Ujo lapsi, joka ei halua toisten lasten seuraan.

että tutkimuksiin vaan, varmasti joku kehityshäiriö.



Voisin just kuvitella, että mun yks kaveri kirjoittaa noin. Itselläni on rauhallinen ja joo, ehkä sellainen pikkuvanha 4-vuotias tyttö. Kaverilla on samanikäinen poika, joka keskittyy n. 10 sekuntiksi yhteen asiaan, juoksee ympäriinsä, levittää nanosekuntissa kaikki lelut ympäriinsä ja puhua pälpättää ihan koko ajan.



Oma tyttöni suunnilleen pelkää tätä poikaa ja on todella varautunut hänen seurassaan, oikeastaan haluaa äidin sylistä ihmetellä menoa. Niin tämä kaverini sitten jaksaa aina neuvoa minua, miten MINUN pitäisi kasvattaa lastani toisin, jotta hän ei olisi tuollainen mamman helmoissa nyhjäävä nössökkä jne. Kaverini on muuten ihan kiva, mutta tämä asia on alkanut ärsyttää ihan toden teolla...

Te jotka kommentoitte että jää jostain paitsi jos ei ole yltiösosiaalinen ikätovereiden kanssa.....

Eihän jää jos ei sellainen kerran natsaa!

Aikuisenakin joku joka viihtyy itsekseen eikä niin kaipaa muita ympärilleen on oloonsa ihan tyytyväinen, ei me olla kaikki samasta puusta! Onneksi!

Ap en usko että pojassasi on mitään vikaa, kyllä se elämä kantaa! Tärkeämpää ja yhteiskunnallisen jonkinsorttisen keskustelun paikka olisi, että miksi ei kukin (lapsi) saisi olla sellainen kuin on? Siis tokikin käytöshäiriöihin, toisia kohtaan väkivaltaisuuteen tms. pitää puuttua jo turvallisuuden nimissä mutta että väkisin pitäisi leikkiä muiden kanssa.... Miksi? Varmaan kuitenkin kuuntelette poikaanne herkällä korvalla, jos ja kenties kun hän jossain vaiheessa vaikkapa koululaisena haluaa ja ehkä saakin kavereita, silloin voitte olla avuksi että niitä löytyy ja sosiaalisissa taidoissa -jos siis ylipäätään tarvitsee!



kaikkien "touhupettereiden" äidit ja isit, ootte vaan kateellisia ;) kun joku mukula ei suuna päänä ole ryntäämässä ja kinuamassa kaiken maailman puuhamaihin ja yökyläilyihin!

(puoliksi vitsillä kirjoitin toim.huom)



Mulla itellä "tavalliset" muksut jotka haluaa juurikin kavereita, leikkejä, touhuja ym ym. harvoin rauhoittuvat lukemaan. Ovat suosittuja koulussa, paljon kavereita jne. Itse kun olin lapsena introvertti (se ehkä vähän muuttuikin sitten opiskeluaikana mut edelleenkin viihdyn yksin parhaiten) niin mua välillä ahistaa toden teolla tää kohellus vaikka rakastan lapsiani yli kaiken. Olisin toivonut että edes joku olisi rauhallinen ja pohdiskeleva lukutoukka..

Lapsi on perheen ainoa.

Vanhemmat hyysää lasta joka käänteessä.

Aina pitää kaikki selittää ja lasta huomioida!



Mitä olen nähnyt tälläisiä lapsia niin aina on "vika" siellä vanhemmissa. He kohtelee lastaan täysin erilailla kuin muut lapsiperheet.



Neuvolaan soitat ja hankitte toimintaterapiaa lapselle.



Miksi se lapsi ei saa olla tunteiden vallassa? Jos se suuttuu niin mikä pakkomielle on aina mennä lässyttämään? Tämä on oikeasti se suhtaiutumisero vanhemmissa. Osa sanoo että nyt ole hyvä ja mene huoneeseesi huutamaan ja osa menee halaamaan ja paijaamaan että se kultapuppeli nyt olisi vaan hiljaa.



Se alkaa varhain näkyä ihan silläkin että leikissäkin on aina tiukat tyylit: nukella pitää leikkiä noin ja autolla näin. Jos joku kaveri leikkii VÄÄRIN niin siitä mennään "kantelemaan" ja asia paisuu naurettavuuksiin.

Jos leikkijöillä menee muilla kaveruksilla väärille tolille niin ei normaalit vanhemmat heitä lapsien juttuihin lisää bensaa kuten nämä speciaalit tapaukset.



Kyllä iso osa on ihan aikuisien itseaiheutettua toimintaa. Toimintaterapia auttaa. Siellä siis lapselle joku opettaa että on ihan OK toimia toisin ja vanhemmat siinä näkee miten kuuluu toimia.

ja havaitset että toimnnassanne on korjattavaa. Harmi kun lapsella ei ole sisarusta sillä ongelma poistuisi tai sitä ei olisi edes syntynyt.



Vaikuttaa siltä että olette korkeasti koulutettuja ja lapsi on hankittu kypsemmällä iällä ja hänen kanssaan ei osata toimia luontevasti. Olette varmasti hyviä vanhempia ja lapsenne parasta ajattelevia. Löydätte ratkaisun pulmaan. Luetuta miehelläsi tämä ketju.

Elikkä jos tämä lapsi on ollut aikuisten seurassa, ni ihan varmaan käyttäytyy kuten he. Itse elin ilman lapsi kontakteja 5 ikävuoteen asti. Olin järkyttynyt siitä kuinka tyhmästi lapset käyttäytyivät, enkä koskaan oppinut leikkimään, tyttöjen nukkeleikit oli ihan kummallisia. Sen sijaan luin ja piirsin paljon, ja kävin mummini kanssa ulkona syömässä ja ostoksilla. Olen edelleenkin yksinäinen, enkä ymmärrä mitään joukkuhengestä, mutta olen tyytyväinen omaan elämääni.

Meillä on yksi ujo, mutta sosiaalinen lapsi. Hän jo pienenä halusi päästä kovasti muiden seuraan, vaikka aluksi ujostelikin aivan hirveästi.

Nykyään hän on sosiaalinen koululainen, jolla on paljon kavereita.



Toinen lapsemme on ulospäinsuuntautunut eikä ujostele vieraitakaan ihmisiä. Silti usein leikkii yksin, ihan omasta halustaan.

Hänelle tekeminen ja leikki on tärkeämpää kuin seura. Kavereiden kanssa leikkii silloin kun keksivät sellaista tekemistä josta kaikki pitävät.



3-vuotias on vielä kovin pieni. Hänestä saattaa vielä kehkeytyä kovinkin seurallinen lapsi, kunhan saa rauhassa kasvaa ja kehittyä.

Mutta jos kuitenkin on sellainen joka viihtyy hyvin itsekseen, niin ei se hänestä syrjäytynyttä tee. Toiset vaan tarvitsee enemmän omaa tilaa ja suurempia annoksia yksinäisyyttä kuin toiset.

Minulla on sukulaisia, jotka ovat niin sisäänpäin kääntyneitä, antisosiaalisia ihmisiä, että ahdistuvat välittömästi, kun kotoa poistuvat. Jopa lähimpien sukulaisten seurassa olo ahdistaa heitä. Valitettavasti vanhemmilta tämä ahdistus on siirtynyt lapsiin, jotka ovat nykyään suorastaan luusereita. Ovat nuoria ja heidän pitäisi päästä työelämään kiinni, mutta eivät onnistu oikein missään.

Isänsä kuoli oman käden kautta ahdistuksen takia.

Kaverini sukulainen, myöskin nuori miehenalku teki itsarin. Samanlainen antisosiaalinen henkilö.

Tapauksia on valitettavan paljon. Ja kuten joku jo sanoikin, niin juuri syrjäytyneitä helposti kiusataan. Tämä voi toki aiheuttaa senkin, että nuori rupeaa etsimään toista ääripäätä ja ryhtyy tyyliin punnkariksi;)

Nämä ovat ääripään tapauksia ja en tietenkään tarkoita, että ap:n lapselle käy samoin, mutta yritän vain sanoa, että se yksinolo ei ole hyväksi kenellekään!

Antisosiaalisuus, joka on persoonallisuushäiriö, on aivan eri asia kuin täällä keskusteltu temperamenttipiirre matala sosiaalisuus tai introversio. Antisosiaalisuus ei tarkoita yksin viihtymistä vaan toisiin kohdistuvia käytöshäiriöitä kuten aggressiivisuutta, piittaamattomuutta muista, katumuksen puutetta, vilpillisyyttä jne. Useimmat introvertit tai vähän sosiaaliset eivät todellakaan ole antisosiaalisia vaan monet hyvinkin herkkiä tunne-ihmisiä, jotka eivät vaan kaipaa paljoa seuraa -eivät kuitenkaan mitenkään vihaa ihmisiä tai käyttäydy heitä kohtaan antisosiaalisesti.

Kuulostaa kyllä että sukulaisillasi joille on huonosti käynyt, on ihan jotain muita ongelmia kuin "liika yksinolo" kuten tunnut ajattelevan. Kuulostaa masennukselta, sosiaaliselta fobialta tms. mielenterveyden häiriöiltä. Nämähän eivät ole sama asia kuin matala sosiaalisuus temperamenttipiirteenä, joka ei ole mielenterveyshäiriö vaan ihan normaali temperamenttipiirre.

Monet meistä introverteista emme myöskään ole syrjäytyneitä. Itse olen ainakin hyvin menestynyt elämässäni, samoin samanluontoiset sisarukseni, ja lapsenikin näyttäisivät hyvin pärjäävän. Meidänlaisemme valitsemme toki aika yksinäisen elämän, johon ei kuulu isoja kaverilaumoja, mutta emme me siitä kärsi koska se on oma valinta, ei joku pakko.

Vastaavaa koettu jo 5,5 vuotta vanhimman pojan kanssa. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Omassa kerhossaan kun äiti/isä EI ole paikalla leikkii hän kerhotätien kertoman mukaan normaalisti. Kun taas yhteisissä tapahtumissa liimautuu vanhempiinsa, mutta juttelee tai leikkii kyllä vaikka tuntemattomienkin aikuisten kanssa. Perhetuttujen ja sukulaislasten kanssa leikkii normaalisti kotona tai kyläillessä, kunhan alkujännitys ensin katoaa. Mutta jos vähänkään tuntemattomia lapsia on lähistöllä, siis vaikka olisi näitä perhetuttuja myös, niin taas alkaa vanhemman vieressä kyöhnääminen. Olemme kysyneet neuvolasta ja kerhoista neuvoja mutta vastaus on aina ollut että "on normaali, vain hiukan ujompi toisia lapsia kohtaan".

2,5-vuotias poikamme on taas lähes vastakohta, suhteessa toisiin lapsiin. Leikkisästi sanottuna menee toisten lasten luo vaikka kiellettäisiin.

Itsekin usein lapsena jännitin toisia lapsia mutta en aikuisia. Sitä oppi huomaamaan, että aikuiset ovat järkevämpiä ja luotettavampia. Toiset lapsethan saattavat tuntua lähes sekopäiltä erilaisen lapsen näkökulmasta.



Olen sisäänpäinkääntynyt luonne, siis introvertti, enkä kaipaa seuraa kovin usein. Joskus olen opiskeluaikoina ollut viikkotolkulla puhumatta muuta kuin ne pakolliset muutamat sanat asioitani hoitaessa. En tuntenut oloa yksinäiseksi tai tuntenut tarvetta soittaa kenellekään, koska omissa ajatuksissani ollessa en tunne oloa tylsistyneeksi ja ajateltavaa on maailmassa loputtomasti. Lähinnä häiritsi vain, jos joku soitteli, koska piti katkaista ajatus pitääkseen seuraa jollekin joka sitä kaipasi minua enemmän.

Meilläkin on tyttö, joka oikeastaan vasta 5-vuotiaana alkoi leikkiä toisten lasten kanssa. Pikkuvanha emmekä vauvavuonna tavanneet juurikaan muita lapsia (silloin opetettiin, että oman äidin seura riittää alle 3-vuotiaille). Tuota myös mietin, että taisi tykätä aikuisen kanssa leikkimisestä enemmän koska se on helpompaa ja menee oman mielen mukaan. Paljon olemme koittaneet tehdä asian eteen, ehkä liikaakin. Kutsuttu kavereita kylään, selitetty sosiaalisia tilanteita, oltu itse huonompia leikkikavereita jne. Nyt tyttö on 8-vuotias ja näkee kavereita koulun jälkeen noin kerran viikossa ja koulussa on yleensä aina porukassa :). Ei hätää vielä eikä kannata vielä painostaa liikaa! Meillä tosin hyvää harjoitusta tuli myös pikkuveljen syntymän myötä.

Sisarus ei välttämättä ratkaisisi ongelmaa. Meillä myös ap:n kanssa vastaavanlainen tilanne 5v pojan kanssa. Ainoa lapsi, jonka kanssa poika leikkii, on 3v sisko. Leikit sujuu tällä kaksikolla hyvin, mutta muiden lasten seura ei kiinnosta. Myöskään yksin leikkiminen ei juuri onnistu. Aikuisten seurasta nauttii sitäkin enemmän. Jos sisko ei ole kotona tai leikkituulella, pojan toiminta on lähinnä "haahuilua" ympäri taloa. Ei oikein osaa yksin aloittaa leikkiä tai jatkaa leikkiä, jos aikuinen yrittää laittaa leikkiä vähän alulle.

Mielestäni lapsen arkuudella/luonteella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, minkä ikäisiä vanhemmat ovat tai mikä on heidän koulutuksensa. Lapset vaan sattuvat olemaan erilaisia. Mielläkin kaikki lapset ovat luonteeltaan aivan erilaisia. Voimia teidän perheelle ap!

Ei minujsta ole väärin, että ottaa asioista selvää ja monesti oikeanlaisella opastuksella päästään tuloksiin. Ei asian kieltäminen auta lasta.



Itselläni sosiaaliset lapset ja en itsekään kavahda hälinää ja menemisen pauketta,



Olen huomannut, että vanhemmat joilla aspegerin oireinen lapsi kokee niin sanotut normilapset taas ongelmaisiksi, huonosti kasvatetuiksi pennuiksi. He ärsyyntyvät toisten lasten käytöksestä. Eli perinnöllistä käyttäytymismallia. Itselleni on taas sama mitä toisten tekee, omien lasten edesottamuksista on kasvanut sarvet päähän monesti...

Lapsi on pieni vielä, mutta tuossa iässä opitaan sosiaalisen pelin säännöt, kuinka ollaan toisten kanssa. Toki voi olla inttovertti luonteeltaan ja tarvita vähemmän seuraa, mutta kyllä ne yhdessäolon pelisäännöt tulee silti osata. Siis ihan niitä, että kuinka vastavuoroinen leikki sujuu ja kuinka leikki aloitetaan. Kuinka jaetaan vuoro, kuinka otetaan oma tila jne.



Tuossa ap:n kuvauksessa mikään ei viittaa introverttisyyteen, vaan siihen että lapsi ei osaa mennä toisten lasten mukaan. Sitä voi kuitenkin harjoitella, päiväkodin huoli on aiheellinen. Ihminen jää paljosta pois jos opettelee erakoksi. Olisi tärkeää kuitenkin opetella vuorovaikutuksen pelisäännöt, kun ne osaa voi olla yksinkin.

Palautetta tulee pph:lta että ei leiki muiden kanssa vaan erillään yksin. Ei annan muiden lasten koskea hänen leluihin jos meille tulee vieraita. Ei ole ollenkaan kiinnostunut lapsista, tälläinen on ollut niin kauan kuin muistan.



Aikuisten kanssa leikkii ja juttelee. On muuten ikäisekseen kehittynyt, puhui normaalisti jo 1,8kk vanhana, osasi 1,5 vuotiaana värit, on todella hyvä muisti ja mieleikuvitus...



Meillä kanssa mies on sellainen erakko-luonne, josko tuo olisi peritty ominaisuus. Ja se ei ole ollenkaan saanut lasta sosiaalisemmaksi vaikka on ollut pph:lla 1,5 vuotiaasta lähtien.

Nuo päiväkodin höpinät on usein semmoisia että ne kannattaa kyllä kuunnella, miettiä itse tilanne, ja aika usein ne voi ignoorata.

Valitettavasti todella usein päiväkodeissa ei ymmärretä mitään erilaisista temperamenteista, saati että niitä hyväksyttäisiin ja pidettäisiin ihan hyvinä. Usein on yksipuolisesti hyvin sosiaalisen, toisten lasten kanssa leikkivän lapsen ihanne, ja kaikki erilaiset on jotenkin epäilyttäviä joissa on muka jotain vikaa. Näiden ujojen, introverttien, pikkuvanhojen tms vanhemmille usein manaillaan kauheaa tulevaisuutta kiusattuna ja syrjäytyneenä ja ties minä. Tosiasiasassa kuitenkaan nämä temperamenttipiirteet eivät yleensä johda mihinkään epämiellyttävään, jos lapsi vaan hyväksytään sellaisenaan ja opetetaan tarpeellisia asioita lähtien siitä että lapsi on mikä on.

Kerropa meille muille, että minkälaisista lapsista tulee niitä koulukiusattuja, alisuoriutujia ja syrjäytyneitä?

Eiköhän kasvatusalan ammattilaiset jotain jostain tiedä, kun kuitenkin näkevät melkoisen kirjon ikäluokasta. Lisäksi nämä parjatut ammattilaiset myös viettävät lasten kanssa noin 8-10 tuntia päivässä eli jopa paljon enemmän kuin lasten omat vanhemmat.

- Lapsi tosiaan on pikkuvanha, puhui jo 2-vuotiaana aivan "täydellisesti", on rauhallinen ja hyvä keskittymään ja mielikuvitus on todella vilkas. Uskon, että juurikin lasten kaottisuus, arvaamattomuus ja ns. nopeus ovat asioita joista ei pidä.

- Lapsen oma aika ja tila ovat todella vaikeita kysymyksiä, lapsi tosiaan itse vaatii huomiota jatkuvasti. Kovasti yritän kannustaa leikkimään itsekin ja keksimään juttuja, mutta tilanne on sitten se, että huutaa ja parkuu vaikka puolikin tuntia. Menen kyllä tässä itseeni, ollaan totutettu lapsi saamaan huomiota. Mieheni on tässä asiassa vielä äärimmäisempi kuin minä, on todella jatkuvasti opastava isä.

- Ollaan ymmärretty, että lapsi on pieni. Näin olen aina ajatellut ja edelleenkin ymmärrän, että koulun alkuunkin on vielä neljä vuotta, siinä ajassa ehtii tapahtua paljonkin. HUolestutti vaan tuo päiväkodin ilmas, että "pian tottuu jäämään syrjään", eli jos siitä tulee joku toimintamalli, josta ei sitten pääsekään eroon. VAikea selittää.

Eskarivuori tulee jo todella nopeasti! Meillä vuotta vanhempi lapsi ja olemme juuri havahtuneet tähän.

Päiväkodin ryhmä muodostuu tietynlaiseksi ja usein uudet lapset ryhmässä ovat nuorempi. Meillä lisäksi eskarilaiset siirtyvät omaan ryhmään eli esim. lapseni kavereista suurin osa siirtyy pois jo vuoden päästä, koska on leikkinyt vanhempien kanssa. Oma lapsemmekin on ollut hyvä puhumaan ja viihtynyt aikuisten kanssa, mutta hyvin myös lasten kanssa.

Pyytääkää ELTO:a arvioimaan lastanne. Päiväkodeissa on ainakin kiertävät ELTO:t, joiden tulisi seurata ryhmiä säännöllisesti.

Lapsi myös tulisi totuttaa siihen, ettei kaikki mene aina hänen mielensä mukaisesti. Usein aikuiset ja vanhemmat leikkivät lapsen mieliksi ja hänen ehdoillaan, ja tämä huomio on lapselle mieleen. Ikätoverit ovat kuitenkin tasaveroisia ja vastaavaa huomiotilannetta ei synny. Ehkäpä lapsesi karttaa näitä pettymyksiä, koska ei saakaan määrätä ja olisi vain yksi tavallinen lapsi muiden lasten joukossa.

Lapsenne on ilmeisesti ainoa lapsi. Onko serkkuja? Tai lemmikkieläimiä? Joutuuko lapsi koskaan jakamaan huomiota?

Pitkää pinnaa teille tilanteeseen ja tehkää nyt sille lapselle sisarus kaveriksi. Vaikeaa tulee olemaan siihen sopeutuminen, mutta hyvä olisi, jos lapsi oppisi yhteistoiminnasta ja empatiasta edes murusia.

Lapsella ei ole serkkuja, on molemmissa suvuissa ensimmäinen ja ainoa lapsenlapsi. Me vanhemmat ei olla enää mitenkään nuoria eikä toista lasta tule eikä lemmikkiäkään allergian vuoksi.



Mieheni on vielä kaiken lisäksi mielestäni sellainen "curling-vanhempi" huomaamattaan, eli yrittää välttää lapsen itkua ja pettymystä viimeiseen asti.



Tämä on ollut ihan silmiä avaava ketju, kiitos teille vastanneille. Olen jotenkin ennen lähtenyt hakemaan ratkaisua siitä, että yhdessä totutamme lasta muiden seuraan jne., mutta nyt alan kiinnittää enemmän huomiota myös ihan näihin meidän perheen sisäisiin valtasuhteisiin :)

Kerropa meille muille, että minkälaisista lapsista tulee niitä koulukiusattuja, alisuoriutujia ja syrjäytyneitä?

Eiköhän kasvatusalan ammattilaiset jotain jostain tiedä, kun kuitenkin näkevät melkoisen kirjon ikäluokasta. Lisäksi nämä parjatut ammattilaiset myös viettävät lasten kanssa noin 8-10 tuntia päivässä eli jopa paljon enemmän kuin lasten omat vanhemmat.

Ei ole havaittu, että esimerkiksi introvertti luonne tai ujous olisi yhteydessä syrjäytymiseen, ja itse asiassa se onko näistä asioista minkäänlaista haittaa ihmiselle riippuu täysin ympäristön suhtautumisesta niihin. Tästä on ihan tehty lapsipsykologian parissa tutkimusta.

Esim. Kiinassa ujous on lapselle etu, koska siellä ujoa lasta pidetään hyvinkäyttäytyvänä ja paikkansa tietävänä, Yhdysvalloissa taas siitä on tietynlaista hidastetta koska siellä ihanne on toisenlainen ja ujo lapsi törmää koko ajan siihen että on jotenkin "viallinen". Suomessa ollaan yhä enemmän menty tähän jenkkityyppiseen sosiaalisen ja ekstrovertin temperamenttityypin ihannointiin, mille ei ole mielestäni mitään järjellisiä perusteita - ja tätä on esim. Keltikangas-Järvinenkin paljon teoksissaan esittänyt.

Temperamenttipiirteet tosiaan ovat synnynnäisiä, ja erot pysyvät aikuisuuteen asti yksilöiden välillä. Siksi ei ole mitään järkeä alkaa ihmisiä jo lapsina (tai heidän vanhempiaan) syyllistää ominaisuuksista, joille he eivät edes voi mitään, ja lisäksi, jotka voisivat olla VAHVUUS jos ne hyväksyttäisiin. Esim. ujo välttää monet vaarat kun ei ryntää suin päin porukoihin, ja introverttien luovuudesta ja vahvuuksista on viime vuosina kirjoitettu paljonkin.

Se on harmi, että kun aikuisten maailmassa on paikkansa kaikenlaisille, myös meille erakoille introverteille, niin yhteiskunta ja varsinkaan päiväkodit, eivät tahtoisi millään lapsille suoda tätä oikeutta vaan heti on joku kauhea ongelma jos on erilainen, ongelma johon pitäisi puuttua.

Itse olen joutunut omia rauhallisia introverttilapsiani puolustamaan oikein tosissani päiväkodin diagnooseilta ja ongelmallistamiselta. Siinä sivussa olen saanut leiman tietysti hankalana ja yhteistyöhaluttomana vanhempana, mutta samapa tuo. Nyt lapsemme ovat 10 ja 12, menestyvät oikein hyvin koulussa, eivätkä ole edes kiusattuja, omissa oloissaan viihtyviä "nörttejä" kyllä.

että alkaisin näillä perusteilla hakea lapselle diagnoosia!

Jos olisi esim. autistinen, niin eikö se ilmenisi myös aikuisten kanssa? Ei vain lasten?

Eikä lapsi asperger-tapaukseltakaan vaikuta, toki seuraamme tilannetta ja koitamme tukea, mutta kuten tässä monesti tuli sanottua lapsi on vielä tosi pieni.

Olen muuten huomannut, että tälläinen, oli se sitten ujo, arka tai introvertti lapsi ei monestikaan saa ymmärrystä vilkkaampien ja sosiaalisempien lasten vanhemmilta. Ihan aiheen vierestä, mutta itse ainakin olen, ehkä siksi, että oman lapseni käytös ja luonne poikkeaa aika tavalla omastani, oppinut ymmärtämään, että lapsia voi olla monenlaisia.

Itselläni on nyt 9-vuotias tyttö, joka on ollut aika vastaavanlainen pienenä, ja edelleen hänen kanssaan on tuo asia huomioitava. Itse osaa jo analysoida olemistaan oikein hyvin, ja tuntuu että ollaan onnistuttu kannustamaan ja tukemaan häntä sellaisena kuin on, sillä pohdinnat on aika toteavia "tämmöinen minä olen". Totta on että jos ei tämmöistä melko voimakasta syrjäänvetäytymisen halua tunne, ei osaa siihen samaistua, ja itse olen siis oppinut lapseltani paljon! Meidän lapsi oli eskariin asti samalla pph:lla, joka osasi minusta hienosti ottaa lapsen tarpeet huomioon, ehkä siksi että oli itsekin introvertti ja ujo. Yritän tällä jaarittelulla vain sanoa, että tue ja kannusta lastasi sellaisena kuin hän on, älä missään nimessä yritä pakottaa häntä sosiaalisemmaksi tai tilanteisiin jotka kauhistuttavat. Mutta yritä kannustaa häntä kasvettuaan myös hiukan mukavuusalueensa ulkopuolelle, jotta hän saa onnistumisen kokemuksia ja huomaa ettei ne sosiaaliset tilanteet niin kauhean vaikeita olekaan. Vaikea selittää...

Et ota nokkiisi, niin kuin moni muu, vaan oikeasti pohdit, että voisiko neuvoja käyttää hyödyksi. Hyvä ap!



Minulla ei ole antaa neuvoja, mutta ymmärrän huolesi ja minusta on hyvä reagoidakin asiaan. Moni kummastelee sitä, että miksi ei anneta toisen olla semmoinen, kuin on ja miksi ei hyväksytä eri luonteita ja miksi kaikkien pitäisi olla niin reteitä ja avoimia.



Minulla on sukulaisia, jotka ovat niin sisäänpäin kääntyneitä, antisosiaalisia ihmisiä, että ahdistuvat välittömästi, kun kotoa poistuvat. Jopa lähimpien sukulaisten seurassa olo ahdistaa heitä. Valitettavasti vanhemmilta tämä ahdistus on siirtynyt lapsiin, jotka ovat nykyään suorastaan luusereita. Ovat nuoria ja heidän pitäisi päästä työelämään kiinni, mutta eivät onnistu oikein missään.

Isänsä kuoli oman käden kautta ahdistuksen takia.



Kaverini sukulainen, myöskin nuori miehenalku teki itsarin. Samanlainen antisosiaalinen henkilö.



Tapauksia on valitettavan paljon. Ja kuten joku jo sanoikin, niin juuri syrjäytyneitä helposti kiusataan. Tämä voi toki aiheuttaa senkin, että nuori rupeaa etsimään toista ääripäätä ja ryhtyy tyyliin punnkariksi;)



Nämä ovat ääripään tapauksia ja en tietenkään tarkoita, että ap:n lapselle käy samoin, mutta yritän vain sanoa, että se yksinolo ei ole hyväksi kenellekään! Se ei vain ole tervettä. Joten jos on mahdollista opettaa lapsi edes sopeutua eri tilanteisiin ja olemaan muidenkin lasten kanssa, niin se helpottaa lapsen omaa elämää hyvinkin paljon!



Se kuitenkin kuulosti "pahalta", että isä silottelee lapselle kaiken. Ei anna kokea epäonnistumisia ja surua. Se on oikeasti paha virhe!



Tsemppiä ap! Olet fiksu nainen, pärjäät kyllä=)