Äitipuoli, rakastatko miehesi lasta?

Rakastan. Hänellä oli alussa paljon ongelmia äitinsä ja tämän yksipuolisesti ottaman avioeron jäljiltä, mutta onneksi saimme hänet meille asumaan ja ammattiapu auttoi. Hän on suloisin olento mitä tiedän.

Vitsi jotkut on ihan sekopäitä. Jos te jotkut ajattelette miestenne lapsista, että saisivat pysyä poissa/voi kun ei olis ikinä syntynytkään/ei tarvitse rakastaa, välittää, tms/jne.... MIKSI edes olette yhdessä miehen kanssa, jolla on lapsi/lapsia toisen kanssa? Miksi olette edes ryhtyneet koko suhteeseen? Ihan älytöntä! Jos te alatte suhteeseen miehen kanssa, olette myös suhteessa lapsen kanssa. Otatte vastuun siitä, että lapsella on kanssanne hyvä ja turvallinen olla. Olette myös vastuussa lapsen kasvatuksesta, vaikka lapsi ei teidän olisikaan! Olette päättäneet olla lapsen elämässä mukana tavalla tai toisella, ei lapsi teitä ole valinnut elämäänsä.

Tietääkseni kukan täällä ei ole tuolla tavalla sanonut, tai sitten mullaon lukihäiriö!

Tunnen täsmälleen samalla tavalla.



En tiedä mitä sanoisin, mitä neuvoisin, mutta tiedän että tilanne on raskas ja vaikea. Uskon silti että siitä selviää. EHKÄ.



Ja haluan muistuttaa sinua, meidän ei tarvitse rakastaa tätä miehen lasta. EI missään tapauksessa tarvitse. HÄnellä on 2 vanhempaa. Pitäisi vain osata elää kuin aikuinen eikä päästää omia ailahtelevia tunteita valloilleen.



Mutta et saa tuntea syyllisyyttä siitä ettet rakasta!!

Myös minun tapauksessani myös lapsi on lahjaton ja passiivinen, ja se ärsyttää. Jos olisi rakkautta, niin asia ei ehkä häiritsisi, mutta kun ei ole, se ärsyttää ja välillä jotenki oudolla tavalla jopa vihastuttaa.

Tiedatte kuitenkin miehen lapsista ja silti avioidutte? Oletatteko miehen jossain vaiheessa dumppaavan lapsensa koska rakastavat uutta vaimoa NIIIIIN paljon? (Katkeraksi haukkujille tiedoksi etten ole ex-vaimo..)

miksi te eroatte? Vähän kyllästyttää, niin erotaan ja sitten oletetaan, että nämä uudet onnet rakastavat ja rahoittavat lapsianne. Isä/äitipuolet harvoin tekevät lapsille mitään niin hirveää, kuin ydinperheen hajottaminen on, minkä siis omat vanhemmat tekevät omille lapsilleen. Turha väittää, että on väkivaltaa tai muuta kamalaa, kun suurimmassa osassa eroja tästä ei kuitenkaan ole kysymys. Jos oma äiti hajottaa lastensa perheen, niin minun rakkauden puute on pieni paha sen rinnalla.

Miehellä on kolme lasta, jotka asuvat luonamme joka toisen viikon. Olen tuntenut lapset vuosia, jo ennenkuin muutin miehen kanssa yhteen, ja olen hyvissä väleissä myös heidän äitinsä kanssa.



Miten kuvaisin tunnettani näitä lapsia kohtaan? Pidän heistä niinkuin pidän jostain vanhasta kaveristani: hyvine ja huonoine puolineen jotka näen selkeästi. Jos lapset ovat pitkään poissa, ikävöin heitä mutta en kiihkeästi kuten ikävöin omia lapsia. Kun näen jonkun näistä lapsista tulevan vaikkapa vastaan kotikadulla, näky on silmää miellyttävä - ilahdun! - mutta sydän ei kuitenkaan sykähdä.



Miehen lasten sotkujen siivoaminen ja hankalan käytöksen sietäminen ja seurausten selvitteleminen on raskaampaa kuin omien lasten, kyllä sen huomaa. Pidän kuitenkin elämässäni rikkautena näiden lasten kanssa asumista ja elämistä, näitä ihmissuhteita.



On tässä etäisemmässä suhteessa hyvätkin puolensa. Pystyn paljon miestäni ja lasten äitiä rennommin olemaan hötkyilemättä ja ylireagoimatta kun lapset joutuvat hankaluuksiin. Mieheni pystyy samaan oman lapseni kohdalla, tuemme toisiamme näin.

mutta en ymmärrä tätä äitipuoli-käsitettä. Jos ollaan uusioperheessä, niin ei uusi puoliso ole äiti/isäpuoli. Lapsilla on ihan oma äiti/isä.

täysin samat mietteet. menee kyllä tossa jononjatkeena isäviikonloppuna mutten ikävöi tai rakasta. kohtelen kuin omiani.

En tunne vanhemman rakkautta, heillä on vanhemmat. Voisi verrata varmaan samaan mitä tunnen sisarusten lapsia kohtaan. Samalla lailla olen aina ollut hyvä heille ja edelleen kannan huolta ja tahdon heille hyvää vaikka ovat aikuisia ja heitä on kiva nähdä.

Omaa lasta jonka olen saanut myöhemmin rakastan tiikeriäidin raivolla. Ei ole haluamisesta kyse, ei ketään ihmistä ala rakastaa siksi että päättää niin. Hyvin voi kohdella silti ja pitää voi paljonkin. Eiväthän ne lapset edes olleet meillä kuin 4 pv kuukaudessa, ja ehkä viikon-pari kesällä, miten heihin syntyisi samanlainen suhde kuin äidillä. Eikä ollut tarpeenkaan. Olin vähän kuin tädin asemassa.

171

Mulle on tuo 10-v. tyttö tullut isänsä kylkiäisenä, ja äitiään tapaa ehkä pari kertaa vuodessa, hyvällä tuurilla useammin ja valvotusti, äidillä on a-ongelma. En väitä että rakastaisin sillä lailla intohimoisesti kuten omia lapsiani, mutta olen hyvin kiintynyt häneen ja valmis tappelemaan hänen puolestaan. Hän kutsuu minua mammaksi, omat lapset äidiksi ja omaa äitiään hän kutsuu S-äidiksi. Minulle ei kylläkään ole koskaan ollut mitenkään vaikea kiintyä toisten lapsiin, omat siskon- ja veljenpojatkin on kuin melkein omia, kun käyvät täällä usein hoidossa.

Meillä on tosin suvussa aina ollut kiinteät sukusiteet ja periaate omia ei jätetä eikä kuseteta (kimppuun käydään vaikka porukalla ja jokunen kerta on nosteltukin paskapäitä pihalle..... ) Siihen sukuun on hyväksytty myös "laina"lapset. Mitäpä noita mukuloita toisistaan sen kummemmin erottelemaan, koko apinalaumaa komennetaan.

[quote author="Vierailija" time="04.09.2012 klo 12:31"]

Mikä siinä lahjattomaksi sanomisessa nyt niin kamalaa on, että rupeatte johonkin kiduttajiin vertaamaan?
Ulkopuolisena sitä usein näkee ihmisen sellaisena kuin se on, kun se äidinrakkaus ei väritä katsantokantaa. Minä ainakin tiedän, että poikapuoleni huono koulumenestys johtuu siitä, että hän on ihan oikeasti lahjaton noissa kouluaineissa, eikä ole pätkääkään kiinnostunut koulunkäynnistä. Jos käymme yhdessä läpi jonkun matikantehtävän ja hän oppii laskemaan sen, viiden minuutin päästä hän ei enää muista miten se tehtiin. Se on lahjattomuutta.
Ja ei, en silti nyt ajatellut ruveta häntä kiduttamaan. Huokaus.

[/quote]

Lahjaton tuossa mainitsemassasi asiassa. Tai ehkei ole löytänyt tapaansa oppia tms.. Mutta useinhan me kaikki olemme vähemmän hyviä/lahjakkaita eri asioissa ja sitten vastapainoksi parempia tekemään jotakin muuta.

Rautalangasta: Itse en loista älykkyydelläni mitä tulee vaikkapa kemiaan ja matematiikkaan. Kielissä ja luovissa aineissa olen kuitenkin varsin hyvä, musikaalisuudessan jopa lahjakkuuteen asti.Lhjakkuuden alueisiin, niin esim. olen erittäin empaattinen ja näen herkästi miltä toisesta tuntuu ja reagoin siihen "tarvittavalla" tavalla. Olen hauska ja lämmin. Rauhallinen ja rakastava. Miinuksena, että olen ajoittain aika itsekeskeinen ja en innostu uusista tekemisistä niinkuin monet muut. 

Ja vielä yksi esimerkki siitä miten hankalaa pistää ihminen lahjattomaan boxiin, varsinkin lasta...

Olen kotioloissa läsnä lapselle, leikitän ja nauratan. Opetan ja olen vieressä. Annan tilaa jos tarvitsee. Vähemmän lahjakasta arkikäyttäytymistä on, että olen aika huono pitämään syömiskellonajoista kiinni. Tuppaan liiankin usein odottamaan pyykkäämisreaktiotani (:)) niinkin pitkään, että vaatteita ei juurikaan näy hyllyillä vaan ennemminkin pyykkihuoneessa..

Ja miksi näin pitkä teksti? Jotkut ovat vähemmän lahjakkaita ymmärtämään, että ihminen on moniulotteinen olento joka on muuttuvainen koko elämänsä läpi. Vaikeaa uskoa, että kukaan olisi täysin.. Lahjaton.

Ei sinun tarvitsekaan rakastaa puolisosi lapsia, en minäkään rakasta. Pääasia varmaankin on, että lapsille annetaan rauhallinen ja välittävä koti. On varmaan hieman eri asia kasvattaa lasta ihan pienenstä pitäen kuin hypätä vauhdissa matkaan ja olettaa, että rakastaisit vieraita lapsia.



Itselläni on miehen puolelta 3 lasta, joita en todellakaan rakasta ja ikävöi heidän poissaollessaan ja minulla on oikeus tähän. Hoidan lasten asiat parhaaksi katsomalla tavalla. Lasten äiti on ala-arvoinen ja suku myös. Piinaavat ja haukkuvat meitä ilman syytä. Äidin saisi lisäksi laittaa hullujenhuoneeseen, koska on irti todellisuudesta. On kiusannut meitä 3 vuotta ilkeillä tekstiviesteillä, sähköposteilla, joten olemme joutuneet sanomaan ettei niitä oteta vastaan.



Me molemmat, lasten isä ja minä odotamme, että lapset muuttavat pois kotoa, jolloin saamme oman rauhan. Lapset harvoin osaavat näyttää kiitollisuutta ja varsinkin äitipuoli joutuu kokemaan tämän. Kaikki otetaan mielellään vastaan, mutta missä on kiitos?



Todellakin ymmärrän olosi j aolen kohtalotoverisi.

mutta en rakasta kuin omaani. Miehen lapset tosin eivät koskaan ole olleet meillä edes viikonloppuja, tulevat silloin kuin tulevat, ovet aina auki.



Ei ole säännöllisiä tapaamisia ja nyt miehen lapset ovat aikuisia ja asuvat omillaan joten käyvät edelleen silloin kun tykkäävät.



Olen ollut heidän elämässään 10 vuotta ja välitän heistä paljon. Toivon heille pelkkää hyvää, yritän järjestää työpaikkoja, auttaa opiskeluissa ja rahallisesti ollaan aina tuettu enemmän kuin tarpeeksi.



Mutta rakkaus varsinkin kun vertaa oman lapsen rakkauteen, ei, en tunne sellaista. Mutta välitän ja pidän PALJON enemmän kuin esim. naapurin lapsista (niinkuin joku täällä antoi esimerkin)

..täällä annetaan vain 2 vaihtoehtoa; joko rakastat ehdoitta vierasta lasta, joka tosiaan saattaa olla "lahjaton", veemäinen ja huonosti kasvatettu TAI olet lapsenkiduttaja tai -murhaaja.

Onneksi ei itse tarvitse ikinä miettiä moista, kuviot on sen verran selvät.

Tiedatte kuitenkin miehen lapsista ja silti avioidutte? Oletatteko miehen jossain vaiheessa dumppaavan lapsensa koska rakastavat uutta vaimoa NIIIIIN paljon? (Katkeraksi haukkujille tiedoksi etten ole ex-vaimo..)

Niin vittumaisia ja leuhkoja kakaroita saa oikein hakemalla hakea. Vanhin poika on ihan mukava, mutta onkin jo aikuinen.

Teinitytöt sen sijaan ihan vitun ääliöitä, äitiinsä tulleita.

Peitän kyllä hyvin vastenmielisyyteni ja olen mukana kaikessa mitä viikonloppuisin yhdessä tehdään. Onneks vaan tarvii nähdä kerran tai pari kuukaudessa.

Ja todellakin tiedän, että mieheni rakastaa tytärtäni niin kuin tulee rakastamaan omia lapsiaan. Perheen sisäinen adoptiokin ollut keskusteluissa. Lisäksi olen kokenut itseni rakastetuksi isäpuoleni puolelta aina. Ja tiedän, että hän rakastaa minua. Ei ehkä rakastanut heti vaan rakkaus on kasvanut näiden 20 vuoden aikana kun olemme tunteneet.



Minulle on täysin luonnollista rakastaa lapsia. Rakastan tyttäreni ystäviäkin todella syvästi ja minusta on ihanaa, että ystävät viettävät meillä paljon aikaa (varsinkaan kun sisaruksia ei ole). Minusta on hienoa, että he tukeutuvat ja luottavat minuun ja saan olla heille rakastavana ja välittävänä aikuisena. Toivon tämän toimivan esimerkkinä tyttärelleni siinä, että rakkaus ei ole jotain mikä on riippuvainen biologisesta suhteesta toiseen ihmiseen vaan halusta rakastaa toisia ihmisiä.

Tiedatte kuitenkin miehen lapsista ja silti avioidutte? Oletatteko miehen jossain vaiheessa dumppaavan lapsensa koska rakastavat uutta vaimoa NIIIIIN paljon? (Katkeraksi haukkujille tiedoksi etten ole ex-vaimo..)

miksi te eroatte? Vähän kyllästyttää, niin erotaan ja sitten oletetaan, että nämä uudet onnet rakastavat ja rahoittavat lapsianne. Isä/äitipuolet harvoin tekevät lapsille mitään niin hirveää, kuin ydinperheen hajottaminen on, minkä siis omat vanhemmat tekevät omille lapsilleen. Turha väittää, että on väkivaltaa tai muuta kamalaa, kun suurimmassa osassa eroja tästä ei kuitenkaan ole kysymys. Jos oma äiti hajottaa lastensa perheen, niin minun rakkauden puute on pieni paha sen rinnalla.