Onpa täällä paljon lastensa liikunnan vastustajiia, onko laiskuutta?

ylsi tavoitteeseen, eli ammattiurheiljaksi?

Minä kuskaan lapsia. Tavoite on, että liikkumisesta tulee itsestäänselvä tapa. On sitten aikuisenakin helpompi lähteä lenkille, eikä tarvitse odottaa neljänkympin kriisiä, ennen kuin aloittaa liikunnan.

Liikkuminen tuottaa iloa ja hyvää mieltä. Porukassa liikkuminen tuo sosiaalisuutta. Liikunnalla on positiivinen vaikutus mielenterveyteen. Se auttaa keskittymiseen (mikä ainakin osaltaan selittää sen, että liikuntaa harrastavat pärjäävät usein myös koulussa.)

Ensimmäinen kuskaamisen tavoite on jo täyttynyt: lapset ovat teinejä, eivätkä notku kylillä kaljatölkki kädessä roskiksia potkien.

Parikymmentä vuotta sitten kun minä olin lapsi ei kukaan vanhempi vienyt eikä tuonut lastaan yhtään mihinkään. Oletettiin vain, että pihalla kavereiden kanssa heilutaan kaiken päivää koulun jälkeen, syömään tullaan viideksi ja kotiin viimeistään kahdeksalta. Ihan normaaleita ihmisiä meistä kasvoi kuitenkin, ehdittiin oikein hyvin harrastamaan myöhemmälläkin iällä.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että aikuisella pitää olla omakin elämä siitä huolimatta että on sattunut saamaan lapsia. Lapset kyllä löytävät sopivat harrastukset silloinkin kun pääsevät itse niihin kulkemaan. Myös lepo ja vapaa-aika on koulun lisäksi tärkeää, mielestäni vielä tärkeämpää kun joka päivä harkoissa juokseminen. Teini-iässä ne harrastukset kuitenkin tippuvat ja jos lapsella on sellaiset kaverit että ostarit kiinnostavat niin sinnehän ne menevät. On sitten vanhemmasta kiinni miten ja millä aikataululla.

Liikunta on hyvästä, sen me jokainen tiedetään. Jokailtainen rehaaminen pitkin kyliä koko perheen voimin ei ole. Urheiluseuroissa mielellään panostetaan kilpaurheiluun eikä oikein anneta mahdollisuutta vain harrastaa. Se on tietysti heidän intresseissään.

Kohtuus kerjätessäkin ja suorittaminen pois sanon minä!

Itse olen syntynyt 1971 ja olen harrastanut kilpaurheilua ihan pienestä pitäen. Vaatimalla vaadin päästä harrastamaan lajia jonka bongasin Moskovan Olympialaisista. Äiti vielä yritti käännyttää johonkin tyyliin balettiin, mutta pidin pääni ja pääsin harrastamaan. Kohta olinkin jo kilparyhmässä ja koko perhe sitoutunut harrastukseen. Myyjäisiin leivottiin, kisatalkoissa isät kasasivat suorituspaikkoja ja äiti toimi tulospalvelussa. Pikkusisko "lapputyttönä", toki hänelläkin oli myös oma rakas harrastuksensa. Vanhemmat olivat siis aika työllistettyjä meidän lasten harrastuksissa.

Voin sanoa, että olen saanut urheiluharrastukselta suunnattoman paljon eväitä elämääni ja olen todella kiitollinen vanhemmilleni, että he mahdollistivat sen. Siksi olen halunnut tarjota omille lapsille saman heidän niin halutessaan. Kolmesta kaksi on halunnut, yksi ei ja se on ihan ok. Hän harrastaa partiota ja musiikkia satunnaisemmin ja sekin on täysin ok.

ylsi tavoitteeseen, eli ammattiurheiljaksi?

Ammattihaaveet oli ihan muualla, eli koulussa, joka sekin sujui hyvin. Itseasiassa kaikki urheiluryhmässämme olivat tosi hyviä koulussa. En tiedä mistä johtui vaikka treenasimme 6 x viikossa, ehkä siitä, että läksyihin käytetty aika oli rajallinen ja aika piti käyttää tehokkaasti. Kaikista myös tuli itse asiassa akateemisesti koulutettuja. Itse olen lääkäri, porukassa on kauppatieteilijöitä, opettajia, yksi juristi ja eläinlääkäri.

Kun pienenä koukkupolvena aloitin harrastuksen, en pyrkinyt yhtään mihinkään. Parasta oli hieno jumppapuku, jossa oli samanlaiset raidat hihoissa kuin Nadia Comanecilla. Pikkuhiljaa taidot karttuivat ja pääsi aina parempaan ryhmään kisoihin, jotka olivat aivan parasta ikinä, edelleen muistan sen kihelmöivän fiiliksen! Kun harjoitusmäärä karkasi kahdesta kolmeen kertaan viikossa, vanhemmat keskustelivat vakavasti onko tämä jo liikaa.

Ihan samalla tavalla nyt 6 x viikossa treenaava tyttömme kinusi luistelukouluun 3-vuotiaana kun näki Laura Lepistön jäällä. Laji on meille ihan vieras ja olin tosi ennakkoluuloinen. Ajattelin kuitenkin, ettei luistelutaidosta ole haittaakaan, silloin oli ollut monta surkeaa talvea peräkkäin. Sitten vaan pikkuhiljaa siirtyi ryhmästä toiseen ja kilpailemaan - se on tytöstä parasta kaikessa, ollut aina. Menestystäkään ei tarvitse tulla, kisat on ihania ihan ylipäänsä. Lapsestamme ei ikinä tule Suomen taitoluistelun pelastajaa, sen voin varmuudella sanoa jo nyt, mutta toivon että hänellä on elämänikäinen innostus liikkua ja urheilla kun on siihen pienestä pitäen tottunut.

Tämä on meille vanhemmille ainut motiivi lasten urheilemiselle.

On valittu harrastukset niin, että pääsevät itsekin harrastuksiin. No, yhteen kerhoon pitää viedä talvisaikaan, kun ei pyörällä enää pääsen.

Mutta lapseni on paljon ystäviensä kanssa, pyöräilevät, tekevät metsäretkiä (joskus itsekin lähden mukaan), hyppivät trampoliinilla, rakentavat majoja jne. Ja kyllä tuo kehittää niin motorisia taitoja kuin luovuuttakin. Itse asiassa lapsellani on vain yksi varsinainen liikuntaharrastus, muut ovat kuvataide ja musiikki (on niissä hyvinkin lahjakas).

Olen sen verran itsekäs äiti, että en halua kaikkea aikaani käyttää lasten harrastuksiin kuljettamiseen. Minusta olisi väärin, että toinen lapsi joutuisi olemaan toisen treenien vuoksi aina autossa, vaikka sillä aikaa mieluummin leikkisi kotona tms.

Ainoa mihin olen sitoutunut kuljettamaan on uimakoulu, jonka isompi onkin jo suorittanut kokonaan, mutta nyt nuorempi aloittaa ko. hommat.

Aloitin joukkuelajin viisivuotiaana. Oli aikoja kun en olisi jaksanut treeneissä käydä, mutta vanhemmat patistelivat. Minulle opetettiin että elämässä pitää tehdä asioita vaikka aina ei juuri sillä hetkellä huvittaisikaan. Harrastin tämän päälajini ohella myös tanssimista ja musiikkia. Jäi aikaa myös kavereille. Onneksi vanhempani tukivat minua läpi urani, nyt pelaan mm-tasolla.



Lukioaikana kävin koulun lisäksi töissä ja treenit olivat 9kertaa viikossa, päälle matsit ja omat harjoitteeni, mm uinti ja juoksulenkit.



Harrastukseni myötä olen saanut lukuisia uusia kavereita, joten treeneihin meno on myös kivaa ja kasvattaa myös sosiaalisia taitoja.



Nyt katson vierestä ylipainoisia ikätovereitani jotka saivat pelata simssiä päivät pitkät. Osa on myös notkunut huoltiksilla siitä asti kun täyttivät 11v. Heitä ei patisteltu tekemään mitään mistä ei pitäneet. Nykyisiä raggareitahan nuo tuppaavat olemaan.

ja yksi "kulttuuriharrastus" ja on jo aika vaikea löytää aikaa yhteisille uimahalli- ja pyöräreissuille, joilla oppisi sitä "helppoa liikuntaa" jota voi harrastaa paikkakunnasta riippumatta aikuisenakin.



Neljä kertaa viikossa jääkiekkoa, sitten menet armeijaan ja opiskelemaan niin äkkiä liikunta jää kokonaan. Ja kyllä noissa jäkisporukoissa se alkon käyttö opiskellaan vaikkei ostarilla hengaakaan.

Ap, olet niiiin aikasi tuote :D

Parikymmentä vuotta sitten kun minä olin lapsi ei kukaan vanhempi vienyt eikä tuonut lastaan yhtään mihinkään. Oletettiin vain, että pihalla kavereiden kanssa heilutaan kaiken päivää koulun jälkeen, syömään tullaan viideksi ja kotiin viimeistään kahdeksalta. Ihan normaaleita ihmisiä meistä kasvoi kuitenkin, ehdittiin oikein hyvin harrastamaan myöhemmälläkin iällä.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että aikuisella pitää olla omakin elämä siitä huolimatta että on sattunut saamaan lapsia. Lapset kyllä löytävät sopivat harrastukset silloinkin kun pääsevät itse niihin kulkemaan. Myös lepo ja vapaa-aika on koulun lisäksi tärkeää, mielestäni vielä tärkeämpää kun joka päivä harkoissa juokseminen. Teini-iässä ne harrastukset kuitenkin tippuvat ja jos lapsella on sellaiset kaverit että ostarit kiinnostavat niin sinnehän ne menevät. On sitten vanhemmasta kiinni miten ja millä aikataululla.

Liikunta on hyvästä, sen me jokainen tiedetään. Jokailtainen rehaaminen pitkin kyliä koko perheen voimin ei ole. Urheiluseuroissa mielellään panostetaan kilpaurheiluun eikä oikein anneta mahdollisuutta vain harrastaa. Se on tietysti heidän intresseissään.

Kohtuus kerjätessäkin ja suorittaminen pois sanon minä!

Kyllä 70-luvulla syntyneet ovat jo harrastaneet monipuolisesti ja minua sekä sisruksiani on kuljetettu paljonkin, koska pikkukaupungissa oli huonot julkiset yhteydet.

Aloitin joukkuelajin viisivuotiaana. Oli aikoja kun en olisi jaksanut treeneissä käydä, mutta vanhemmat patistelivat. Minulle opetettiin että elämässä pitää tehdä asioita vaikka aina ei juuri sillä hetkellä huvittaisikaan. Harrastin tämän päälajini ohella myös tanssimista ja musiikkia. Jäi aikaa myös kavereille. Onneksi vanhempani tukivat minua läpi urani, nyt pelaan mm-tasolla.

Lukioaikana kävin koulun lisäksi töissä ja treenit olivat 9kertaa viikossa, päälle matsit ja omat harjoitteeni, mm uinti ja juoksulenkit.

Harrastukseni myötä olen saanut lukuisia uusia kavereita, joten treeneihin meno on myös kivaa ja kasvattaa myös sosiaalisia taitoja.

Nyt katson vierestä ylipainoisia ikätovereitani jotka saivat pelata simssiä päivät pitkät. Osa on myös notkunut huoltiksilla siitä asti kun täyttivät 11v. Heitä ei patisteltu tekemään mitään mistä ei pitäneet. Nykyisiä raggareitahan nuo tuppaavat olemaan.

eikä meidän kadun lapsista yhtäkään kuljeteltu yhtään mihinkään ennen kuin sitten ehkä 5.luokalta alkaen yksi poika pelasi jääkiekkoa aika omistautuneesti. Tosin asuimme kaupungissa ja esim. partiotoimintaan pääsi kävellen. Useampikin kadun lapsista harrasti suunnistusta paikallisessa seurassa, mutta ei sitäkään treenattu monena päivänä viikossa. Jalkapalloilijapoika pääsi harjoituksiinsa omatoimisesti enkä tiedä, miten usein niitä oli.

vaikka kyllä tää taksikuskina olo ryhtyy välillä kypsyttämään. Naurattaa aina kun kysellään tuota "ruutu-aikaa", meillä on sovittu 3x viikossa 1h kerrallaan.. ei oo varmaan koskaan toteutunut kun koko ajan ollaan jollain pallokentällä.

...lopettakaa heti höpinät jostain "tavoitteista", "ammattilaisuudesta" ja "MM-tasoista".



Tyhmempikin yksilö tajuaa, että 99,x% lapsista ei ikinä tulee saamaan euroaakaan palkkaa urheilusta.



Ne todelliset tavoitteet ovat ihan muualla, aivan kuten tässä jo muutama onkin asiallisesti kirjoittanut.