Lue keskustelun säännöt.
Haluan erota, mutta mies säälittää :(
04.03.2015 |
Olemme olleet mieheni kanssa yli 10 vuotta yhdessä ja tilanne on ollut jo muutaman vuoden se, että mies ällöttää minua ja kaikki hänessä ärsyttää. Olen jo kolmekymppinen ja haluaisin lapsia, mutta en mieheni kanssa. Hän on kuitenkin minulle todella tärkeä vaikka useimmiten vain ärsyttääkin. Siksi en todellakaan haluaisi, että välimme eron myötä katkeaisivat kokonaan. Eniten minua on kuitenkin jarruttanut erossa miehen rakkaus minua kohtaan. Itse en häntä ole enää aikoihin rakastanut, mutta hän kertoo yhä usein kuinka paljon rakastaa minua. Tuntuu niin järjettömän pahalta, kun tiedän että hän musertuisi, jos/kun lähden. Pelkään, että hän tekisi jotain itselleen... :(
Eroa hankaloittaa myös talo, jota tuskin saisimme myytyä ja yhteiset lemmikit. Olemme molemmat todella kiintyneitä koiriimme. Kaipaisin nyt hyviä neuvoja ja omia kokemuksia erosta, kun suhdetta on vuosia takana ja mies yhä todella rakastunut.
Kommentit (119)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpas ap:llä epämiellyttävä tilanne. Olen lukenut useita artikkeleita julkuista ja taviksistakin, jotka kertovat rakastuneensa miehiinsä uudelleen. Voiko tällaista tapahtua?
Onko teidän mielestä rakkaus vain joku ihme tunnetila? Sellainen kiihkeä rakkaus tunteena loppuu lähes jokaiselta viimeistään 7 vuoden kuluttua. Tämä on tutkittu juttu.
Sen sijaan oikea rakkaus EI ole mikään tunnetila, vaan päätös olla toisen kanssa niin hyvinä kun huonoinakin aikoina toisiaan tukien.
Se on ystävyyden ja kumppanuuden liitto, jossa usein se seksipuoli hiipuu viimeistään 60 v. mennessä. Mutta se on ihan normaalia.
Näitä seikkoja ei valitettavasti monikaan tajua. Luullaan, että aina pitäisi olla kiihkeää ja petihommia, mutta harvoin se touhu kiinnostaa enää vanhemmalla iällä.
Kyllä se pysyväkin rakkaus on tunnetila. 20 avioliittovuoden jälkeen voin sanoa, että se vaan kasvaa päivä päivältä.
Ärsytysvaiheita on kaikilla, jos mies on muuten hyvä kunnon ihminen, kannattaa miettiä ensin, onko elämässä jokin muu huonosti. Ja tosiaan heivata hormoniehkäisy.
Ja vielä 80-vuotiaatkin harrastavat seksiä. Nimenomaan EI ole normaalia, ettei tahdo rakastella rakastamansa ihmisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti ihmiset ottavat tästä vanhasta tarinasta oppia, eivätkä ala parisuhteeseen säälistä. Oikeaa, molemminpuolista rakkautta taitaa tosielämässä olla varsin harvoilla, siis sen "kriittisen" seitsemän vuoden jälkeenkin....
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti ihmiset ottavat tästä vanhasta tarinasta oppia, eivätkä ala parisuhteeseen säälistä. Oikeaa, molemminpuolista rakkautta taitaa tosielämässä olla varsin harvoilla, siis sen "kriittisen" seitsemän vuoden jälkeenkin....
Kuka voi olla niin tyhmä että aloittaisi säälistä parisuhteen?
Vierailija kirjoitti:
Siis tää oli suoraan kuin mun elämästä nyt, ilman noita yhteisiä lemmikeitä. Olen 31v. nainen ja tosiaan tuntuu, että on pari vuotta aikaa etsiä uusi, jos meinää lapsia hankkia. Tarjolla olis kyllä ottajia myös. Rakastan silti tuota miestäni ja hän säälittää minua ja pelottaa miten hän pärjäisi ilman minua. :( Masentuisi varmaan muutamaksi vuodeksi :'((( Kuinkahan tämä lopulta päättyi ja onko kaikki nyt hyvin?
Se mies tulee pärjäämään luultavasti paremmin kuin sinä.
Toisekseen, ei sinulla mitenkään välttämättä ole paria vuotta aikaa hankkia uutta miestä, etkä välttämättä sellaista edes löydä. Katsos kun tuossa iässä et luultavasti enää saa yhtä tasokasta miestä kuin nykyisesi. Tilastojen valossa siis, yksilöillä asiat voi mennä monella tavalla. Ja hedelmällisyytesi alkaa olla jo nyt laskusuunnassa, saati parin vuoden päästä. Ikävä biologinen fakta.
Jos sinulla on siinä suhteessa hyvä mies joka rakastaa sinua ja jota rakastat ja molemmat tahtoisitte lapsia, olet idiootti jos lähdet sillä ajatuksella, että etsit uuden ja sitten lisäännyt sen kanssa. Kun et voi olla varma, että kukaan huolii sinua enää.
Sitten, jos olet valmis olemaan lopun ikääsi yksin ja ilman lapsia, sitten lähde ilman muuta.
10 vuotta vanha ketju. Mitenköhän näille alkupään pariskunnille on käynyt.
Varsinkin tuo, että nainen halusi lapsia muttei tuon mehen kanssa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikesta huolimatta meillä kaikilla on oikeus päättää kenen kanssa on parisuhteessa tai onko ollenkaan. Itsemääräämisoikeus on meillä jokaisella.
Eroa miehestä, kerro suoraan, mutta asiallisesti, että tahdot erota. Syynä ei ole kukaan toinen. Et enää halua elää tässä parisuhteessa etkä enää rakasta miestäni parisuhdemielessä. Ja haluat yhdessä ratkaista eroon liittyvät taloudelliset ja muut seikat niin, että kumpikin saa mahdollisimman hyvän alun eron jälkeiseen elämään.
vaikka nyt tuntuu pahalta jättää mies niin aika parantaa sen särkyneen sydämen. Sydänsuruista ja jätetyksi tuleminen ovat osa ihmiselämää ja suurin osa meistä joutuu sen jossain vaiheessa kokemaan. Et ole vastuussa toisen aikuisen ihmisen elämästä.
sitäpaitsi ainoastaan jättämällä miehen annat myös hänelle mahdollisuuden löytää parisuhde, jossa häntä rakastetaan. Mitä nopeammin sen teet, sitä paremmat mahdollisuudet miehellä on löytää myös uusi suhde. Tuskin sinä haluat hänenkään elävän rakkaudettomassa ja yksipuolisessa suhteessa. Suurin osa meistä ei myöskään halua, että meidän kanssa ollaan puhtaasta säälistä.
Vierailija kirjoitti:
Tämä koskettaa. Olen nuorempana ollut juuri kuten miehesi.
Rakastin ensimmäistä aviomiestäni enemmän kuin itseäni. Tein kaikkeni hänen eteensä.
Hän oli kylmä ja itsekäs eikä ikinä rakastanut minua. Ulosmittasi kaiken hyödyn, käytti ja lopulta hylkäsi.
Lopulta sai itsestään miehen esille 11 vuoden jälkeen sanoakseen, ettei olisikaan alunperinkään halunnut minua.
Teeskenteli tunteita ja odotteli, että kyllä kai ne joskus tulevat. Tämä oli todella hirveä kokemus.
Toivon ap että lopetat suhteenne ihan oikeasti TÄNÄÄN. Joka päivä loukkaat lisää jonka siinä olet.
Sama kokemus. Me teimme vielä lapsetkin tähän. Mies ei koskaan rakastanut minua, olimme naimisissa 17 vuotta, parikymppisestä nelikymppiseksi. Tämä oli mulle myös täysin romahduttava kokemus, aina jotenkin aavistinkin, että ei tuo mies mua oikeasti rakasta.
Ja olin oikeassa. Ihan järkyttävää tajuta, että vaisto oli oikeassa kaikki ne vuodet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehenne ovat aikuisia ihmisiä ja vastuussa itsestään. On myös väärin pidättää heitä suhteissa, jotka eivät ole aidosti vastavuoroisia. Molempien elämä menee hukkaan!
Eron voi aloittaa varovasti erilleen muuttamisella, joka selkiyttää ajatuksia. Ehkä se mieskin löytää uutta potkua elämäänsä.
Mielummin olisin rakkaudettomassa parisuhteessa kuin yksin, yksin se elämä vasta hukkaan meneekin.
Minua taas oksettaa ajatus, että mies olisi kanssani vain, koska säälii minua, samalla kun minä suorastaan ällötän häntä. Hyi helv. Jos en parempaa löytäisi, todellakin eläisin mieluummin yksin.
Sama. Tällainen on todella traumatisoivaa, että itse rakastat ja haluat olla loppuelämäsi yhdessä, mutta toiselle olet vain jonkun muun korvike ja siinä pysytään vain kun ei haluta olla yksinkään. Niin pahaa hyväksikäyttöä, että siinä murtuu vahvinkin mieli.
Olen nähnyt monella tuota.
Ensin tulee tietynlainen jopa uhoa muistuttava tila. Siteerataan Minna Canthin lausetta puollkuolleesta elämästä tai jotain vastaavaa.
Kun aikaa kuluu ja tajuntaan iskee että elämä ei muttunutkaan eron jälkeen taikaiskusta paremmaksi niin saapuu katkeruus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehenne ovat aikuisia ihmisiä ja vastuussa itsestään. On myös väärin pidättää heitä suhteissa, jotka eivät ole aidosti vastavuoroisia. Molempien elämä menee hukkaan!
Eron voi aloittaa varovasti erilleen muuttamisella, joka selkiyttää ajatuksia. Ehkä se mieskin löytää uutta potkua elämäänsä.
Mielummin olisin rakkaudettomassa parisuhteessa kuin yksin, yksin se elämä vasta hukkaan meneekin.
Minua taas oksettaa ajatus, että mies olisi kanssani vain, koska säälii minua, samalla kun minä suorastaan ällötän häntä. Hyi helv. Jos en parempaa löytäisi, todellakin eläisin mieluummin yksin.
Nyt kun sen noin kirjoitat tuntuukin se kamalalta, mutta käytäntö voi olla muuta. Jos itse rakastaa toista, voi olla, ettei ajattele noin, vaan on vain tyytyväinen, ettei toinen lähde ja toivoo että tilanne vielä muutuisi. Yleensä se osapuoli joka liitossa rakastaa, ei hae eroa, koska rakastaa, vaikka tietää, ettei toisen tunteet ole niin lämpimät. Ihminen toivoo aina parasta ja ajattelee, että se toinen vielä alkaa uudelleen rakastamaan. Koska onhan sitä rakkautta ollut, kun on yhteen menty.
Ei sitä rakkautta ole välttämättä koskaan ollut toisen puolelta, vaikka yhteen on menty. Tuo on täyttä itsepetosta enemmän rakastavan kuvitella, että se toinen olisi rakastanut edes suhteen alussa. Monet menevät yhteen, koska eivät osaa olla yksin ja hyväksikäyttävät toisen rakkautta ja toisen halua olla yhdessä. Heille se toinen saattaa olla vain jonkun muun korvike, laastari, kun eivät saaneetkaan sitä elämänsä rakkautta. Ja siinä sitten kitkuttelevat ja vuodet vierivät, vaikka toinen ei rakasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehenne ovat aikuisia ihmisiä ja vastuussa itsestään. On myös väärin pidättää heitä suhteissa, jotka eivät ole aidosti vastavuoroisia. Molempien elämä menee hukkaan!
Tämä!
Vain sen elämä menee hukkaan, kumpi on tyytymätön. Sen toisen elämä alkaa mennä hukkaan sillä hetkellä, kun tyytymätön jättää hänet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, en usko, että koskaan rakastit miestä. Saatoit olla hetkellisesti ihastunut tai silloisessa elämäntilanteessa tartuit vain johonkin, mutta ei kuulosta siltä, että oikeasti rakastit häntä. Voi olla, ettei miehesikään rakasta oikeasti sinua. Fakta on, että aito romanttinen rakkaus on oikeasti harvinaista. Parisuhteet, toisin sanoen perinteisesti ajatellen avioliitto, on lähinnä ollut sopimus miehen ja naisen välillä, jossa on luvattu huolehtia toisistaan ja kasvattaa yhdessä perhe. Toki yleensä tunteita on ollut puolin ja toisin, mutta ei se ole sellaista rakkautta mitä ihminen yleensä kokee vain omia lähisukulaisia, etenkin lapsiaan, kohtaan. Menneisyydessä oli ok, ettei tunnettu todellista "rakkautta", koska ei se ollut alunperinkään avioliiton pointti. Ja moraalisäännöt ja sosiaalinen paine pitivät avioliitot kasassa, vaikka joskus yksi tai kumpikin osapuoli kyllästyi toiseen. Silloin ei vain lähdetty shoppailemaan uutta kumppania milloin mistäkin
Et siis usko, että rakkaus voi loppua? Tai että rakastumisen jälkeen pitäisi välittömästi tietää, että kasvaako se kumppanuusrakkaus tai kasvaako se sellaiseksi, että sen kokee positiivisena asiana eikä negatiivisena kuten AP sekä pari muuta tähän ketjuun kirjoittaneet. Ei tällaisia asioita voi ennustaa.
jälkikäteen sitä on helppo viisastella, mutta sillä ei ole kuitenkaan mitään merkitystä, että rakastiko ihmistä oikeasti oikeasti vai ei. Koska ihminen ei ole mitenkään yksiselitteinen ja yksinkertainen kokonaisuus. Ei ole olemassa mitään yleismaailmallista totuutta siitä, mitä rakkaus on. Se on subjektiivinen kokemus jokaisella meillä.
Nainen pystyy kylmettämään tunteensa ihan tuosta vain, kuin sormia napsauttamalla. Siinä ei paina mitkään yhteiset historiat eikä paluuta ole sen jälkeen, ei taakseen vilkaise. On se hurjaa todistaa sellaista eikä sitä enää viitsi laittaa päätään pölkylle, se homma on nähty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitus on suoraan kuin omasta elämästä reilu pari vuotta takaperin. Olin jo muutaman vuoden halunnut lähteä, mutta sääli tai mikälie esti. Kunnes tuli mitta täyteen ja päätös oli tehtävä, koska aloin olla henkisesti niin loppu, mikä oli maailman paras päätös ja on edelleen sitä.
Alettiin seurustelemaan kun olin 21 ja erottiin sinä vuonna kun täytin 30. Tiesin jo muutama vuosi takaperin ettei yhteistä tulevaisuutta ole, mutta hänen takiaan asuttiin toisella paikkakunnalla pitkään ja hänen koulun/"yrittäjyyden"/konkurssien/ties minkä takia elätin meidät useamman vuoden ja jotenkin velvollisuudesta en osannut lähteä, koska olisi ollut ihan kusessa. Olen harmitellut, että en lähtenyt aikaisemmin, mutta jos olisin, en olisi ikinä tavannut nykyistä kumppania, jonka kanssa suhde tasavertainen kaikilla tavoin. Itsellä tuo eksä jaksoi jankuttaa että rakastaa, mutta myös henkistä väkivaltaa oli: uhkaili tekevänsä itselleen jotain, kaikki oli minun vikaa, olen ruma/läski/tyhmä jnejne. Edelleen ei ole itsetunto kohdillaan, mutta pikkuhiljaa on saanut itsensä korjattua ja se on varma, että en enää ikinä päästä itseäni samaan tilanteeseen.
Miehet alkaa ällöttämään kun naisella on sisäisiä ristiriitoja. Kannattaa aloittaa muutos itsestä.
"Ei sitä rakkautta ole välttämättä koskaan ollut toisen puolelta, vaikka yhteen on menty. Tuo on täyttä itsepetosta enemmän rakastavan kuvitella, että se toinen olisi rakastanut edes suhteen alussa. Monet menevät yhteen, koska eivät osaa olla yksin ja hyväksikäyttävät toisen rakkautta ja toisen halua olla yhdessä. Heille se toinen saattaa olla vain jonkun muun korvike, laastari, kun eivät saaneetkaan sitä elämänsä rakkautta. Ja siinä sitten kitkuttelevat ja vuodet vierivät, vaikka toinen ei rakasta."
Tämmöisiä suhteita syntyy juuri kun ensin joku vapauttaa sen "ällöttävän" puolisonsa löytämään uuden rakkauden, vaikka puoliso rakastaa ja haluaisi jatkaa. Sitten on pakko valita loppuelämän yksinäisyys tai korvikekumppani, ketä ei oikeasti rakasta. Kun rakastaa sitä ensimmäistä edelleen, ei pysty koskaan rakastamaan ketään toista oikeasti, etenkin kun suhde ei jatkunut niin kauan että rakkaus olisi kerennyt luonnollisesti hiipumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis tää oli suoraan kuin mun elämästä nyt, ilman noita yhteisiä lemmikeitä. Olen 31v. nainen ja tosiaan tuntuu, että on pari vuotta aikaa etsiä uusi, jos meinää lapsia hankkia. Tarjolla olis kyllä ottajia myös. Rakastan silti tuota miestäni ja hän säälittää minua ja pelottaa miten hän pärjäisi ilman minua. :( Masentuisi varmaan muutamaksi vuodeksi :'((( Kuinkahan tämä lopulta päättyi ja onko kaikki nyt hyvin?
Se mies tulee pärjäämään luultavasti paremmin kuin sinä.
Toisekseen, ei sinulla mitenkään välttämättä ole paria vuotta aikaa hankkia uutta miestä, etkä välttämättä sellaista edes löydä. Katsos kun tuossa iässä et luultavasti enää saa yhtä tasokasta miestä kuin nykyisesi. Tilastojen valossa siis, yksilöillä asiat voi mennä monella tavalla. Ja hedelmällisyytesi alkaa olla jo nyt laskusuunnassa, saati parin vuoden päästä. Ikävä biolog
No, uuden löydettyään ja lapsen tehtyään kun tulee se ensimmäinen musta silmä niin oppii. Ehkä. Tai sitten ei. Suomi kun on naisille yksi EUn väkivaltaisimmista maista.
Vierailija kirjoitti:
"Ei sitä rakkautta ole välttämättä koskaan ollut toisen puolelta, vaikka yhteen on menty. Tuo on täyttä itsepetosta enemmän rakastavan kuvitella, että se toinen olisi rakastanut edes suhteen alussa. Monet menevät yhteen, koska eivät osaa olla yksin ja hyväksikäyttävät toisen rakkautta ja toisen halua olla yhdessä. Heille se toinen saattaa olla vain jonkun muun korvike, laastari, kun eivät saaneetkaan sitä elämänsä rakkautta. Ja siinä sitten kitkuttelevat ja vuodet vierivät, vaikka toinen ei rakasta."
Tämmöisiä suhteita syntyy juuri kun ensin joku vapauttaa sen "ällöttävän" puolisonsa löytämään uuden rakkauden, vaikka puoliso rakastaa ja haluaisi jatkaa. Sitten on pakko valita loppuelämän yksinäisyys tai korvikekumppani, ketä ei oikeasti rakasta. Kun rakastaa sitä ensimmäistä edelleen, ei pysty koskaan rakastamaan ketään toista oikeasti, etenkin kun suhde ei jatkunut niin kauan että rakkaus olisi kerennyt luonnoll
Näin se usein menee. Aina on se joku suuri elämän rakkaus, jonka jätetyksi on tullut ja se on jättänyt trauman. Kaikki seuraavat kumpoanit on korvikkeita suurella rakkaudelle.
Olisipa kamalaa, jos mies olisi kanssani säälistä!
Tämä!