Mitä sellaista arastelet tehdä, mikä on useimmille ihan tavallista?

alkaa etsimään sitä kaveria sieltä hämärästä baarista. Sovin aina treffit jonnekkin muualle.

lasi- ja posliiniastioihin märillä käsillä. Hampaita vihloo ja menee kylmänväreet ja puistattaa yyyyyh.



Sanomattakin lienee selvää että en tiskaa koskaan käsin...

Näin naimisissa ollessa se on aika iso probleema..

Moottoritielle ajettaessa liittymä on hirveä. En mene motarille, ellei ole aivan äärimmäinen pakko. Onneksi lähes koskaan ei ole, koska asun sellaisessa paikassa. Ajelen pikkuteitä.



Lumipyry ja pimeys ovat minulle liikaa.



Autopesuriin en aja yksin.



Ylämäkeen pysäköinti saa aikaan paniikkikohtauksen.



En myöskään tykkää puhua puhelimessa.

Pelkoja voidaan lievittää usein erilaisin harjoituksin, joissa peloista kärsivä totuttelee asteittain kohtamaan pelkoa aiheuttavan kohteen tai tilanteen. Usein kannattaa ensin opetella rentoutumaan ja sen jälkeen harjoitella pelon kohtaamista sekä mielikuvissa että harjoituksin. Esimerkiksi veren näkemistä tai injektioita (lääkeruiskun pistoksia) pelkäävä voi edetä mielikuvissaan ja harjoituksissaan lievää pelkoa herättävästä tilanteesta voimakasta pelkoa synnyttävään tilanteeseen:



1.katsella videoelokuvaa, jossa lääkäri antaa elokuvan henkilölle injektion,

2.katsoa, kun ystävää rokotetaan,

3.kuvitella mielessään tai harjoitella lääkärille soittamista, sairaalaan matkustamista yhdessä ystävän kanssa tai yksin,

4.kuvitella injektion antamista,

5.vierailla yhdessä ystävän kanssa tai yksin sairaalan poliklinikalla,

6.katsella lääkärin huoneesta tulevia potilaita tai ruiskeita valmistelevia tai antavia hoitajia,

7.katsella yhdessä ystävän kanssa tai yksin injektion antamista toiselle henkilölle tai verinäytteen ottamista toiselta ihmiseltä,

8.pyytää lääkärin tai hoitajan antamaan lihaksen sisäisen injektion takamuksiin ystävän ollessa läsnä tai yksin,

9.pyytää lääkäriä tai hoitajaa antamaan flunssarokotteen käsivarteen ja

10.pyytää lääkäriä ottamaan verinäytteen käsivarren laskimosta.

Altistusohjelmissa siirrytään aina lievää pelkoa aiheuttavasta mielikuvasta tai tilanteesta seuraavaan harjoitteeseen sen jälkeen, kun pelosta kärsivä on tottunut vähemmän pelottavaan tilanteeseen. Jos pelko tuntuu tietyssä tilanteessa ylivoimaiselta, palataan edelliseen vaiheeseen keräämään voimia seuraavan vaiheen kohtaamiseen.



Eri pelkoja varten kehitettyjä yksinkertaisia harjoitusohjelmia löytyy sekä yleisölle tarkoitetuista kirjoista että internetistä hakusanoilla ”pelko” tai ”fobia". Monilla paikkakunnilla on myös vertaisryhmien järjestämiä itsehoitoryhmiä. että oma-apuryhmistä. Vapautuminen peloista on aina helpompaa, jos lähi-ihmiset ymmärtävät tilanteisiin liittyvän paniikinomaisen pelon asteen. Painostaminen ja pelkojen mitätöinti pahentaa niiden hallinnan oppimista.



Luovuttaa ei saa! Ei ikinä. Muuten pelko vie elämisen arvoisen elämän.

Lapset ovat 9v ja 5v enkä ole kuin muutaman kerran uskaltanut pyytää lastenhoitoapua.



Kaikki isovanhemmat ovat elossa, mutta he eivät ole koskaan itse tarjonneet hoitoapua, niin olen tulkinnut että he eivät halua hoitaa lapsiamme.



Joten en halua, että he joutuvat ikävään velvollisuuden tunteeseen jos pyydän apua.

Pelkkä ajatus kuskin penkille istumisesta sai sydämen hakkaamaan ja kyyneleet kihosivat silmiin. Mikäänei auttanut, ei hellä mies opastamassa, ei oma isä, joka yritti opettaa kolmeenkin eri kertaan ajamista uudelleen.



Pääsin tuon kammon yli pakon edessä. Hyvä tuttu ajoi taksia ja pysäytti yhtäkkiä auton tien sivuun. Sanoi, että jos haluat lapsesi kotiin asti: aja.



Nykysin nautin ajamisesta hurjasti, kuljen yhden kesän aikana tuhansia kilometrejä. Pidän moottoriteistä ja liittymistä, voin ajaa ihan vieraaseen kaupunkiin keskustaan ja nauttia siitä. Mutta en ilman navigaattoria :D



Arastelen ja pelkään ihan järjettömästi sairaalan lastenosaston ovea. Pelkän oven näkeminen saa polvet löysiksi. Sinne liittyy niin pahoja muistoja.

Näin naimisissa ollessa se on aika iso probleema..

Varmaan pakko kuitenkin vaikka sitten peiton alla pimeässä...;)

Näin naimisissa ollessa se on aika iso probleema..

Varmaan pakko kuitenkin vaikka sitten peiton alla pimeässä...;)

eli, sellaiset hyvästit, että ei nähdä esim. vuoteen-kahteen...mulla sukulaisia asuu ulkomailla ja joka kerta hyvästit vaikeimmat.



Tekis mieli vaan paeta niitä tilanteita johonkin nurkan taakse. Tiedän tämän johtuvan meidän lapsuuden perheen tunnevammaisuudesta.

tykkään niin hoitaa asiat s-postilla...



Olen myös pelännyt sanoa oman mielipiteeni ja suoraan asioista, joista en pidä, mutta onneksi olen oppinut sen. Töissä olen se, joka aina sanoo mielipiteensä ja ottaa asiat puheeksi. Muissa rooleissa se ei ole niin helppoa, mutta pikkuhiljaa...

Pelottavat mua usein... Ei kotitalon hissi, mutta tuntematon, ikkunaton hissi voi olla pelottava. Joskun olen ulkomailla peruuttanut hissistä pois, kun on tullut fiilis että tuonne mä jään, en pääse pois.



Toinen asia on uimarannat ja uima-altaat, joissa käyskennellään uikkareissa. Vaikka olen hoikka ja kroppa hyvässä kunnossa, inhoan niitä tilanteita. En osaa rentoutua, vaan olo on jännittynyt ja tuntuu että oman kropan epätäydellisyys herättää huomiota.

Mullakin on kauhea puhelinkammo. Kampaajan ja lääkärin saan juuri tilattua, mutta kaikki tärkeemmät puhelut jää kyllä soittamatta jos ei ole aivan totaalisen pakko. Sanoissa sotkeutuminen pelottaa ja se etten osaa hoitaa asiaa oikein. Olisi kyllä ihanaa kun pääsisi tästä eroon!

Siinäpä ne. Arastelen soittaa puheluita, etenkin jos pitää soittaa jollekin puolitutulle. Ventovieraallekin voi olla helpompaa ja sitten tietenkin ihan lähimmille kavereille.



Autolla en ole ajanut viimeisen 5 vuoden aikana kuin muutaman kerran ja edellisestä kerrastakin on jo 2 vuotta aikaa. Olen hermostunut auton ratissa ja mokailen... ääh, olen varmasti Euroopan huonoin kuski! :)



On mulla kyllä sitten vielä esiintymiskammo, mikä ilmenee jännityksenä myös helpoissa tilanteissa, joissa esim. jokainen osallistuja esittelee itsensä nimellä tms. vuorollaan.

Tai olla miesten seurassa, elleivät satu olemaan todella tuttuja. En vain osaa sanoa mitään ja olo on tosi vaivautunut. Tunnen itseni tyhmäksi ja epäviehättäväksi.

Luulin olevani yksin ja hölmö puhelinkammoni kanssa. Mieheni on ulkomaalainen, joten joudun hoitamaan pitkälti kaikki asiat itse, eikä ns altistusterapia auta ollenkaan.



Tuntuu että pahemmaksi menee. Tähän kun liittää ulosmenemisen kammon, voitte kuvitella, että vaikeaa on.

Naisilla siis.



Minullakin oli puhelinkammo pienenä poikana, mutta se suurin piirtein hakattiin minusta pois armeijassa.



Niin erilaista on miehen ja naisen elo: naisella pienet omituisuudet ovat suloisia, miehellä ne ovat heikkouksia jotka pitää poistaa. Mutta sellaista elämä on.

Siis vaikka hakisin koiralle rokotuksen tai vitamiineja apteekista eikä sen vakavampaa niin tulee tosi surullinen ja ahdistunut olo näistä paikoista..siihen on kyllä syynsä.

En uskalla ajaa autoa enkä lentää, en käytä maksukortteja vaan käteistä jonka mies nostaa minulle automaatista..tiedän, olen outo mutta oikeasti ihan normaali fiksu ihminen näitä hölmöyksiä lukuunottamatta :D

Just tuollaisia "naapurin kohtaamisia" kuten joku tuossa ylempänä. Osaan tervehtiä iloisesti mutta en osaa sanoa mitään muuta. Samaten pelkään soittamista tutuille. Viralliset puhelut, työpuhelut yms. hoituvat ihan ongelmitta mutta en voi soittaa kaverille jos ei ole mitään "oikeaa asiaa".

En halua soittaa tai vastata kuin muutamalle läheiselleni, enkä aina heillekään.



Lisäksi



- lentopelko, jonka takia en ole käynyt ulkomailla yli 10 vuoteen. Olin lapsesta asti lentänyt useita kertoja vuodessa ja tykännyt siitä, kunnes yllättäen teini-iässä iski kammo ja siihen loppui reissaaminen. Pari kertaa olen joutunut tuon jälkeen lentämään, ja ovat olleet kamalia kokemuksia. Näin etukäteen viikkojen ajan painajaisia, joissa kuolin lentokoneen maahansyöksyssä. Aiemmin pelkäsin myös junalla, henkilöautolla ja laivalla matkustamista sekä julkisia paikkoja joissa paljon ihmisiä terrorin ja onnettomuuksien takia, mutta noista olen päässyt eroon.



- sosiaalisia pelkoja. Esim. vanhojen kavereiden joita en ole nähnyt vähään aikaan kohtaaminen ahdistaa, ja usein tämän takia teeskentelenkin etten huomaa tai ollenkaan tunne heitä. Mua myös pelottaa tervehtiä naapureita, opiskelukavereita ja muita "vieraampia" tuttuja jos näen heitä kaupungilla, joten toimin samoin heidän kanssaan.



- en voi poistua kotoa edes roskikselle ilman 1-3h peilaus-vaatteenvaihto-sessiota. Tulee ällöttävä, ahdistava ja ruma olo jos joudun sen tekemään. Johtunee siitä että mua kiusattiin vaatteideni takia koko yläaste ja lukio. Sen sijaan ilman meikkiä pystyn olemaan missä tahansa arkitilanteessa.



- en uskalla enää kännijuoda baarissa, koska pelkään paniikkikohtausta, oikeaa sairauskohtausta ja äkkikuolemaa. Hämärä + humala + kova melu aiheuttaa mulle näköhäiriöitä ja sydämen rytmihäiriöitä, mikä puolestaan johtaa paniikkiin.



Siinä nyt jotain.