Lue keskustelun säännöt.
Selviytymistarinoita AIVOVERENVUODOSTA kiitos!
19.09.2012 |
Onko jollain kokemusta? Esim. jos puhe mennyt ja ei vielä kaksi viikkoa vuodosta ole tullut takaisin niin tuliko se jossain vaiheessa? Entä sunttin laittokokemuksia? Jännittää tuo leikkaus jos siihen täyty mennä. Kyseessä siis oma vanhempani. Vanhemmallani siis tälläkin hetkellä dreeni selkäytimessä, koska aivot tuottaa liikaa selkäydinnestettä. Ei onneksi halvaantunut. Ihan kauheat viikot takana ja nyt toivoisi, että alkaisi jo olla valoisammat näkymät.
Kommentit (33)
Täällä on taas puurot ja vellit sekaisin eräillä! Aivoinfarkti ja -verenvuoto ovat täysin eri asioita!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti sai aivoverenvuodon ja kuoli. Eli ei mitään selviytymistarinaa :(
Jos vasta kaksi viikkoa vuodosta on mennyt voi vielä paljon tapahtua kuntoutumisen suhteen. Vuotokohta häviää pikkuhiljaa ja puhekin voi parantua, riippuen siitä kuinka iso vuoto ja missä kohdassa vuoto on ollut. Riippuu tietenkin siitäkin onko täysiafasia vai onko puhe vaan epäselvää vai tuleeko vain joitain vääriä sanoja. Et kertonut onko hän vaan menettänyt oman puhekyvynsä vai onko myöskin vaikeuksia ymmärtää puhetta.
Shuntinlaitosta en tiedä oikeastaan muuta kun että eläminen shuntin kanssa ei yleensä tuota mitään vaikeuksia.
-neurologinen hoitaja-
[quote author="Vierailija" time="24.07.2014 klo 09:42"]
Jos vasta kaksi viikkoa vuodosta on mennyt voi vielä paljon tapahtua kuntoutumisen suhteen. Vuotokohta häviää pikkuhiljaa ja puhekin voi parantua, riippuen siitä kuinka iso vuoto ja missä kohdassa vuoto on ollut. Riippuu tietenkin siitäkin onko täysiafasia vai onko puhe vaan epäselvää vai tuleeko vain joitain vääriä sanoja. Et kertonut onko hän vaan menettänyt oman puhekyvynsä vai onko myöskin vaikeuksia ymmärtää puhetta.
Shuntinlaitosta en tiedä oikeastaan muuta kun että eläminen shuntin kanssa ei yleensä tuota mitään vaikeuksia.
-neurologinen hoitaja-
[/quote]
Aloitus on tehty vuonna 2012.
Niin ja jos liuotushoidossa on ollut ei ole ollut vuotoa vaan infarkti, liuotushoidon jälkeen pidetään potilas tietyn aikaa täysin vuoteessa koska verenvuotoriski on suuri liuotushoidon yhteydessä
-neurologinen hoitaja-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitus on vuodelta 2012. Eli ap:lle on aika turha antaa neuvoja.
Vanha ketju mutta lisää tarinoita kaipaisin. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanha ketju, mutta jos jollekin hyödyksi kerron kokeuksista minäkin. Äidilläni , joka on 75 v, on ollut kaksi aivoverenvuotokohtausta.
Ensimmäinen kaksi vuotta sitten kotona. Siihen asti äiti oli asunut yksin ja oli täysin omatoiminen ja tervekin.Mutta aivoverenvuotokohtauds vei yllättäen puhekyvyn ja sairaalassa jouti olemaan aika kauan.
Tosin päätin heti sisareni kanssa että heti kun vain päästävät otetaan äiti kotihoitoon, vuorotellen koko suvun voimin äitiä hoidettiin ja kotona toipui hurjan äkkiä. Liikuntakyky ei ollut juurikaan kärsinyt, mutta puheen joutui opettelemaan ja muisti palasi hitaasti.
Muutamassa kuukaudessa äiti oli ennallaan, tuttu ympäristö nopeutti toipumista.
Mutta sitten vuosi tuosta, äiti liukastui ulkoillessaan ja mursi ranteen ja lonkan. Joutui sairaalaan. Sairaala ympäristö oli niin henkisesti rasittava ( esim vessaan ei viety siinäkään vaiheessa kun pystyi jo nousemaan pyörätuoliin ), joten äiti sai vaipat.. SE oli hirveä paikka ihmiselle joka ei ole housuun tehnyt sitten vauva aikojen. Myös ruokatarjoilussa oli virheitä, äiti sai välillä tuotteita jolle on allerginen ( esim maitotuotteet ) ym sekaannusta..
Kaikki tuo stressi oli minusta osasyy siihen että äiti sai sairaalassa uuden aivoverenvuoto kohtauksen. Silloin kun äiti sai sen kotona ambulanssi saatiin pian ja hoito oli nopeaa, nyt sairaalassa henkilökunta ei uskonut kun äiti valitti kamalaa pääkipua, hänet revittiin vain käytävältä sänkyyn ja ei edes särkylääkettä saanut kun ei ehditty kuulemma antaa.. Puhe oli silloin selkeää mutta kipu hirveä, se vihloi selkään asti. Lopulta soitimme sairaalaan ja kysyimme miksei äitiä lääkitä, kun hän pyytää kotoa tuomaan särkylääkkeitä. Vasta silloin lääkäri kiinnostui asiasta ja äidin pää kuvattin..usi vuoto oli selvä.
Olen hieman katkera sairaalalle siitä ettei ajoissa piitattu ja hoidettu, yli vrk:n hoidon odottelu sai aikaan sen että nyt muisi on paljon heikompi ja myös kävelykyky meni.
Vastoin sairaalan tahtoa vaadimme äitiä kotiin, hän puhui hassuja , unohti asioita, välillä taas muisti, oli pyörätuolissa vain tovin ja muut ajat sängyssä. Jaloille ei varannut. Sairaalassa äiti ehti kaatua ja taasteloa jalkaakin kun häntä ei ehditty auttaa ja yritti yksin vessaan.
No kotona taas siskoni kanssa alettiin äitiä omaishoitaa.
Kuukausi oltu kotona, nyt äiti liikkuu rollaattorilla kaiket päivät omatoimisesti, puhe on 99 % palautunut, ei tarvitse apua vessareissuille öisinkään, pukee ja pesee hampaat itse, tekee pikku askareita itse.. valtava edistys kuukaudessa.
Sairaalassa ei olisi enää toipunut,sen tiedän..
Eli sanoisin että masennus on pahin toipumisen este,samoin jos perustarpeita ei täytetä ( ruoka, wc, uni, virikkeet ).. Sairaaloissa saa ruokaa, mutta muuten petipotilaat on aika retuperällä kiireen vuoksi, ainakin täälläpäin..
Meillä on tavoite että äiti asuu/ pärjää vielä pitkään yksin , ei ole tarvetta laitostamisen kautta kuihduttaa hengiltä ihmistä ennen aikojaan.
Rohkaisu, kannustus, lepo, omatoimisuuteen aktivointi, rakkaus.. ja rukous.
Nämä saavat ihmeitä aikaan - ja laadukas elämä jatkuu.
Edes ikä ei ratkaise kaikkea..jos on elämänhalua ja halu toipua, tunne että minua vielä tarvitaan.
Ihmiset joita rakastetaan elävät pidempään ja toipuvat nopeammin vastoinkäymisistä ja sairauksista.
Minun isoäiti on saanut kaksi aivoinfarktia jossain 50 ikävuoden tienoilla, näistä aikaa siis melkein 30 vuotta ja edelleen tuo on hengissä. Näistä ei ole koskaan mulle hirveästi puhuttu tai mitenkään yksityiskohtaisesti ja tiedän vain, että toisella kerralla havaitsi oireet sillä että huomasi aamulla ettei osaa käyttää yhtäkkiä enää kahvinkeitintä. Tajusi siitä että on tosi kyseessä.
En tiedä miten hänellä toipuminen näissä tapahtui, mutta muistan että olin ihan pieni kun tämä toinen kerta tapahtui, hän maalasi kuntoutuksessa minulle lasitaulun. Näyttää ihan lapsen maalaamalta, pensselinvedoista huomaa että sen tekeminen on ollut tosi haastavaa.
Häneltä katosi näiden seurauksena kaikki kielitaito (englanti, ruotsi) ja päässälaskutaito. Osaa laskea kyllä esim 1+1 tai 2+2 mutta vaikka 3x3 on jo ihan liian haastava. Lisäksi puhe on ajoittain sellaista sammaltavaa, ei silloin kun vaikka on innostunut ja höpöttää jostakin, mutta sellaisessa rauhallisessa keskustelussa usein hakee sanoja pitkäänkin. Kädet on myös aika kompurat, mutta on hänellä muutakin vaivaa mikä niihin vaikuttaa jo tässä iässä (pian 80).
Hän on kyllä muutenkin oikea teräsnainen, luulen että sellainen positiivinen elämänasenne on auttanut varmasti toipumisessa. Tokihan halusi nähdä ainoan lapsenlapsensa varttuvan! ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsena sain aivoverenvuodon traagisen onnettomuuden kautta. Minulla on oireina ollut kova päänsärky melkein joka päivä, muistisairaus, sönkkääminen ja vaikea ymmärtää joitain asioita.
Olen kaikesta huolimatta pärjännyt elämässäni loistavasti, tietenkin muistot välillä on pinnalla, mutta muuten olo on sutkot ok.
Tsemppiä kaikille! :)
Iänkaiken vanha ketju mutta kirjoitan minäkin =)
Kuusi viikkoa nyt omasta aivoverenvuodosta. Kaksi viikkoa melkein nyt ollut kotona.
Oli vissiin ihan normaali maanantai iltapäivä kun menin partsille tupakille, kun yhtäkkiä alkoi ihan jumalaton päänsärky.
Onneks en ollut yksin kotona.
Ambulanssi oli neljän minuutin sisällä kotona jo (onnea että asutaan nykyään kaupungissa) ja siinä sitten oli kouristuskohtauksessa tullut pissoja myöten kaikki alle.
Ambulanssi nappasi matkaan, ja jonkin sortin tajuissani olin kuulemma ollut ja pyydellyt anteeksi hoitajilta että mun takia tarvii nyt ajella yms.
Sairaalaan päästyäni pääsin leikkaukseen ja teholle.
Omia muistikuvia vasta sairaalasta kahden viikon jälkeen.
Jouduttiin operoimaan vielä uudelleen kun kesken vessareissun puutui liki tunnottomaksi toinen puoli kropasta ja romahdin lattialle.
Uudelleen leikkuriin, ihan tarkkaan en muista mikä oli homman nimi, mutta pyydettiin suostumus uuteen leikkaukseen joka pelastikin sitten raajat =)
Reilun neljä viikkoa olin sisällä, ja nyt kuukauden sairaslomalla näin alkuun.
Ens kuussa sitten lisää tutkimuksia sairaalalla.
Muisti on huono, ja päässä julmettu kolo. Hiukset jouduttiin ajamaan pois, ja niin hassulta kun se kuulostaakin niin harmittaa...
Ja kiukkuinen oon kun mitäkin, minä jolla on hermoja vaikka muille jakaa?
Se on varmaan hankalin asia mikä jäi, oon meinaan suurperheen mutsi jolla olis hyvä olla niitä hermoja.
Piirtäminen ei oikein suju, tuntuu et olis kaks vasenta kättä :/
Mut tasapaino jostain syystä funkkaakin, ja sen kanssa oli aijemmin ongelmia :D
Ihan älytöntä!
Tämmöinen tarina täällä, vaikkakin saattaa vaikuttaa kiittämättömältä.
Jotenkin kauhean vaikea ymmärtää kuinka lähellä se hengenlähtö on ollut, vieläkin.
Pää funkkaa kuitenkin jo suht hyvin, vaikka muisti renaakin oikein huolella :D
Toivottavasti tästä on apua jollekkin, niinkuin teidän kertomuksista oli mulle!
Kiitos <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mertzi kirjoitti:
Iänkaiken vanha ketju mutta kirjoitan minäkin =)
Kuusi viikkoa nyt omasta aivoverenvuodosta. Kaksi viikkoa melkein nyt ollut kotona.
Oli vissiin ihan normaali maanantai iltapäivä kun menin partsille tupakille, kun yhtäkkiä alkoi ihan jumalaton päänsärky.
Onneks en ollut yksin kotona.
Ambulanssi oli neljän minuutin sisällä kotona jo (onnea että asutaan nykyään kaupungissa) ja siinä sitten oli kouristuskohtauksessa tullut pissoja myöten kaikki alle.
Ambulanssi nappasi matkaan, ja jonkin sortin tajuissani olin kuulemma ollut ja pyydellyt anteeksi hoitajilta että mun takia tarvii nyt ajella yms.
Sairaalaan päästyäni pääsin leikkaukseen ja teholle.
Omia muistikuvia vasta sairaalasta kahden viikon jälkeen.
Jouduttiin operoimaan vielä uudelleen kun kesken vessareissun puutui liki tunnottomaksi toinen puoli kropasta ja romahdin lattialle.
Uudelleen leikkuriin, ihan tarkkaan en muista mikä oli homman nimi, mutta pyydettiin suostumus uuteen leikkaukseen joka pelastikin sitten raajat =)
Reilun neljä viikkoa olin sisällä, ja nyt kuukauden sairaslomalla näin alkuun.
Ens kuussa sitten lisää tutkimuksia sairaalalla.
Muisti on huono, ja päässä julmettu kolo. Hiukset jouduttiin ajamaan pois, ja niin hassulta kun se kuulostaakin niin harmittaa...
Ja kiukkuinen oon kun mitäkin, minä jolla on hermoja vaikka muille jakaa?
Se on varmaan hankalin asia mikä jäi, oon meinaan suurperheen mutsi jolla olis hyvä olla niitä hermoja.
Piirtäminen ei oikein suju, tuntuu et olis kaks vasenta kättä :/
Mut tasapaino jostain syystä funkkaakin, ja sen kanssa oli aijemmin ongelmia :D
Ihan älytöntä!
Tämmöinen tarina täällä, vaikkakin saattaa vaikuttaa kiittämättömältä.
Jotenkin kauhean vaikea ymmärtää kuinka lähellä se hengenlähtö on ollut, vieläkin.
Pää funkkaa kuitenkin jo suht hyvin, vaikka muisti renaakin oikein huolella :D
Toivottavasti tästä on apua jollekkin, niinkuin teidän kertomuksista oli mulle!
Kiitos <3
Tää on sinänsä epäolennaista mutta tuli mieleen että pääsit kaiketi siitä tupakasta eroon noiden viikkojen aikna?
Isäni sai sav-vuodon toukokuussa. Meni tajuttomaksi ensin oksennettuaan rajusti. Sydän meinasi pettää mutta saatiin elvytettyä ja kiidätettyä leikkaussaliin. 3 viikkoa teholla hengityskoneessa ja tajunnan rajamailla. Viikon jälkeen keuhkokuume ja sen jälkeen aivospasmi. Ennuste erittäin huono. Nyt 2kk jälkeen vuodeosastolla kuntoutumassa. Ensimmäiset askeleet rollaattorin avulla 3 päivää sitten ja käyttää jo itse pyörätuolia liikkumiseen. Pelottavana asiana koen erityisesti sen, että isä ei edelleenkään tiedä/ymmärrä olevansa sairaalassa. Hän kuvittelee olevansa kotona, ja elävänsä täysin samaa elämää kuin ennenkin. Tämä on toisaalta lohdullistakin, sillä totuus saattaisi ahdistaa häntä liiankin kanssa. Persoonallisuus on muuttunut, agressiivisuutta ja vihaa aika ajoin, kyynisyyttä ja masentuneisuutta välillä, kaikki ilo on kadonnut ja tilalle tullut ilmeetön ja harmaa hahmo. Varjo entisestä. Jaksan kuitenkin uskoa ja toivoa edelleen... En mitään muuta toivoisi niin paljon kuin sitä, että isä pääsisi vielä asumaan itsenäisesti, harrastamaan rakkaita harrastuksiaan, nauramaan ystäviensä kanssa ja nauttimaan eläkepäivistä jotka hänellä sairastumisen johdosta alkoivat. Ikävöin äärettömästi häntä vaikka 2 kuukauden aikana on mennyt vain pari päivää häntä näkemättä. Ikävöin keskusteluja, yhteistä aikaa, naurua, halausta ja lohtua. Jos jollain samanlaisia kokemuksia ja etenkin sellaisia onnellisesti päättyneitä kertomuksia, jakakaa...