Mä olen sitä mieltä, ettei rakkaudesta tiedä mitään ennen omia lapsia

vaikka minulla onkin lapsia. Rakastan enemmän miestäni. Tietysti eri tavalla, mutta tunnen että rakkautta on enemmän. Lapsia suojelen ja rakastan ja yritän olla niille hyvä ja kasvattaa ja opettaa, mutta miestäni rakastan ihmisenä. Lapsia rakastan koska ne on pieniä ja avuttomia ja mun täytyy niistä huolehtia. Jos ne olisi jonkun muun, en varmaan ihmisinä niistä niin paljon pitäisi.

Mies taas on sellainen, jota kunnioitan ja arvostan ja rakastan syvästi, sen takia mitä kaikkea hän on, hänen luonnettaan ja viisauttaan ja hyvyyttään.

ap:n kanssa eri mieltä ja tämän kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Tässä on myös yksi viisaus pitkäkestoiseen liittoon.

Nää on niin nähty...

miettinyt sitä, että kun siitä omasta rakkaudenkokemuksesta lapsia kohtaan tulee sitten kamalan riippuvaiseksi, että koko ajan pelkää että menettää lapsen ja sitä myöten sen tunteen, niin eikö elämä ole sitten samalla melko ahdistavaa? Monethan ovat sitä mieltä, että jos lapsi kuolee, niin elämässä ei ole enää mitään jäljellä- eikö elämällä siis ole muuta pointtia kuin lisääntyminen, ja lisääntyminen, kunnes universumi poksahtaa? Mitä järkeä?

minä en koe olevani riippuvainen tuosta rakkaudenkokemuksesta. Se, että rakastan lapsiani, merkitsee minulle myös sitä, että he irtautuvat minusta ja alkavat elää omaa elämäänsä. Tunnen rakkautta, kun ajattelen heitä, mutta ei se tarkoita, että lapsia tarvitsisi hankkia jatkuvasti lisää tai että se millään tavalla muutenkaan rajoittaisi sitä, miten minä omaa elämääni elän.

Hienoa että olette lasten myötä oppineet, mitä rakkaus on. Toivottavasti tämä rakastava asenne näkyy suhteessa muihinkin ihmisiin kuin lapsiinne. Jos ei näy, niin tulee kyllä mieleen, että äidinrakkaus on lähinnä laajennettua itserakkautta.

rakkaus esim. ystäviin tai omiin vanhempiin on erilaista kuin puolisoon tai omiin lapsiin.



Minulle muuten tosi monet sanoivat ennen kuin sain omia lapsia ettei sitä rakkautta voi kuvitella jos ei ole omia lapsia, "sittenpähän näet". No, näin että se oli juuri sellaista kuin etukäteen kuvittelinkin. Kuinka huono mielikuvits ja/tai eläytymiskyky ihmisillä oikein on?

Koiraani sen sijaan vain ja ainoastaan rakastan, enkä vihaa sitä ikinä=)



Sitä paitsi tuo on vähän huonosti sanottu, sillä ei (hetkittäinen) vihaaminen tarkoita, etteikö myös rakastaisi.

jo ennen lapsia. Rakkautta on niin erilaista, mutta ei niitää voi laittaa järjestykseen. Toki lastaan rakastaa ja siinä on mukana myös vastuu ja huoli ja luonnon suojeluvietti. Mutta kyllä mä rakastan sisaruksiani ja vanhempainikin, ystäviä myös. Kyllä mä tunsin lapsen rakkautta vanhempiini, se oli molemminpuolsita. Ei mua ahdistanut hoitaa sairasta isääni, viedä häntä pesulle ja auttaa vessassa. Ajatuksena etukäteen mua asia kammoksutti, mutta sitten todellisuudessa se tuntui ihan luontevalta. samoin kuin oman lapsen hoitaminen.

En tahdo vähätellä kenenkään rakkautta lapsiinsa sillä pystyn täysin ymmärtämään sen tunteen. Silti minun on sanottava, että ihminen joka kuvailee puolisoon kohdistuvaa rakkautta "parin vuoden huumana" ei kuitenkaan tiedä juuri mitään parisuhteen rakkaudesta.



Parisuhteen alkuhuuma ei ole rakkautta, se on ihastumista. Oikeaa rakkautta aletaan yhdessä ja tietoisesti rakentaa sen jälkeen kun alkuhuuma on laimentunut. Rakastaminen on toisen ihmisen kasvun tukemista ja hänen auttamista tavoitteisiinsa pääsemiseksi. Se vaati kuuntelua, energiaa, se vaatii yhteistä työtä. Tämän rakkauden voi kohdistaa yhtä lailla lapsiinsa sekä puolisoonsa. En ole varma voiko edes kukaan viettää onnellista parisuhdetta, jos onnistuu sekoittamaan alkuhuuman oikeaan rakkauteen.



Alkuhuuma on biologinen reaktio joka saa meidät lisääntymään. Äidin rakkaus on biologinen reaktio joka saa meidät suojelemaan lapsiamme. Minulle rakkaus on kuitenkin valinta, jonka kohdistan lapsiini ja kumppaniini. Siinä missä tiedän lapsieni saavuttavan täysi-ikäisyyden ja lähtevän elämään elämäänsä, kumppanini on juuri se, kumppani jonka kanssa koen elämän. En minä voi sanoa rakastavani häntä vähemmän kuin lapsiani.

Ap on aikalailla oikeassa. Vaikka lapseton vanhemmuudesta kuinka puhuisi tai sitä miettisi, niin ennen lapsen saamista ei tiedä, millaisia tunteita vanhemmuus ja lapsi oikeasti tuo tulleessaan.

tästähän Ap ei maininnut sanallakaan vaan sanoi että hän on sitä mieltä ettei RAKKAUDESTA voi tietää mitään ennen kun on omia lapsia, ja se ei pidä paikkaansa. Vaikkei tiedä mikä tunne on saada omia lapsia niin rakkaudesta voi olla vahvojakin kokemuksia, ja kuten muutamalla aikaisemmalla kommentoijalla meillekin perheeseen kuuluu lapsia jotka ei niin sanotusti itse tehtyjä mutta kyllä rakkaus heihin yhtä suuri kuin niihin "omiin" ei se synnyttäminen sitä rakkautta automaattisesti tuo, toki kun on synnyttänyt niin tietää tunteen ja rakkauden määrän ja pystyy verrata esm adoptiolapsiin ja koska molemmat olen kokenut voin sanoa että täyttä puppua etteikö sama ole rakkauden määrä joten jos lapsettomille siunaantuu lapsia muulla tavalla kuin bioloogisesti niin he tietävät silti sen tunteen. rakkauden määrä voi olla yhtä suuri muitakin ihmisiä kohtaan joten vaikkei olisi yhtään lasta niin kukaan ei voi sanoa että kyseinen henkilö ei tiedä mitä rakkaus on, mutta sitä nimenomaan Ap yritti väittää.

Mustavalkoisesti, ä l l ö t ä v ä n omahyväisesti ja naiivin kaikkitietävästi sanottu. Sä et esimerkiksi ole mä, joten mun tunnekokemuksia sä et tiedä. Rakastan paljon ja eri tavoin, vaikkei mulla koskaan omaa lasta olisikaan.

Osaan myös eläytyä keskimääräistä paremmin toisen ihmisen nahkoihin, joten tiedän lähestulkoon millaista se äidinrakkauskin, ja olenhan kuitenkin ollut lapsiosapuolenakin siinä asetelmassa joskus.

Voin kyllä sanoa, ettet tiedä mistään mitään:)

vaikka minulla onkin lapsia. Rakastan enemmän miestäni. Tietysti eri tavalla, mutta tunnen että rakkautta on enemmän. Lapsia suojelen ja rakastan ja yritän olla niille hyvä ja kasvattaa ja opettaa, mutta miestäni rakastan ihmisenä. Lapsia rakastan koska ne on pieniä ja avuttomia ja mun täytyy niistä huolehtia. Jos ne olisi jonkun muun, en varmaan ihmisinä niistä niin paljon pitäisi.

Mies taas on sellainen, jota kunnioitan ja arvostan ja rakastan syvästi, sen takia mitä kaikkea hän on, hänen luonnettaan ja viisauttaan ja hyvyyttään.

ap:n kanssa eri mieltä ja tämän kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Tässä on myös yksi viisaus pitkäkestoiseen liittoon.

Nää on niin nähty...

Kumma kyllä, pari tälläista hullun sokeasti rakastavaa naista tunnen ja kappas molempien miehet ottivat ja jättivät. Toinen lähti vielä reilusti nuoremman matkaan.

Jokatapauksessa, en ymmärrä naisia jotka julistavat rakastavansa enemmän miestä. Päässä vikaa heillä ja pahasti.

mutta minä olen vähän samaa mieltä ap:n kanssa, eikä olisi tullut mieleenkään eritellä rakkaus-asiaa adoptiolapset vs. biologiset. Minulla on vain biologisia lapsia mutta olen aina ajatellut, että samat äidintunteet tietysti koskisivat adoptiolasta.

Mutta: tietysti useimmat ihmiset tietävät jotain rakkaudesta ennen lapsiakin, mutta äidinrakkaus on niin mieletön kokemus, että sen kuvaamiseen täytyy käyttää hieman irrationaalisia keinoja,kuten tuo ap:n heitto. En kyllä ikinä livenä tuollaista sanoisi, koska se takuulla loukkaisi lapsettomia ystäviäni.

Ap on aikalailla oikeassa. Vaikka lapseton vanhemmuudesta kuinka puhuisi tai sitä miettisi, niin ennen lapsen saamista ei tiedä, millaisia tunteita vanhemmuus ja lapsi oikeasti tuo tulleessaan.

tästähän Ap ei maininnut sanallakaan vaan sanoi että hän on sitä mieltä ettei RAKKAUDESTA voi tietää mitään ennen kun on omia lapsia, ja se ei pidä paikkaansa. Vaikkei tiedä mikä tunne on saada omia lapsia niin rakkaudesta voi olla vahvojakin kokemuksia, ja kuten muutamalla aikaisemmalla kommentoijalla meillekin perheeseen kuuluu lapsia jotka ei niin sanotusti itse tehtyjä mutta kyllä rakkaus heihin yhtä suuri kuin niihin "omiin" ei se synnyttäminen sitä rakkautta automaattisesti tuo, toki kun on synnyttänyt niin tietää tunteen ja rakkauden määrän ja pystyy verrata esm adoptiolapsiin ja koska molemmat olen kokenut voin sanoa että täyttä puppua etteikö sama ole rakkauden määrä joten jos lapsettomille siunaantuu lapsia muulla tavalla kuin bioloogisesti niin he tietävät silti sen tunteen. rakkauden määrä voi olla yhtä suuri muitakin ihmisiä kohtaan joten vaikkei olisi yhtään lasta niin kukaan ei voi sanoa että kyseinen henkilö ei tiedä mitä rakkaus on, mutta sitä nimenomaan Ap yritti väittää.

mutta ukkoni puolesta en kuolisi:)

Tyhmä ja äärettömän omahyväinenhän sinä olet, mutta sellaisena ihan tavallinen mamma.

Äitiys ei jalosta kaikkia, ei todellakaan.

Mielestäni äitiys lähinnä taannuttaa. Alkeellisimmatkin käytöstavat esim. julkisilla paikoilla unohtuvat...

äidinrakkaus on niin mieletön kokemus, että sen kuvaamiseen täytyy käyttää hieman irrationaalisia keinoja

Rakkaudesta mitään.



Itse olen rakastanut miestäni kauemmin kuin lapsiani, ap joka ei ole kokenut kuin äidin rakkauden lapsiin ei voi tietystikkään ymmärtää mitä on miehen ja naisen välinen rakkaus.



Mutta silloin kun ei ole kokemusta kuin äidinrakkaudesta ei pitäisi puhua pelkästään rakkaudesta vaan nimenomaan vain siitä äidinrakkaudesta minkä on itse kokenut.



Minä olen äärimmäisen onnellinen että koen tällä hetkellä molempia:)

miksi mun pitäisi kadehtia jotakuta siitä, että tämä kokee jotakin tunteita mitä minä en (ainakaan toistaiseksi näin lapsettomana) koe?



Huippu-urheilijat kokevat joka päivä tunteita joita minä en koe, samoin kirurgit leikkaussalissa, filmitähdet kuvatessaan leffaa jne, en mä heitä kadehdi noista tunne-elämyksistä sen enempää kuin äitejäkään, vaikka varmasti ovat huimia tunteita.



Tai siis joskus tuntuu, että jotkut äidit varta vasten yrittävät saada lapsettomat kadehtimaan heiltä sitä äitiyttä, mutta ei se onnistu kuin silloin jos ihminen nimenomaan haluaa tulla äidiksi. Nyt kun en esim. itse ainakaan vielä halua, niin ei ole mitään tarvetta mitään äidinrakkauttakaan kokea.

Tiedänkö siis enemmän rakkaudesta?

Voisin kuolla lasteni puolesta mutta ukkoni puolesta en kuolisi:)

Vasta omien lasten myötä pystyy paremmin ymmärtämään myös omien vanhempien tunteet itseä kohtaan.



Omasta puolesta voin sanoa, että lasten saaminen on asia, joka on avannut minulle ihan toisenlaisia näkökulmia moniin juttuihin. Niistä asioista, mitä elämässäni on tullut vastaan, on lasten saaminen kasvattanut minua ihmisenä ylivoimaisesti eniten.

Vasta omien lasten myötä pystyy paremmin ymmärtämään myös omien vanhempien tunteet itseä kohtaan.

Omasta puolesta voin sanoa, että lasten saaminen on asia, joka on avannut minulle ihan toisenlaisia näkökulmia moniin juttuihin. Niistä asioista, mitä elämässäni on tullut vastaan, on lasten saaminen kasvattanut minua ihmisenä ylivoimaisesti eniten.

olen ymmärtänyt omien vanhempien tunteet itseäni kohtaan terapiassa. Toivon kyllä, että jos saan joskus lapsia, niin tunteet eivät ole heitä kohtaan samanlaisia.

Millä tavalla koet kasvaneesi ihmisenä erityisesti lasten myötä? Uskon kyllä, että olet, mutta olen monesti miettinyt sitä, että kuinkahan paljon ihmiset tiedostamattaan "terapoi" itseään esim. kumppanin ja lasten avulla, siis että melko samaan lopputulokseen saattaa päästä siellä terapiassakin, itsetuntemuksen ja kasvun ja muun suhteen siis.

Jotain varmaan tietää, mutta kyllä äidin rakkaus on ainakin mulle se syvin rakkauden muoto. Meillä lapset tietää, että äiti rakastaa, koska itkee. Kyyneleet ihan nousee silmiin, niin rakkaita ovat molemmat. Tosin puolisoakin kohtaan rakkaus on vain vuosien saatossa syventynyt....erilaista se kuitenkin on.