Äitipuoli, rakastatko miehesi lasta?

Rakastan.Poika asuu meillä.Isänsä on vielä reissuhommissa joten huolehdin suurimman osan aikaa lapsista yksin.

Oletteko te oikeasti niin varmoja, että miehelle lapset on aina ykkönen. Ei minusta pidä lainkaan paikkaansa. Tiedän monia ydinperheen isukkejakin, joille se aikuissuhde on ykkönen. Miksei eronneelle isälle? Erityisesti, kun uudessa suhteessa voi olla lapsia ja se yksikkö on miehelle tärkeintä maailmassa? Parisuhde ja uudet lapset. Kyllä moni mies valintatilanteessa valitsi uuden puolisonsa edelle, erityisesti, jos elämä on muuten mukavaa ja sopuisaa. Miehet on laiskoja.

Minulla myös kesällä 4-vuotta täyttävä poikapuoli mieheni edellisestä suhteesta. Poika on ihana ja välitän hänestä todella paljon. Hän on, kuin suora kopio isästään, eli ei voi olla tykkäämättä. Hän on meillä joka toinen viikonloppu ja välillä jotkut pyhät.

Nyt kuitenkin pelottaa, että asiat muuttuu rankalla kädellä, kun meillä on yhteiselle perheenjäsenelle laskettu aika joulukuussa. Tuttavat ja kaverit, jotka on samassa tilanteessa joskus olleet sanovat, että suhtautumiseni poikaan tulee muuttumaan täysin, kun meidän oma lapsi astuu maailmaan. En sitä halua-eihän kukaan voi niin ilkeä olla,vai voiko? :o Mutta sen pystyn pojan suunnalta sanoa,että en häntä siis rakasta...se sana vaan itekseen on niin vahva, että en pysty sitä heittää joka toiselle vastaantulijalle! Ja vaikka kyseessä onkin rakastamani miehen lapsi, välitän, tykkään ja huolehdin hänestä, kuin olisi omani. Olen kiltti ja lempeä henelle. Ja olen halukas osallistumaan myös hänen kasvatukseen ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Enkä toivo hänelle,kuin VAAN  ja AINOASTAAN parasta.

Mutta en voi sanoa rakastavani häntä....

Se, kuinka uusperhe toimii, riippuu niin paljon kaikista osapuolista.

Miesystävälläni, jota olen tapaillut muutaman kuukauden ja jonka kanssa olen seurustellut vasta muutaman viikon, on pieni lapsi. Exä on täysi sekopää, joka pompottelee (tai luulee pompottelevansa) miestä ihan mennen tullen lapsen varjolla - aika harvoin tässä onnistumatta.

Itselläni on myös pieni poika, ja pojan isän kanssa tulemme hyvin toimeen. Olen yhteyksissä hyvin vähän, ja silloinkin vain poikaan liittyvissä asioissa. Kumpikaan ei puutu toistensa elämään, eikä kummankaan osapuolen välillä ole minkäänlaista pompottelua.

Olen mieheni tytärtä nähnyt vasta ihan muutaman kanssa. Suloinen pakkaus ja tyttö on vielä niin pieni, että hänen kanssaan on helppo tulla toimeen. Ei edes uhmaa vielä. En näin vähän ajan jälkeen osaa sanoa, että olisin kiintynyt tyttöön, saatika sitten rakastunut, mutta totta kai olen kiinnostunut, mitä tytölle kuuluu, voiko hyvin, leikin ja sylittelen hänen kanssaan kun nähdään, jne.

Uskon, että tulevaisuudessa voisin pitää tyttöä perheenjäsenenä, vaikka parin viikon välein nähtäisiinkin, kohtelisin häntä kuin omaa lasta ja myös tulevaisuudessa rakastaisinkin.

Oma poikani taasen on pikkasen vanhempi, kuin mieheni tyttö, ja näin ollen tajuaakin asioita enemmän. Mieheni on ollut yötä meillä ja poikani on häneen jo tottunut. Ajattelee, että on äidin kaveri. Mies taas on hieman varautunut, vaikkakin on nyt vähän rennompi kuin aikaisemmin. Mutta olen huomannut, että on sellainen oikeastaan jokaisen lapsen kanssa - poikani kanssa ehkä vähän rennompi kuin muiden tuntemattomien lasten kanssa.

Oli selvää jo, ennen kuin aloimme edes tapailemaan, että molemmilla on lapsi edellisestä suhteesta. Se ei tullut kummallekaan yllätyksenä ja molemmat hyväksyivät tilanteen.

Kun aloimme tapailemaan, on yhteisiä pelisääntöjä tehtyä aikalailla selväksi ja niitä on myös muutettu sitä mukaa, kun suhde on edennyt. Viimeisimpänä olemme halunneet satuttaa lapsiamme, joten olemme edenneet hyvin hitaasti. Molemmat ymmärtävät, että omat lapset tulevat ykkösenä, eikä kummallakaan ole vaatimuksia heidän suhteensa. Minulla tietysti hieman eri elämäntilanne, koska poikani asuu kanssani ja on vain viikonloppuisin isällään. Tässä on ollut jonkun verran sulattelemista, koska jos miehellä on menoja arki-iltaisin, en pääse hänen mukaansa ja näin emme pysty näkemään yhtä usein, kuin haluaisimme.

Mielestäni koko juttu on vain asennekysymys.

En ole itse asunut uusperheessä, mutta nykyään äidilläni on uusperhe. Äidin mies ja äidin miehen miehen lapsi asuu äitini ja sisarusteni kanssa, ja meillä on kaikilla lämpimät välit. Ongelmia siinä perheessä on aiheuttanut se, että lapset ovat jo niin isoja, ja molemmilla on omat kasvatussääntönsä (toinen rennompi, toinen tiukempi) - eikä yhteistä säveltä ole vielä vuodenkaan jälkeen löytynyt.

Näkisin, että mitä pienempiä lapset ovat, sen paremmat mahdollisuudet on onnistua suhteessa kaikilla osapuolilla. Se vaatii paljon, mutta kyllähän se myös paljon antaa :)

150 jatkaa:

Haluaisin siis kuitenkin tarkentaa, että en missään nimessä halua tai tule ottamaan äidin roolia miehen tytön kanssa. Ajattelen sen niin, että olen hiljaisena taustatukena ja ystävänä tytön elämässä.

Entinen puolisoni ei jaksanut keskittyä omiin lapsiinsa viimeisinä vuosinaan ennen eroa kriisiensä keskellä - oma elämä oli tärkeämpi. Sieltä kaukaa on ohuelti ollut mukana lasten arjessa.

Mutta kun uusi kumppani omine lapsineen astui kuvioihin, alkoi uusi komento miehen elämässä. Nyt niitä uuden kumppanin lapsia kuljetetaankin harrastuksista kotiin ja huolehditaan kuin omistaan joka käänteessä. 

Minä rakastan jopa lastenki kavereita, ja tietenkin lasta, jolle olen äidin asemassa, vaikka en ole synnyttäjä.

[quote author="Vierailija" time="24.10.2012 klo 09:07"]

Tiedatte kuitenkin miehen lapsista ja silti avioidutte? Oletatteko miehen jossain vaiheessa dumppaavan lapsensa koska rakastavat uutta vaimoa NIIIIIN paljon? (Katkeraksi haukkujille tiedoksi etten ole ex-vaimo..)

miksi te eroatte? Vähän kyllästyttää, niin erotaan ja sitten oletetaan, että nämä uudet onnet rakastavat ja rahoittavat lapsianne. Isä/äitipuolet harvoin tekevät lapsille mitään niin hirveää, kuin ydinperheen hajottaminen on, minkä siis omat vanhemmat tekevät omille lapsilleen. Turha väittää, että on väkivaltaa tai muuta kamalaa, kun suurimmassa osassa eroja tästä ei kuitenkaan ole kysymys. Jos oma äiti hajottaa lastensa perheen, niin minun rakkauden puute on pieni paha sen rinnalla.

Joskus se lähtijä on myös mies yrityksestä huolimatta, joka löytää uuden ja paremman.

[quote author="Vierailija" time="04.09.2012 klo 12:06"]

Sinulla ei taida "omia" lapsia vielä olla. Jos ei niin älä niitä ainakaan ihan vielä hanki.

[/quote]

Tarkoittaako tämä, että jos ei kyene rakastamaan muiden lapsia samalla lailla kuin omiaan, niin ei kannata edes hankkia? Ap kertoi kyllä tekevänsä parhaansa lapsen suhteen. Se, jos toisen ihmisen jälkeläiseen ei synny rakkaussidettä, ei kerro hevon kukkuakaan, millainen äiti hän on omilleen.

[quote author="Vierailija" time="20.06.2013 klo 14:11"]

Ajatuksia herättäviä viestejä ja kokemuksia.

Kovin kovin pahalta tuntuu niiden tuhansien lapsien puolesta että he elävät ensinnäkin kahden kodin välillä ja toiseksi koko ajan perheessä jossa toinen vanhemmista ei heitä rakasta.

Aika raskasta on varmasti lapsille.

Ja tuo ettei rakastamaan voi pakottaa. Se mainitaan joka toisessa viestissä. Ei pitäisi olla mistään pakottamisesta kysymys vaan jokaisen uusperhehankkeeseen lähtevän tulisi nimenomaan HALUTA rakastaa, aivan kuin adoptoidessa. Ja aivan kuin adoptiossakin rakkaus kasvaa aikanaan täyteen mittaansa, jos sille annetaan tilaisuus, tahdotaan rakastaa.

Yksikin kirjoitti ettei voisi "rakastaa jotakin joka vie häneltä ja mieheltä kahdenkeskistä aikaa" Käsittämätön kommentti. Älä VAIN itse hanki lapsia. (vinkkinä : kaikki lapset "vievät" aikaa)

Vastausten perusteella noin joka neljäs äitipuoli ainakin melkein rakastaa lapsipuoliaan. Erityisen vähän rakkautta saavat erityislapset joiden vanhempien liitto on hajonnut. Tämä on todella surullista, sillä juuri nuo lapset tarvitsisivat ehdotonta rakkautta kaikkein eniten.

[/quote]

Samat surulliset havainnot uusperheen vanhempien asenteista puolison lapsia kohtaan. Kovin on kylmää tekstiä. Suuri osa sietää puolison lapsia. Mutta on sitten hyviä poikkeuksiakin, rakastavia aikuisia. Siihen pitäisi jokaisen uusperheen vanhemman pyrkiä.

Kuka haukkuu lasta lahjattomaksi, oikeasti. HUHHUH!

Kuka haukkuu lasta lahjattomaksi, oikeasti. HUHHUH!

Lahjaton?! Aika julma olet ap!

Kyllä se riittää, että on turvallinen aikuinen. Ei lapsen vanhemmat voi edellyttää äiti/isäpuolelta ehdotonta rakkautta lastansa kohtaan noin vain. Voin kuitenkin vannoa, että kyllä kiintymys kasvaa ajan myötä rakkauteen verrattavaksi. Se vain vie huomattavasti pidempään kuin biologisilla vanhemmilla. Lapsen lahjattomuuden ei pitäisi liittyä siihen mitenkään, kun lapsihan on ihan yhtä arvokas oli lahjoja eli ei. Käytökseen voi vaikuttaa sinnikkäällä kasvatustyöllä. Kiitosta tulee lapselta itseltään, kun huomaa, että omilla tekemisillä on lapsen elämässä jotain merkitystä. Sanallista kiitosta on varmaankin turha odottaa keneltäkään (korkeintaan omalta puolisolta).

[quote author="Vierailija" time="04.09.2012 klo 12:06"]

Sinulla ei taida "omia" lapsia vielä olla. Jos ei niin älä niitä ainakaan ihan vielä hanki.

[/quote]

Kuule, ei ne omat lapset tarkoita sitä että automaattisesti rakastaa kaikkien muittenkin lapsia.

[quote author="Vierailija" time="04.09.2012 klo 12:01"]

Itse en rakasta, vaikka kyllä osoitan hänelle hoivaa ja hellyyttä ja olen seurana ja tukena. En ikävöi lasta hänen ollessaan äidillään. Lapsi on minusta lahjaton ja huonokäytöksinen, mutta yritän kasvattaa hyvin ja tehdä parhaani. Yritän hoitaa asiat hyvin, jotta oma elämäni miehen kanssa olisi onnellisempaa eikä lapsen kanssa tulisi ongelmia. Tämä on aika raskasta, kun aitoa tunnetta ei ole. Kiitosta ei vaivannäöstä saa, sen sijaan selän takana puukotetaan (lapsen äidin suvussa). Kohtalotovereita?

[/quote]

Mä en jaksanut noita sivuja kaikkia kahlata läpi, mutta kovin herkästi sitä on jälleen kerran syyttävä sormi noussut osoittamaan äitipuolta. Ei tämä äitipuolen roolissa olo oikeasti ole aina ihan helppoa, eikä tässä mitään Eerikan äitipuolia silti olla. 

Itselläni on tilanne jossa miesystävän lapsi on samanikäinen omani kanssa, mutta aivan täysin erilainen luonteeltaan. Lisäksi tutustuimme lapsen kanssa kun hän oli 13-vuotias, eli jo siinäkin mielessä tapaamiset olivat alussa hankalia koska tytöllä oli teini-ikä hyvällä alulla dramaattisine kiukkukohtauksineen ja raivoamisineen.

Ei, en rakasta häntä en likimainkaan samalla tavalla kuin omia lapsiani. Mutta en silti häntä vihaakaan, enkä "vain siedä". Hän on aina tervetullut kotiimme ja olen sen hänelle myös kertonut useasti. Minä pidän hänestä, mutta välillä on oikeasti vaikeaa pitää ihmisestä joka on kuitenkin nykyään jo 16 mutta tuntuu isäänsä tavatessaan välillä taantuvan kuusivuotiaan tasolle. Käytöksen kyllä ymmärrän; on mustasukkaisuutta sun muuta, mutta missään nimessä sen sietäminen ei ole helppo nakki. Prinsessakäytöstä erityisesti on vaikea sietää, ja olenkin asiasta miesystäväni kanssa keskustellut ja hän on kyllä käytännössäkin samalla linjalla; ei koko muu perhe voi oikeasti joutua hyppäämään juuri yhden lapsen mielihalujen mukaan ja se taas on välillä aiheuttanut sen, että tytär on päättänyt meidän olevan vain häntä vastaan. Vaikka se ei missään nimessä ole totta. 

Pääsääntöisesti meillä on kuitenkin mukavaa ja erimielisyyksiä on harvassa. Mutta vaikka rakastan miestäni en silti voi väittää rakastavan hänen lastaan samalla tavalla kuin omiani tai hän itse lastaan. 

Mutta ei tilanne ole hänellekään sen helpompi, joka toinen viikonloppu hän pakkaa laukkunsa ja tulee viettämään viikonloppua kotiin jossa ei kuitenkaan asu, ei se olisi aikuisellekaan mitenkään yksinkertainen kakku nieltäväksi.

Niin vaan sitä mennään eteenpäin, päivä ja viikonloppu kerrallaan.

Minä en rakasta, vaikka kovasti haluan ja yritän. Tyttö on 5 vuotta ja olen ollut tytön elämässä siitä asti kun hän oli kaksiviikkoinen. Kohtelen lasta hyvin, hoidan perustarpeet, lohdutan ja pidän sylissä.Kuitenkaan ei tunnu luontevalta sanoa rakastan sinua. Ja aina lapsen tullessa meille halaukset eivät tunnu luontevilta-lapsi haaraa vastaan. Ei halaa innolla niinkuin isäänsä ja pikkuveljeään. En ikinä ikävöi kun tyttö on poissa.

En. Enk usko että mieskään rakastaa mun lapsia. Enkä sitä odotakkaan. Kunhan kaikki tulee toimeen keskenään

[quote author="Vierailija" time="29.12.2014 klo 18:39"]

Minä en rakasta, vaikka kovasti haluan ja yritän. Tyttö on 5 vuotta ja olen ollut tytön elämässä siitä asti kun hän oli kaksiviikkoinen. Kohtelen lasta hyvin, hoidan perustarpeet, lohdutan ja pidän sylissä.Kuitenkaan ei tunnu luontevalta sanoa rakastan sinua. Ja aina lapsen tullessa meille halaukset eivät tunnu luontevilta-lapsi haaraa vastaan. Ei halaa innolla niinkuin isäänsä ja pikkuveljeään. En ikinä ikävöi kun tyttö on poissa.

[/quote]

Onhan tossa helkkarin vaikeaa luoda mitään kunnollista tunnesidettä kun lapsi on paikalla vain muutaman päivän kuukaudessa, on ihan ymmärrettävää ettei täydellistä elokuvien luomaa illuusiota tunnesiteestä tule.

Lapsi on meillä noin 2-4 päivää viikossa, kesällä monta viikkoa putkeen.

terv.165