Lue keskustelun säännöt.
Ujo lapsi, joka ei halua toisten lasten seuraan.
20.09.2012 |
Neuvoja kaivattaisiin,
3-vuotias poikani on vauvasta asti pelännyt ja jännittänyt muita lapsia, ollut aina sylissä, kyläpaikassa kinunnut kotiin, muskareissa, puistoissa ym. aina tiiviisti ollut lähellä. Houkuttelut ym. ei auta, koska hän ei HALUA leikkiä toisten klasten kanssa. Jos esim. muut lapset tulee pyytämään leikkiin mukaan jne., ei reagoi mitenkään tai sitten sanoo minulle, että "äiti en halua".
Aikuisten kanssa tykkää leikkiä, osaa vuorovaikuttaa jne ja on iloinen ja reipas eikä edes yhtään ujo. Ainoastaan nuo lapset on ongelma.
Ollaan yritetty tukea lempeästi, kannustaa jne. Muutaman kerran ollaan kutsuttu kavereita kotiin leikkimään, mutta lapsi on tosi mustasukkainen, itkee ja kiukuttelee ja kiljuu, että toisten lasten on lähdettävä pois, ei halua, että he ovat meillä. Ymmärrettävästi vierailla ei ole kivaa sellaisessa ilmapiirissä.
Tänään aamulla päiväkodin hoitaja esitti huolensa, että lapseni jää aina syrjään kun ei koskaan osallistu muiden lasten leikkeihin, vaan on aina yksin. Aikuisten kanssa juttelee normaalisti, mutta karttaa lasten seuraa.
Minulla on nyt tosi surku mieli, olen aina ajatellut, että lapsi on vielä pieni ja ehtii tottua, mutta nyt aloin todella pelätä, että syrjäytyy...
Onko kellään vastaavaa? Miten olette selvinneet?
Kommentit (48)
Itse olin lapsena tuollainen introvertti. Viihdyin paljon yksikseni, omaan hyvän mielikuvituksen ja lapsena tuli luettua kirjallisuutta- niinkuin joku toinen täällä mainitsikin- paljon. Piirsin ja maalasin myös paljon, samoilin itsekseni metsässä jne.. Koskaan en kokenut itseäni yksinäiseksi.
Aina, kun perheellä menimme uuteen paikkaan kylään, viihdyin parhaiten aikuisten juttuja kuunnellessa. Lasten leikit ja jutut oli jotenkin niin- lapsellisia. Päiväkodissa ja eskarissa sain muistaakseni olla ihan "rauhassa", eli sain leikkiä yksin, eikä minua patistettu muiden seuraan. En pelännyt muita lapsia, eikä minua kiusattu, en vain halunnut leikkiä muiden kanssa.
Ala-asteella, siis KOKO ala-asteen, olin samanlainen ja sain kärsiä siitä. En tosin muiden lasten taholta: äitini, kaikki opettajani jne. Painostivat minua viettämään enemmän aikaa muiden kanssa. Sain jatkuvasti kuulla, miten käytökseni on epänormaalia, pitäisikö minut viedä johonkin tutkimuksiin.. Itkin monet kerrat asialle. Siis sille, että minua kuulusteltiin ja painostettiin asiaan liittyen. Minulla oli liikunta- ja taideharrastuksia noin 2-3 iltana viikossa. Mielestäni se "riitti" itselleni sosiaaliseksi aktiviteetiksi, siellä kun tuli väkisinkin tehtyä ryhmässä kaikkea. Koulussa en jaksanut sitten yhtään ottaa kontaktia muihin. Luokassa oli n. 30 oppilasta, eikä yksikään tuntunut "kaverilta". Minulla oli noihin aikoihin pari luokkatoveria, joiden luona kyläilin/ jotka kutsuin kylään noin kerran viikossa. Ja muistan, että odotin vain sitä hetkeä, kun pääsisin taas jatkamaan YKSIN omia puuhiani. Se oli henkisesti todella, todella raskasta, kun tuntui etten saanut olla vapaasti oma itseni. Että minussa on jotain pahasti viella, joten joudun esittämään normaalia, ja "hengailla" muiden lasten kanssa.
Harva puolituttu uskoisi tätä puolta minusta. Näin aikuisena viihdyn EDELLEEN hyvin yksin. En tarvitse jatkuvasti ihmisiä ympärilleni. Kutsuisin itseäni ehkä sosiaaliseksi "erakoksi". Pidän esiintymisestä, tykkään olla huomion keskipisteenä ja äänessä, silloin kun minulla ON JOTAIN SANOTTAVAA. Juttua riittää silloin loputtomasti. Inhoan teennäisyyttä ja turhaa smalltalkia.Olen myös hyvä ihmistuntija, "vaistoan" porukassa tyyppien fiilikset. Sosiaalinen pelisilmä on siis hyvä. Minulla on paljon ystäviä, ja muutenkin tuttavaverkosto on laaja.
Tässä pointtina oli vain se, ettei tuollainen käytös tarkoita automaattisesti sitä, että aikuisina nämä lapset sitten syrjäytyvät! Mielestäni todella törkeää käytöstä täällä ihmisiltä leimata kaikki introvertit autisteiksi. Ei kaikkien tarvitse olla samanlaisia. Parasta, mitä ap voi tehdä, on antaa lapsensa ymmärtää, että on hyvä tuollaisenaan, eikä alkaa yrittää muuttaa hänen käytöstään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
3-vuotias poika ja tämä kirjoitus voisi olla ihan hyvin minun pojasta. Täysin samanlainen on. Aikuisten kanssa viihtyy ja on iloinen ja puhelias, mutta toisten lasten seuraan ei haluaisi, lukuunottamatta yhtä tyttöä johon hoidossa perhepäivähoitajalla tutustui (joka tavallaan otti minun pojan "siipiensä suojaan", leikki pojan kanssa, hoiti ja auttoi vessakäynneissä, pukeutumisessa jne). Nyt sitten hoitopaikkaan tuli uudet hoitolapset, ja nykyään hoitoon meno on vaikeaa ja useimmiten itkien mennään:/
tulee esittämään kyökkidiagnoosejaan joka ketjuun. Siis: ap:n lapsi on normaali, iloinen, hyvin kehittynyt, viihtyy aikuisten seurassa mutta ei lasten. Mitä tehdä? Mene psykologille, varmaan autisti/asperger/adhd/add/mutisti/dysfaatikko/skitsofrenikko tai ainakin narsisti, siis ihan pakko olla joku vika, äkkiä diagnoosi ja pillerit kehiin.
Tästä viestiketjusta on aikaa jo joku kolme vuotta, mutta silti haluan osallistua.
Hei, muistakaa, että erityisherkkyys voi olla myös yksi ominaisuus, joka saattaa olla osa lapsenne luonnetta. Psykologian tohtorin Elaine Aronin mukaan jopa 15-20 % väestöstä on erityisherkkiä. Itse luulin vuosikausia olevani superujo ja heikko sosiaalisesti sosiaalisten tilanteiden tuottaman stressin ja palautumistarpeen vuoksi. Olen kyllä jäätävän kova jännittäjä (luultavasti yhteiskunnan odotuksien takia), mutta suoriudun äärimmäisen karismaattisesti sosiaalisista tilanteista ja olen hyvin tunneälykäs, sillä olen sosiaalisesti hyvin tarkkaavainen. Minulla ei ole todettu mitään autismin kirjoon liittyvää "sairautta".
Töissä olen hyvin pidetty ja osaava, minuun luotetaan. Ainut miinuspuoli on se, että tarvitsen melkein kaksinkertaisen palautumisajan töiden jälkeen. Viikonloput tuntuvat aika lyhyiltä... Tämä on aiheuttanut sen, että pystyn tekemään vain osa-aikatyötä uupumatta. Onneksi pystyn myös harjoittamaan yritystoimintaa kotoa käsin, mikä on minulle kevyempää sosiaalisesti.
Erityisherkkyys ei ole mikään vamma, se on ehkä kaikkein otollisin ominaisuus ainakin nykypäivänä luovuudelle ja neroudelle. Ainakin evoluutiotutkijat ovat olleet osin sitä mieltä, että erityisherkkien alkeellisin tarkoitus on ollut toimia aistitarkkoina metsästäjinä. Se, että aistit toimivat tehokkaasti, tekevät meistä omalla tavallamme älykkäitä. Kaikki kuvailemanne ominaisuudet sopivat hyvin erityisherkkään persoonallisuuteen: http://erityisherkat.wixsite.com/erityisherkat
Mulla nyt ei muuta ole avautumista; jopa tän viestin julkaiseminen jännittää mua ja tuun ajatteleen ja katumaan tätä varmaan vielä pari viikkoa. Ylitinpä nyt ainakin itseni! : D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulen, että lapsuus ja nuoruus menee vähillä ystävillä. Laita laosi erityiskouluun, heti kun majdollista. Hänestä tulee joku matemaatikko ta tutkija, tulevaisuus on hyvä, lapsuus erilainen kukn muilla.
[/quote]
Itselläni on nyt 9-vuotias tyttö, joka on ollut aika vastaavanlainen pienenä, ja edelleen hänen kanssaan on tuo asia huomioitava. Itse osaa jo analysoida olemistaan oikein hyvin, ja tuntuu että ollaan onnistuttu kannustamaan ja tukemaan häntä sellaisena kuin on, sillä pohdinnat on aika toteavia "tämmöinen minä olen". Totta on että jos ei tämmöistä melko voimakasta syrjäänvetäytymisen halua tunne, ei osaa siihen samaistua, ja itse olen siis oppinut lapseltani paljon! Meidän lapsi oli eskariin asti samalla pph:lla, joka osasi minusta hienosti ottaa lapsen tarpeet huomioon, ehkä siksi että oli itsekin introvertti ja ujo. Yritän tällä jaarittelulla vain sanoa, että tue ja kannusta lastasi sellaisena kuin hän on, älä missään nimessä yritä pakottaa häntä sosiaalisemmaksi tai tilanteisiin jotka kauhistuttavat. Mutta yritä kannustaa häntä kasvettuaan myös hiukan mukavuusalueensa ulkopuolelle, jotta hän saa onnistumisen kokemuksia ja huomaa ettei ne sosiaaliset tilanteet niin kauhean vaikeita olekaan. Vaikea selittää...
[/quote]
Vielä lisäyksenä omaan ylläolevaan tekstiini että tyttö on nyt siis 9v ja hänellä on paljon ystäviä, ja on hyvin tykätty ystävä tunneälynsä vuoksi. Eli vaikka tuo luonteenpiirre on hänessä, se ei ole mitenkään tehnyt hänestä kiusattua, hyljksittyä tai syrjäytynyttä.
Ja hoitoonviemisestä vielä sen verran, että turhaan sitä pidetään minään sosiaalistumisen keinoja, ja käänteisesti kotonahoidetut lapset ovat vaarassa syrjäytyä. Kaikki lapseni ovat kotona olleet vähintään 3-vuotiaiksi asti, ja vain tämä yksi on syrjäänvetäytyvä luonteeltaan. Keskimmäinen oli kotona vielä 5v ja hän on kaikista sosiaalisin.