Kesäkertut tiistaihin!

Mulla oli eilen jo niin energinen päivä, että aloin huolestua kun ei väsyttänytkään enää. Mutta tänään taas väsyttää ja tekee pahaakin, että eiköhän kaikki hyvin ole. Ja näillä viikoilla se kai alkaa muutenkin helpottamaan.



Tuosta vammaisuudesta... Kerronpa lyhyesti oman tarinani. Esikoisen raskausaika meni hyvin, lukuun ottamatta keskiraskauden supisteluja ja lievää raskausmyrkytystä. Oli ihanaa saada terve poikalapsi. 1,5v neuvolasta lääkäri kuitenkin laittoi lähetteen lasten neurologiselle, koska ei saanut kontaktia lapseen ja ylivilkkauden oireitakin oli tuolloin olemassa. Vuosi sitten lapselle diagnosoitiin (vajaa 2-vuotiaana) autistiset piirteet, vuorovaikuksen ongelmat, puheen kehityksen viivästymä yms. Terveestä pojasta tulikin yhtäkkiä sairas.



Nyt tuo poika on pian 3v. ihana lapsi. Puhetta tulee jo jonkin verran ja kehitystä on tapahtunut huimasti. Ikäistensä tasolla poika ei kuitenkaan ole ja kukaan ei vielä tiedä tuleekokaan poika ikäisiään koskaan saavuttamaan. Epätietoisuus onkin tässä äitinä kaikista pahinta. Parin viikon päästä mennään taas viikoksi sairaalaan ja tutkitaan miten lapsi on nyt kehittynyt. Kromosomeista ei ole löytynyt syytä, joten nyt on edessä sairaalajaksolla myös pään magneettikuvaus. Raskas viikko taas edessä... Jotenkin olen valmistautunut siihen, että diagnoosiksi tulee vielä joskus vähintäänkin lievä kehitysvamma.



Mieheni oli sitä mieltä raskausaikana, että jos testeissä selviäisi että odotan vammaista lasta, hän haluaisi minun tekevän abortin. Nyt tuo mies rakastaa tuota pientä vammaista lasta niin paljon, että olisi valmis itse kuolemaan pojan puolesta. Itsellekin tämä on ollut tosi kova kasvun paikka, koska meillä ei ole suvussakaan ainuttakaan vammaista lasta. Nykyään mun korvassa kuulostaa pahalta se, kun ihmiset sanoo, että " ei ole väliä kumpi on tulossa, kunhan lapsi on terve..." Tottakai jokainen toivoo näin, mutta joskus sairas lapsi voi olla todella suuri siunaus. Jollain tapaa sellaista lasta rakastaa eri tavalla kuin tervettä. Sellaisten lasten kautta oppii näkemään elämästä hyvin pieniäkin asioita ja oppii arvostamaan jotain sellaista mitä ei muuten tulisi edes ajatelleeksi.



Tietenkin toivon, että mahassa kasvava lapsi olisi terve, koska pelkään etten jaksaisi toista vammaista lasta, mutta toisaalta ajattelen, että tulee mitä on tullakseen. Pääasia, että lapsi syntyy elävänä. Onhan se kuitenkin minun oma ihana, rakas, ainutlaatuinen lapseni.



No tulipas taas vuodatettua... Sori =D



Palaamisiin!



mirju ja pikku-pööpöti 11+2

täälä oli satanut koko illan ja yön lunta. Aamulla oli lunta yli nilkkojen ja sai raivata tiensä autotallille aamulla.Mutta silti heti huomasi mielialasta että tulee joulusempi mieli kun sataa lunta. Huomiseksi on luvattu lisää lumipyryä, Ihanaa :)



Tänään on lihakset venynyt taas pitkin päivää,niin että kipeetä tekee. Aamulla en saanut itseäni millään ylös niin myöhästyin sitten töistä. Mies joutui moneen kertaa hoputtaan ylös sängystä. Yleensä se on toisin päin.Tänään menen kyllä nukkuun jo viimeistään yhdeksältä.



Tänään sitten töissä kaks työkaveria arvasi että olen raskaana. Ne oli miettinyt sitä jo parisen viikkoa,mutta eivät olleet ilenneet kysyä. Oli helpottavaa kun ne tietää niin,ei tarvi enää niiltä salailla asiaa.



Nyt pitäisi alkaa lepäileen ja katseleen telkkua. Rentotua että jaksaa taas huomenna töissä :)



Lilli81 13+3

Aloitetaas tuosta vammaisuudesta. Mun sisko on monivammainen ja saisin halutessani kaiken maailman tutkimukset. Riski on kuitenkin aika olematon. Geeni on erittäin resessiivinen ja sen pitäis olla mulla ja mun miehellä juuri siinä munasolussa ja siittiössä, että en pelkää vammaisuutta. Mutta täytyy sanoa, että elämä monivammaisen kanssa on raskasta ja siskoni ei ikinä tule pärjäämään itsenäisesti. Aina on kaikilla huoli hänen pärjäämisestään. Jos saisin tarpeeksi ajoissa tietää vammaisuudesta, niin todennäköisesti keskeyttäisin raskauden. mutta nyt kyllä tuntuu, että en haluaisi mistään hinnasta luopua tirpanasta. Jos tilanne tulee eteen, niin mietin sitä vasta sitten.



Luulin pahoinvoinnin jo helpottaneen, mutta tänä aamuna sitten piti oksentaa. Mut kyl tää tästä pikku hiljaa.



Np-ultra on kahden viikon päästä. Kyllä mä sitä jo kovasti odotan. Ja mahan kasvua kanssa. Nyt kun kokeilee alavatsaa, niin tuntuu jo kohtu kovana, mutta ei se maha kyllä vielä ulkopuolisille näy.



Veronpalautuksia sain pari sataa, pääsee jouluostoksille perjantaina. Huomenna tulee vähän palkkaakin kun olen tehnyt keikkatyötä opintojen ohessa. Helpottaa kummasti rahatilannetta.



Eipä tässä kummempia ole tapahtunut. Kirjoittelen sitten varmaan ultran jälkeen kun on jotain kerrottavaa.



T: Tytteli-83 rv 11+6. (Jippii, huomenna tulee maagiset 12 viikkoa täyteen)

MIRJU, olipa ihana kun kerroit kokemuksestasi ja asenteistasi! Ja myös moni muu, joka on valmis ottamaan vastaan lapsen olipa sitten enemmän tai vähemmän " normaali" . Ei tässä elämässä kaikkea muutenkaan voi valita. Puhumattakaan omasta lapsesta. Jokainen lapsi, jokainen alkanut elämä on arvokas! Kenellä on oikeus sanoa, kuka on tarpeeksi " terve" saadakseen elää, jos luonnollisesti kuitenkin olisi mahdollisuus syntyä ja elää. Eriasia on, jos on jotain niin pahasti pielessä, että 100% varmuudella tiedetään, ettei eläisi päivääkään. Kyllä ne " normaalitkin" lapset voivat vanhempien voimia viedä ja elämää hankaloittaa. Lapsia on aina erilaisia. Ja vammaisuuttakin on niin monenlaista, eivät kaikki down-lapsetkaan ole mahdottoman sairaita ja työläitä minun tietääkseni. No, en tiedä oliko tämä nyt kauhea paasaus-aloitus... Kuten moni muu sanonut, tunteet nousevat helposti pintaan... Monilla vanhoilla ihmisillä on ihana tapa iloita elämän hyvistä asioista ja ottaa tyynesti vastaan ne ikävätkin asiat. Tietty löytyy vanhuksistakin narisijoita... Toivoisin, etten olisi sellainen... Mites se menikään jonkun munkin(?) rukous, että Anna minulle voimaa muuttaa ne asiat, mitkä voin Ja tyyneyttä hyväksyä ne, mitä en voi muuttaa, Ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan. Kyllä sitä aina yllättävän vaikeistakin asioista selvitään ja pärjätään. Niinkuin tämä raskauspahoinvointi...



On ollut niin huono olo välillä, etten ole edes jaksanut koneelle istuutua. Töissä olen saanut jotenkin käytyä ne jokusen vuoron, jotka marraskuun lopulla on ollut. Vk8 alkoi aika kamala olo ja oksentelu, joinain iltoina tuntui suukin jo kuivalta, kun ei mikään meinannut pysyä sisällä. Onneksi pahinta kesti vain noin viikon. Edelleen oksentelen, mutta ihan niin kokonaisvaltaista ja -aikaista ei pahoinvointi ole ollut. Tosin tällä viikolla taas pahempaa. Ruuantekemistä en ole voinut ajatella... Miehen tekemää valmista syönyt tai nuudeleita... LIekö ajatus siitä, että mies joutuu taas enemmän töihin, pahentanut oloa? Tuntuu, et psyykkisetkin asiat vaikuttaa siihen. No, lääkäri sanoikin kun vk9 kävin ultrassa, että pelko keskenmenosta varmaan pahentaa oloa. Koskaan en ole näin pahoin vielä voinut. Rankkaa kyllä oli kahdessa edellisessäkin raskaudessa, joissa vauvat kuolivat. Mutten oksennellut kuitenkaan päivittäin, nieleskelin vain sängyssä, kun meinasi tulla.



Lohdullista kuulla, että pelkoja on muillakin. Syytän itseäni jatkuvasti, että on minun vikani, jos vauva taas kuolee... Lapsille/miehelle suuttumisesta, huutamisesta, seksistä, väärien ruokien syömisestä... No, en jatkuvasti, mutta aika usein mietin, nyt kun ne kriittiset viikot lähestyvät (edelliset olivat kuolleet n. vk14 lääkärien mukaan, huomattiin vk20 ja 17). Kun on yli 20 kasassa, uskallan varmaan huokaista helpotuksesta. Nyt syönkin aspiriinia varmuuden vuoksi, ettei tulisi hyytymiä istukkaan. Sekin hämää, kun lääkärien lausunnoissa on ristiriitaisuuksia. Viimeksi sanoi, et kaikki on hyvin niinkauan kuin on pahoinvointia, tietää, et vauva hengissä. Kuitenkin täs vk20 kuolleeks todetussa pahoinvointi loppu vk18 ja väittävät, et koon puolesta vastas vk14... Ja mun muistaakseni vielä vk16 kuului sydänäänet..? (Tässä just etsin neuvolakorttejani, mut enpä löytäny... Aamulla vielä olivat tallessa... Dementiaa vai lapset pöllineet...)



No, tästä tuli turhan pitkä viesti. Mut voimia kaikille ja iloista ja turvallista mieltä!



summersnow rv11+4

työskentelen itse vammaisten parissa ja yksi lapsistani on erityislapsi, joten jos saisin tietää että lapseni on monivammainen niin olisi kova pala tehdä abortti, mutta minulle se olisi ainoa oikea ratkaisu. Kaikkeahan ei ultrassa näy, vain kaikista graavimmat tapaukset.

Kyllä sitä olen joka raskauden aikana miettinyt kovasti että mitä jos...

ja sehän kuuluukin siihen hormoonimylläkkään. Joka kerta kun lapsi on syntynyt olen huojentunut siitä että sillä pikkuisella on kaikki sormet ja varpaat tallella ja varmistanut kätilöltä/lääkäriltä että kaikki on varmasti hyvin. Lapsi on lahja ja niitä ei tehdä vaan niitä saadaan.

Seuratessani erityilasten perheiden murheita ja iloja ja ongelmallista arkielämää, niin en voi muuta kuin arvostaa heidän jaksamistaan!

Inhottavinta itselleni on kun tiedän mitä monia syitä on vammautumiseen..tieto lisää tuskaa.



Itselläni on eka ultra perjantaina ja jännittää kovasti. Toiv kaikki hyvin.

Pahoinvointi on laantunut ja maha turvonnut/kasvanut varsinki illalla.

Eka kolmannes takan ja viikkoja takana 13+? en pysy ikinä laskuis mukana (la 6.6)



kaikille kertulle tsemppiä ja joulun odotusta, siinä saa ainakin muutaman päivän levähtää..ja rentoutua.