Ryven itsesäälissä taas hetken :( taas ne lähtivät

kirjaan? Tai oikeastaan fiilis on inhottavampi, sellainen annaleenahärkösmäisen kolea.

Täällä on tänäänkin muutama sellainen aloitus, että olen lukenut ihan öönä. Käyn tosi harvoin koko palstalla ja ajattelin samaa, että kerääkä joku aineistoa kirjaan.

Nimittäin missään, en koskaan oikeassa elämässä ole tavannut tällaisia juttuja, mitä täällä on.

Kaikki nämä aloitukset yksin leikkivistä lapsista pihalla, puistoäitien klikit ja muut keinotekoiset... Oli jotakin muutakin. Ei ole jotenkin aidon elämän tuntuista ollenkaan, ihan kuin kerättäisiin karikatyyrimäisiä hahmoja valmiisiin kehyksiin tai lainattaisiin tunteita tyhjille hahmoille.

Tai kirjailija itse on niin tunneongelmainen, ettei osaa kuvitella miten hänen roolihahmonsa voisi ajatella ja tuntea, jos on lämmin, huolehtivainen, huolestunut tai väheksyvä.

Emmä tiedä... Anna-Leenat ja Evet kummittelevat täällä ontoin silmäkuopin.

Kaikkien kanssa ei vaan natsaa ja pelkät lapset ei riitä puheenaiheeksi ja kaveruudeksi.

Pitäisi riittää puheenaiheeksi sen verran, että sietää yhdessä leikkiä.

no mun mielestä ei tarvi riittää. Jos oletetaan että asutaan samassa taloyhtiössä vaikkapa koko elämä. Lapset syntyy samaan aikaan. Käydään ulkona esim. vähintään kolme kertaa viikossa tunti-kaksi päivässä lasten ollessa 0,5 - 6 v.

Mielisairaalakamaa jos pelkistä sinun ja minun pennuista puhuttaisiin koko se 6,5 v joka kerta 2 tuntia. Ja melko vähiin kävisi keskustelunaiheetkin. Veikkaan, että jo ensimmäisellä viikolla.

nyt ei välttämättä liity asiaan, mutta itse ainakin suhtaudun melko nuivasti oman talon pariin äitiin ihan siksi että ollaan naapureita ja kuulen mitä sekopäitä ne siellä seiniensä sisällä on. Rääkyy ja rähjää lapsilleen minkä ehtii ja pihalla ollaan sitten niin vuoden äitiä että ihan oksettaa. Leikkipuistossa kyllä juttelen mukavia kaikille jotka vain juttelevat takaisin.



Oletko itse sitten tervehtinyt näitä äitejä, tai muuten tehnyt tuttavuutta? Miksi aloite pitää tulla juuri heidän puoleltaan? Sinne sekaan vain ja juttelemaan.

Jossain määrin samaistun ap:n tuntemuksiin.



Oikeastaan tää ongelma on ollut mulla aina, ulkopuolisuus ja muiden tyttöjen/naisten toteuttama syrjiminen. Jo kouluiässä jäin monesti ulkopuolelle tyttöjen klikeistä, sama jatkui opiskelu- ja työelämässä. Olen mielestäni ystävällinen, muita huomioonottava ja sosiaalinen. Silti olen huomannut että jään yksin kun muut sopivat keskenään yhteisiä menoja. Ja olen liian kohtelias, että viitsisin väkisin tuppautuakaan.

Vuosien aikana olen oppinut suhtautumaan ilmiöön siten, etten tunne itseäni enää verisesti loukatuksi.



Tiivistetysti: naiset ovat toisilleen susia. Miesten kesken tällaisia ilmiöitä ei taida kovin usein ollakaan.

Olen itsekin huomannut etten ihan sovi joukkoon uuden asuinpaikkamme leikkipuistossa. Olenko rikkonut jotain kirjoittamatonta sääntöä?

Avoin kysymys klikittelijöille, miksi? Kun kaikilla olisi kivampaa jos kaikki mahtuisivat mukaan ja kaikille voisi jutella small talk- tyyliin edes vähän. Kai sentään hoidatte ne " todelliset" ystävyyssuhteet muualla kun siellä hiekkiksen reunalla?

Itse olen suht laiska sosiaalisissa suhteissa eli hankin kyllä itsellen kaverit (eli tsemppaan sen verran, kunnes löytyvät), mutta sitten en jaksa enää panostaa uusiin ihmisiin tutustumiseen. Eli puistossa juttelen vain tutuille. Toki jos joku uusi tulee juttelemaan, juttelen mielelläni hänenkin kanssaan, ja jos kemiat kohtaavat vaivatta, mikäs siinä.

Toinen juttu on se, et jos porukka kasvaa kauhean isoksi, sen kanssa voi olla vaikea toimia. Ei esim. mahduta kahville kenenkään kotiin jne.

Itse olen varmaan puistossa mukana yhdessä "klikissä" mutta pihapiirissä sen ulkopuolella.

Luulen, ettei moni jaksa säälistä ryhtyä rakentamaan ystävyyttä kenenkään kanssa (toki kohtelias pitää olla). Eli "ulkopuolisen" on oltava aloitteellinen ja siinä määrin kiinnostava, että myös se toinen saa suhteesta jotain.

Ihan kuin minä....perustetaanko joku sähköpostilista ajatusten vaihtoon ? ;)

Jossain määrin samaistun ap:n tuntemuksiin.

Oikeastaan tää ongelma on ollut mulla aina, ulkopuolisuus ja muiden tyttöjen/naisten toteuttama syrjiminen. Jo kouluiässä jäin monesti ulkopuolelle tyttöjen klikeistä, sama jatkui opiskelu- ja työelämässä. Olen mielestäni ystävällinen, muita huomioonottava ja sosiaalinen. Silti olen huomannut että jään yksin kun muut sopivat keskenään yhteisiä menoja. Ja olen liian kohtelias, että viitsisin väkisin tuppautuakaan.

Vuosien aikana olen oppinut suhtautumaan ilmiöön siten, etten tunne itseäni enää verisesti loukatuksi.

Tiivistetysti: naiset ovat toisilleen susia. Miesten kesken tällaisia ilmiöitä ei taida kovin usein ollakaan.

Onneksi olen uraäiti ja päivät töissä niin ei ole moisia ongelmia. Muutaman kerran olen elämäni aikana ollut leikkipuistossa ja sillonkin illalla. En näe siellä ketään äitejä. Menkää naiset töihin. Pimeeltä kuulostaa.

Tämäpä sattui, juuri tänään kipuilin samaa asiaa. Mulla siis aikalailla sama tilanne, hyvän päivän tuttuja kyllä olen tällä paikkakunnalla kolmen vuoden aikana saanut, mutta kyllä puistoissa ja perhekerhossa on sellainen ulkopuolinen tunnelma, näin kahden lapsen jälkeenkin.



Mä olen miettinyt että vika on todellakin osittain mussa. Mä olen huono huomaamaan ns. sanattomia viestejä ja huono semmoisessa sosiaalisessa "tyttöjen välisessä" juttelussa missä muistetaan sanoa kun toinen on vaihtanut hiusväriä ja ihastella sitä vuolaasti. Olen ihan turkasen huono small talkissa ja aloittamaan jutustelua. Varmaan annan itsestäni ainakin hiljaisen, toivottavasti en töykeää vaikutelmaa. Mutta kun itseään ja omaa käyttäytymistään on pirun vaikeaa muuttaa.



Itsesääli on ollut tänään huippulukemissa, valivali:)

Vitutti aina jossain perhekerhossa tms. kun kysyi joltain äitien sisäpiiriin kuuluvalta jotain yleistä asiaa, niin ko. naikkonen saattoi suoraan katsoa kohti (ja kuulla kyllä kysymyksen) mutta olla vastaamatta mitään. Niin nihkeää porukkaa ettei tosikaan... Naapureissa mulla tosin kivoja äitejä.

Tuli mieleen vanha koulukaveri, joka mielensä pahoitti ja sitä tilitteli, kun häntä ei kutsuttu yhteisen koulukaverin häihin, vaikka mut kutsuttiin ja olin kaasokin. Tilanne oli todella kiusallinen. Hänen mielestään häntä oli syrjitty, loukattu ja ehkä ihan suorastaan vittuiltu, kun ei kutsuttu häihin. Tässä 15 vuoden aikana kuitenkin minusta ja morsiammesta oli tullut bestiksiä ja tapaamme usein. Oli luontevaa, että olin ainut ystävä, joka kutsuttiin pieniin perhehäihin. Ei siinä ajateltu pahaa tästä yhteisestä koulukaverista, kyse oli tilanteen luonteesta ja mun ja morsiammen suhteen erityisyydestä.



Samoin haluan toisten ytävieni kanssa jutella rauhassa, kun ollaan lasten kanssa puistossa. Meillä on omat juttumme, huumorimme ja salaisuutemme. Emme tarvitse siihen muita, muut häiritsisivät. En koe, että olisi velvollisuutta ottaa siihen ulkopuolisia mukaan. Jos joku kuitenkin kohteliaasti kysyisi, että voisiko liittyä seuraan, kun on yksin, niin sitten otettaisiin ellei ole oikeasti joku kriisipalaveri kesken.



Vastaavasti itse istun puistossa yksin, enkä tuppaudu toisten seuraan, jos en tunne ja juttelevat keskenään. Jos leikitään lasten kanssa, niin siinä voin ryhtyä juttusille.

Jo nuorena likkoina kuviot onvat kuin kauniista ja rohkeista ja vielä aikuisenakin valitetaan samoista asioista. "toi ei leiki mun kanssa".



On teillä murheet :)

Minä en omasta mielestäni ole mitenkään sosiaalisesti hirveän taitava, mutta en ole törmännyt mihinkään tuollaiseen. Olen kuitenkin muuttanut kahdesti lapsien kanssa ja aina löytänyt uusia kavereita. Mun mielestä jotkut täällä kirjoittaneet ovat



- yliherkkiä ja näkevät torjuntaa niissäkin tilanteissa, joissa se oma asema on olla marginaalissa kunnes pikkuhiljaa pääsee porukkaan sisälle. Ei voi olettaa, että pääsee heti tasavertaisesti ihan kaikkiin juttuihin mukaan. Ei sitä pidä nähdä kiusaamisena tai syrjintänä, vaan osana sitä prosessia, miten ryhmä muodostuu. Siihen menee helposti ainakin vuosi. Se aika pitää kestää, sitten helpottaa.



- huonoitsetuntoisia; ei ihmissuhteet ole koskaan omistussuhteita ja on järjetöntä olla mustasukkainen ystävistään, saati sitten naapureista tai kavereista. Ei se, että muut ovat mieluiten keskenään kuin minun kanssani, tarkoita ettei minusta pidettäisi. Kyllähän ne naapuritkin varmasti ap:sta pitää ainakin jollain siedettävänä tyyppinä, mutta pitävät enemmän toistensa seurasta. On ihan ylitulkintaa käsittää toisten hyvät kaverisuhteet merkiksi siitä, että siinä taas meikäläistä syrjitään. Sekin on tietynlaista itsekeskeisyyttä, että ylikorostaa omaa asemaansa toisten ihmisten päätöksissä ja ihmissuhteissa.



Kotiäitinä maailma menee helposti niin hirveän pieneksi. Totta kai, jos se oma sosiaalinen piiri on siinä pihalla, niin toisten käytöstä voi murehtia koko päivän.

Siis aina ei vain kemiat kohtaa, ilman suurempia syitä. Mutta että viettää nyt päivää jonkun ihmisen kanssa väkisin ettei sille vaan tule paha mieli käy musta työstä. Ja kyllä välttelen myös aggressiivisia, kiroilevia lapsia ja kitiseviä tai itseään korostavia aikuisia koska lapseni eivät viihdy heidän kanssaan.Ehkä mulla on vaan niin hyvät ystävät etten kaipaa väkinäistä seuraa.



Mutta olen pahoillani ap, että susta tuntuu tuolta ja olen varmaa, että ennen pitkää puistosta löytyisi sullekin joku, joka on samanhenkistä seuraa.

Sekin on tietynlaista itsekeskeisyyttä, että ylikorostaa omaa asemaansa toisten ihmisten päätöksissä ja ihmissuhteissa.

Kotiäitinä maailma menee helposti niin hirveän pieneksi. Totta kai, jos se oma sosiaalinen piiri on siinä pihalla, niin toisten käytöstä voi murehtia koko päivän.

Niin totta! Ajatellaan heti että nyt ne menee sinne puistoon haukkumaan minua. Toki joskus voi ollakin se tilanne, mutta useimmiten sinne puistoon/ perhekahvilaan mennään kun ei aina jakseta olla siinä omalla pihalla.

pienet elämisen piirit tällä hetkellä.



Miksi kuvittelet, että se äiti menee toiseen puistoon juuri sen vuoksi, ettei halua olla sinun kanssa tekemisissä? Ehkä hän on sopinut puistotreffit jonkun toisen kanssa tai ehkä - mikä on minusta täysin normaalia - he eivät aina jaksa kökkiä samassa leikkipuistossa päivästä toiseen. Meillä jo lapset kyllästyvät ja pyytävät vaihtelua.



Ja jos lapset kerta kuitenkin leikkivät keskenään, niin mikä estää sinua menemästä samaan puistoon niiden muiden kanssa? Eihän sinun tarvitse heidän kanssaan olla, riittää että olet lapsesi kanssa.



Ei mulla ole käynyt mielessäkään, että kaikkien puistoäitien kanssa pitäisi olla kavereita ja sosiaalisia. Etenkään, jos olen sopinut jonkun kaverin kanssa menevämme puistoon yhdessä. Toki tulee juteltua muidenkin kanssa tilanteen mukaan, mutta minusta olisi aika mahdotonta alkaa ystävystymään kaikkien kanssa ja hyppimään heidän odotustensa mukaan.



Kaikella kunnioituksella ap, epäilen, että sinulla on tässä asiassa hieman heikko itsetunto.

nuo muut äidit ovat ottaneet elämässäsi ehkä turhan suuren roolin. Ei kaikki heidän tekemiset tai tekemättäjättämiset liity sinuun mitenkään. Tule sieltä omasta pienesetä maailmasta nyt ulos ja tarkastele asioita niiden omassa mittakaavassa. Se tekee hyvää sinulle.



Ja hanki ystäviä. Puistotutut ovat puistotuttuja, eivät ystäviä.

Liian pienet ympyrät ap:lla. Ehkä 4 v kotona on nyt sitten tarpeeksi, alat nähdä olemattomia.



Kun olin kolmannen lapsen kanssa kotona 3v ajan , minua ei useinkaan haluttu tiettyjen äitien seuraan. Syynä olivat äärimmäisen vilkkaat ja leikkimisestä nauttivat 6 ja 5-vuotiaat poikani. Sellaiset äidit , joilla oli vaan pienempiä lapsia ja vielä sellaiset 1 lapsen äidin tarkat kasvatus-ajatukset, selkeästi häiritsi kun poikani eivät aina totelleet ja välillä tappelivat. Näin , miten he rasittuivat tilanteesta. Kolmas lapseni leikki kiltisti muiden pienempien kanssa , mutta jotenkin olimme täysin porukkaan sopimattomia.



Ymmärrän kyllä näitä äitejä , ja tiedämn , että kun heidän lapsensa kasvavat , he oppivat yhtä ja toista kasvattajakyvyistään.



Olimme puistossa todella harvoin , kävimme sitten enemmän retkillä eri paikoissa, uimassa ja olimme keskenämme omassa pihassa. En kokenut tilannetta torjunnaksi itseäni kohtaan.

Pienten lasten äiti ei vielä näe, kokemattomuuttaan, sitä lapsen kehityskaarta. Isommat lapset voivat tuntua hyvin rasittavilta ja ehkä uhkaaviltakin pelkkien pienten lasten äideistä, koska he eivät ole vielä koskaan nähneet näitä puoli omassa lapsessaan. Ja vaikka oman kokemukseni mukaan isot lapset varovat kovastikin pieniä leikeissään, se ei aina äidin silmiin näytä siltä.



Minä ainakin ymmärrän, että puistossa ne pientä esikoistaan ulkoiluttavat eivät oikein rentoudu seurassani, kun minulla on kaksi vilkasta poikaa. He ovat vielä niin virittyneitä siihen vauvavuoteen ja pienen taaperonsa jokaisen askeleen ja inahduksen seuraamiseen, ettei siihen mahdu muuta. Ei se ole henkilökohtaista ollenkaan.

up