ja sen jako elollisen olennainen asia vaan se uhkailu että jäät perinnöttömäksi. Ja lisäyksenä siihen että appiukko on reilu eikä uhkaile. Ihan aloitukseen kirjoitin että anopilta ei olla perintöä saamassa kun hänellä ei ole mitä jakaa.
Energiaa olen kyllä käyttänyt siihen perintöasiaan kun se näyttää monelle olevan asian ydin vaikka se ei ollut pointti vaan edelleen se uhkailu ja käytös.
Miten anopin ja Apen ero vaikuttaa anopin käytökseen ja siihen että on ollut tyly ja ilkeä meidän lapsille? Kysynpähän vaan.
Tämä avaus koski anoppia, miksi se on niin vaikea ymmärrä vaan on pakko vetää mukaan koko suku. Enkeli minä voi meidän elämän koko 10 vuotta kirjoittaa aloitukseen. Pitäisi käsittääkseni riittää kun sanon että aloitus koskee anoppia ja hänen käytöstään.
Sanon nyt vielä uudestaan, minua ei kiinnosta anopin perintö ( vaikka sitä olisikin) vaan se uhkaus että tekee perinnöttömäksi jos emme nyt vuosien jälkeen tee niin kun hän käskee.
Mitä jos sä opettelisit sisäistänyt lukemaasi ja et hakemalla hakisi niitä syitä että pääset vittuilemaan ja haukkumaan. Mikä tarve sun oli vrt älä appiukko tähän mukaan ja alkaa väittämään totuutena sitä että vihaan appeani ?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä koko jutun ydin
Ap:n anoppi on kohdellut tämän miestä huonosti jo vuosia (esim aina suosinut tämän siskoa). Ap:n anoppille pojan lapset ovat olleet suunnilleen ilmaa; tosista lapsenlapsista sitävastoin anoppi on välittänyt. Anoppi on ts. kaikinpuolin kohdellut poikaansa ja tämän perhettä kylmän välinpitämättömästi.
Nyt anoppi on sitten itse sairastunut ja tarvitsee apua. Miksi ap:n miehen ja hänen perheensä pitäisi rientää auttamaan? Koska anoppi on ap:n miehen äiti? Miksi sillä nyt pitäisi olla merkitystä, kun ei sillä ilmeisesti ole ollut anopille merkitystä vuosiin, jollei jopa vuosikymmeniin?
Se ei ole haistattelua niinkuin sinä päästäsi KEKSIT. Perintö ja sen jako elollisen olennainen asia vaan se uhkailu että jäät perinnöttömäksi. Ja lisäyksenä siihen että appiukko on reilu eikä uhkaile. Ihan aloitukseen kirjoitin että anopilta ei olla perintöä saamassa kun hänellä ei ole mitä jakaa. Energiaa olen kyllä käyttänyt siihen perintöasiaan kun se näyttää monelle olevan asian ydin vaikka se ei ollut pointti vaan edelleen se uhkailu ja käytös. Miten anopin ja Apen ero vaikuttaa anopin käytökseen ja siihen että on ollut tyly ja ilkeä meidän lapsille? Kysynpähän vaan. Tämä avaus koski anoppia, miksi se on niin vaikea ymmärrä vaan on pakko vetää mukaan koko suku. Enkeli minä voi meidän elämän koko 10 vuotta kirjoittaa aloitukseen. Pitäisi käsittääkseni riittää kun sanon että aloitus koskee anoppia ja hänen käytöstään. Sanon nyt vielä uudestaan, minua ei kiinnosta anopin perintö ( vaikka sitä olisikin) vaan se uhkaus että tekee perinnöttömäksi jos emme nyt vuosien jälkeen tee niin kun hän käskee. Mitä jos sä opettelisit sisäistänyt lukemaasi ja et hakemalla hakisi niitä syitä että pääset vittuilemaan ja haukkumaan. Mikä tarve sun oli vrt älä appiukko tähän mukaan ja alkaa väittämään totuutena sitä että vihaan appeani ? Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tästä se varsinainen sota alkoi ja siellä ollaan niin marttyyriä ja uhataan perinnöttä jättämisellä. Törkeää.Onneksi anoppi ei. Omista juuri mitään vaan appiukko joka on reilu ja varmaan katsoo että molemmat lapset saavat yhtä paljon.
Lakiosa perinnöstä kuuluu kaikille rintaperillisille, vaikka kuka uhkailisi mitä. Joten en ymmärrä teidän vouhkaamisia ollenkaan.
Jotain ylimääräistä voi testamentata mahdollisesti hyvin perusteluin jollekin, mutta rintaperillistä ei voi jättää perinnöttä, ellei ole poikkeuksellien hirveää elämää viettänyt lapsi.
jätti minut paitsioon aikanaan ja se teki kipeää. Oli niin paljon huomion viejiä, paljon tarvitsijoita ja paljon ääneen vaatijia. En alkanut taistelemaan, ihminen tehköön omasta tahdostaan sen mitä tekee. Lastenhoitoavun perässä en niinkään ollut, tosin olen siitä onnekas että appivanhempani ovat auttaneet lasten kanssa ja heillä on ollut siihen parempi tilaisuuskin.
Äitini istuu tällä hetkellä pyörätuolissa. Kyllä ne tarvitsijat ovat ympäriltä kaikonneet melkein kokonaan. Minulla taas on äitiini läheiset välit, koska nyt hänellä on aikaa kuunnella ja puhua. Konkreettia lastenhoitoapua en siis ole juuri koskaan häneltä saanut, mutta henkistä tukea on pari viime vuotta jaettu toisillemme runsaastikin ja pidän sitä arvossa. Hyviä neuvojakin olen saanut lasten ongelmien kanssa taistellessa.
En ymmärrä miksi minun pitäisi olla katkera jostain mitä paitsi olen joskus jäänyt. Minä elän tätä hetkeä ja hän on "läsnä" nyt. Helpompaa tietä olisin hänelle toivonut -samoin kuin itselleni.
Onko rakkaus suorittamista ja pyyteellistä vai voiko se ymmärtää vaihtelevia elämänolosuhteita ja ihmisen kykenemättömyyttä nähdä omaa epäreiluuttaan? Onko rakkaus puntari tai mittatikku? Ehkä appivanhempien kanssa on vaikeampi puhua rakkausaspektista, mutta uskon monen tilanteen suhteessa appivanhempiinkin menevän kivuttomammin kun miettii rakkauden pohjimmaista olemusta. Se ei välttämättä ole joka hetki tasan menevää vastavuoroista antamista ja ottamista. Eihän elämässä muutenkaan ole joka hetki puntit tasan joka suuntaan ja silti me pystymme elämään elämää suhteellisessa tasapainossa ja sovussa ympäristömme kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä myös on sekä isääni että sitten myöhemmin minua ja sisaruksiani kohdeltu täysin epätasa-arvoisesti. Osoitettu selkeästi jo lapsena että emme ole yhtä tärkeitä kuin muut. Noh, eipähän ole sitten apuakaan tarjottu, eikä käyty katsomassa vuosiin.
Jos olisin ap niin sanoisin selkeästi anopille miksi ei olla valmiita auttamaan. Tuon tyyliset ihmiset kun eivät useinkaan koe tehneensä mitään kummallista tai väärää. Ehkä viesti menee perille vain suoraan sanomalla ja anoppi (sekä tyttärensä) saattaa edes jollain tasolla ymmärtää mistä on kysymys.
Olen jutellut kahden iäkkään naisen kanssa, joiden tarinat oli kovin samanlaiset:
- Anoppini oli aina äidillee nobody. Kun äiti tuli vanhaksi, niin vaati tytärtään hoitamaan itseään. Anoppi sai vatsahaavan kuusikymppisenä ja verenpaineet ja kaikki, kun illat, aamut ja yöt hoiti sairasta äitiään ja sydän syrjällä oli päivällä töissä ja mietti, miten äiti pärjää yksin. Silti tuo mummu hehkutti poikaansa loppuun asti ja kuoleman jälkeen kävi ilmi, että oli salaa lähettänyt koko eläkkeensä sille kultapojalleen, joka ei siis yhtään päivää auttanut niinä vuosina äitinsä kanssa. Anoppi elätti, maksoi ruuat ja ei saanut silloin edes omaishoidontukea, kun ei tiennyt siitä ja elettiin 80-lukua. Kuoleman jälkeen löytyi tyhjä eläketili, josta joka kuukausi tilisiirto sille pojalle...
- Eräs työkaveri valitteli samaa aikanaan. Itse vanheni ja teki töitä. Vanha äiti velvoitti joka ilta auttamaan ja passaamaan, poikaansa ei voinut tietenkään edes kysyä. Sen sijaan tytärtään haukkui, kehui poikaansa (joka ei siis äitinsä eteen mitään tehnyt) ja oli vielä testamentinkin tehnyt pojalleen, niin että työkaverini sai vain lakiosan.:(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nähtävästi miehesi ei ole koskaan elänyt vanhempiensa kanssa, koska ei ole sieltä mitään apua saanut? Ei kotia, koulutusta, apua nuoruusvuosina?
Jos miehelläsi on ollut ns. normaali lapsuus, on suorastaan alhaista olla olematta nyt vanhempiensa apuna. Miestäsi ei kiinnosta !!! auttaa vanhempiaan, vaikka todennäköisesti juuri se sama pyörätuolissa istuva nainen valvoi miehesi vierellä, kun tämä oli lapsena sairas.
Mistä te hankitte näitä itsekkäitä kusipäämiehiä? Perintöä odotellaan reilulta appiukolta, joka ei kuitenkaan aikanaan hoitanut lapsianne. Miksi appiukko ei ole paska, mutta anoppi on? Yhtä lailla se appi olisi voinut olla teillä apuna vai oliko hänkin kuin miehesi nyt eli ei huvittanut auttaa?
Sydämestäni toivon, että kun sinä sairastut, katsoo miehesi sinua ja sanoo, että ei nyt huvita auttaa.
jätti minut paitsioon aikanaan ja se teki kipeää. Oli niin paljon huomion viejiä, paljon tarvitsijoita ja paljon ääneen vaatijia. En alkanut taistelemaan, ihminen tehköön omasta tahdostaan sen mitä tekee. Lastenhoitoavun perässä en niinkään ollut, tosin olen siitä onnekas että appivanhempani ovat auttaneet lasten kanssa ja heillä on ollut siihen parempi tilaisuuskin.
Äitini istuu tällä hetkellä pyörätuolissa. Kyllä ne tarvitsijat ovat ympäriltä kaikonneet melkein kokonaan. Minulla taas on äitiini läheiset välit, koska nyt hänellä on aikaa kuunnella ja puhua. Konkreettia lastenhoitoapua en siis ole juuri koskaan häneltä saanut, mutta henkistä tukea on pari viime vuotta jaettu toisillemme runsaastikin ja pidän sitä arvossa. Hyviä neuvojakin olen saanut lasten ongelmien kanssa taistellessa.
En ymmärrä miksi minun pitäisi olla katkera jostain mitä paitsi olen joskus jäänyt. Minä elän tätä hetkeä ja hän on "läsnä" nyt. Helpompaa tietä olisin hänelle toivonut -samoin kuin itselleni.
Onko rakkaus suorittamista ja pyyteellistä vai voiko se ymmärtää vaihtelevia elämänolosuhteita ja ihmisen kykenemättömyyttä nähdä omaa epäreiluuttaan? Onko rakkaus puntari tai mittatikku? Ehkä appivanhempien kanssa on vaikeampi puhua rakkausaspektista, mutta uskon monen tilanteen suhteessa appivanhempiinkin menevän kivuttomammin kun miettii rakkauden pohjimmaista olemusta. Se ei välttämättä ole joka hetki tasan menevää vastavuoroista antamista ja ottamista. Eihän elämässä muutenkaan ole joka hetki puntit tasan joka suuntaan ja silti me pystymme elämään elämää suhteellisessa tasapainossa ja sovussa ympäristömme kanssa.
Lukekaa ajatuksella. Toisenkin kerran.
Itse ymärsin vasta nyt, mitä tarkoittaa hetkessä eläminen ja tuon kauniinmpaa kuvausta rakkaudesta en ole kuullut.
Kunpa kasvaisin ja kypsyisin pian tän kirjoittajan tasolle, niin voisi olla noin rauhassa itsensä ja ihmistensä kanssa.
Kiitos.
Tästä se varsinainen sota alkoi ja siellä ollaan niin marttyyriä ja uhataan perinnöttä jättämisellä. Törkeää. Onneksi anoppi ei. Omista juuri mitään vaan appiukko joka on reilu ja varmaan katsoo että molemmat lapset saavat yhtä paljon.
Lakiosa perinnöstä kuuluu kaikille rintaperillisille, vaikka kuka uhkailisi mitä. Joten en ymmärrä teidän vouhkaamisia ollenkaan. Jotain ylimääräistä voi testamentata mahdollisesti hyvin perusteluin jollekin, mutta rintaperillistä ei voi jättää perinnöttä, ellei ole poikkeuksellien hirveää elämää viettänyt lapsi.
Jos lapsia on 2, voi toinen saada 75% ja toinen 25%, ihan lakien mukaan. Pitää vain testamentata omaisuutensa toiselle lapselle, silloin toinen saa vain lakiosan.
Hänkin oli aina sukset ristissä kaikkien kanssa. Kun leskiäitinsä kuoli, ei jäänyt mitään perittävää eli se täällä kuulutettu lakiosa oli tasan 0 euroa. Sen sijaan äitinsä oli eläissään jakanut omaisuutensa muille sukulaisille, erityisesti tuttavan siskolle ja tämän lapsille. Turhaan hän yritti esittää, että nämä olivat saaneet ennakkoperintöä, oikeudessa väitteeseensä ei uskottu. 15 vuoden aikana ehti aika hyvin antamaan lahjoja niille lapsenlapsille, jotka kävivät auttamassa.
Nähtävästi miehesi ei ole koskaan elänyt vanhempiensa kanssa, koska ei ole sieltä mitään apua saanut? Ei kotia, koulutusta, apua nuoruusvuosina?
Jos miehelläsi on ollut ns. normaali lapsuus, on suorastaan alhaista olla olematta nyt vanhempiensa apuna. Miestäsi ei kiinnosta !!! auttaa vanhempiaan, vaikka todennäköisesti juuri se sama pyörätuolissa istuva nainen valvoi miehesi vierellä, kun tämä oli lapsena sairas.
Mistä te hankitte näitä itsekkäitä kusipäämiehiä? Perintöä odotellaan reilulta appiukolta, joka ei kuitenkaan aikanaan hoitanut lapsianne. Miksi appiukko ei ole paska, mutta anoppi on? Yhtä lailla se appi olisi voinut olla teillä apuna vai oliko hänkin kuin miehesi nyt eli ei huvittanut auttaa?
Sydämestäni toivon, että kun sinä sairastut, katsoo miehesi sinua ja sanoo, että ei nyt huvita auttaa.
Ei se noin mene. Lapset eivät pääse valitsemaan perhettä, johon syntyvät. Kyllä se heistä huolehtiminen kuuluu vanhempien velvollisuuksiin. Vapaahetoiseksi suhde menee vasta sitten, kun lapset ovat aikuisia. Silloin kyse on vastavuoroisesta suhteesta. Jos mies on katsonut vuosikaudet, miten ilkeästi omat vanhemmat kohtelevat häntä ja hänen lapsiaan, niin en ihmettele päätöstä. Vanhempiaan ei voi valita.
jätti minut paitsioon aikanaan ja se teki kipeää. Oli niin paljon huomion viejiä, paljon tarvitsijoita ja paljon ääneen vaatijia. En alkanut taistelemaan, ihminen tehköön omasta tahdostaan sen mitä tekee. Lastenhoitoavun perässä en niinkään ollut, tosin olen siitä onnekas että appivanhempani ovat auttaneet lasten kanssa ja heillä on ollut siihen parempi tilaisuuskin.
Äitini istuu tällä hetkellä pyörätuolissa. Kyllä ne tarvitsijat ovat ympäriltä kaikonneet melkein kokonaan. Minulla taas on äitiini läheiset välit, koska nyt hänellä on aikaa kuunnella ja puhua. Konkreettia lastenhoitoapua en siis ole juuri koskaan häneltä saanut, mutta henkistä tukea on pari viime vuotta jaettu toisillemme runsaastikin ja pidän sitä arvossa. Hyviä neuvojakin olen saanut lasten ongelmien kanssa taistellessa.
En ymmärrä miksi minun pitäisi olla katkera jostain mitä paitsi olen joskus jäänyt. Minä elän tätä hetkeä ja hän on "läsnä" nyt. Helpompaa tietä olisin hänelle toivonut -samoin kuin itselleni.
Onko rakkaus suorittamista ja pyyteellistä vai voiko se ymmärtää vaihtelevia elämänolosuhteita ja ihmisen kykenemättömyyttä nähdä omaa epäreiluuttaan? Onko rakkaus puntari tai mittatikku? Ehkä appivanhempien kanssa on vaikeampi puhua rakkausaspektista, mutta uskon monen tilanteen suhteessa appivanhempiinkin menevän kivuttomammin kun miettii rakkauden pohjimmaista olemusta. Se ei välttämättä ole joka hetki tasan menevää vastavuoroista antamista ja ottamista. Eihän elämässä muutenkaan ole joka hetki puntit tasan joka suuntaan ja silti me pystymme elämään elämää suhteellisessa tasapainossa ja sovussa ympäristömme kanssa.
Joku voi hylätä lapsensa/ lapsenlapsensa, kohdella heitä moukkamaisesti ja vuosien päästä vaatia apua oman kuntonsa ylläpitämiseen.
Minulla tai lapsillani ei ole mitään puhuttavaa anopin kanssa. Emme edes kunnolla tunne häntä. Minulla on tässä maailmassa paljon läheisempiäkin ihmisiä jotka tarvitsevat apuani.
Ap
että anoppi ei ole halunnut lapsia hoitaa? Ymmärtäisin sellaisen ainakin siinä tapauksessa jos nuoripari on hyvin tarkka hoidon laadusta ja kärkäs arvostelemaan isovanhemman tapaa olla lapsen kanssa. Luontevaa suhdetta ei pääse syntymään eikä isovanhempi koe lapsen hoitamista ilona ja läheisenä yhdessäolona vaan vaikeana tehtävänä joka on miltei mahdoton läpäistä ja josta voi tulla arvostelua vaikka parhaansa yrittäisikin.