Mulle on alkanut tulla kuolemanpelkokohtauksia. Apua!

Itse hyväksyin sen kun sairastuin vakavasti ja tajusin että todella, todella kuolen enkä voi sitä estää.

todella ahdistavaa! Mitä väliä on millään, kun kuitenkin jokatapauksessa joskus kuolen? Tämä on ihan lamaannuttavaa, tuntuu ihan että jalat menevät veltoksi. :(



ap

kunnes pikkuveljeni kuoli liikenneonnettomuudessa täysin yllättäen, kolmekymppisenä. Silloin mulle kirkastui se tosiasia, että kukaan ei tiedä päiviensä määrää ja elämää on turha tuhlata murehtimalla kuolemaa, kun se kuitenkin sattuu omalle kohdallekin joskus... ehkä juuri silloin, kun vähiten sitä osaisi odottaa. Miksi siis pelätä väistämätöntä? Parempi elää päivä kerrallaan ja nauttia jokaisesta hetkestä, jonka saa elää ja olla rakkaittensa kanssa. Elämä on kallisarvoinen lahja, jota ei kannata hukata murehtimalla tulevaa, josta ei kuitenkaan ole mitään varmuutta.

kunnes pikkuveljeni kuoli liikenneonnettomuudessa täysin yllättäen, kolmekymppisenä. Silloin mulle kirkastui se tosiasia, että kukaan ei tiedä päiviensä määrää ja elämää on turha tuhlata murehtimalla kuolemaa, kun se kuitenkin sattuu omalle kohdallekin joskus... ehkä juuri silloin, kun vähiten sitä osaisi odottaa. Miksi siis pelätä väistämätöntä? Parempi elää päivä kerrallaan ja nauttia jokaisesta hetkestä, jonka saa elää ja olla rakkaittensa kanssa. Elämä on kallisarvoinen lahja, jota ei kannata hukata murehtimalla tulevaa, josta ei kuitenkaan ole mitään varmuutta.

t kakkonen

Tiedän täsmälleen miltä sinusta tuntuu. Minulla oli ihan samaa pelkoa ja ahdistusta, mutta lapsena. Juuri nuo samat fyysiset oireet ja kamala paniikki. Äiti sai usein rauhoitella minut uneen.



Jossain vaiheessa se meni vaan ohi, ja tulin ns. sinuiksi asian kanssa. Nykyään pelkään lähinnä vain läheisten kuolemaa.



Yritä rauhoitella itseäsi, tai kerro omille läheisillesi pelosta. Se voi auttaa. Älä yksin ole siinä ahdistavassa tilassa.

kunnes pikkuveljeni kuoli liikenneonnettomuudessa täysin yllättäen, kolmekymppisenä. Silloin mulle kirkastui se tosiasia, että kukaan ei tiedä päiviensä määrää ja elämää on turha tuhlata murehtimalla kuolemaa, kun se kuitenkin sattuu omalle kohdallekin joskus... ehkä juuri silloin, kun vähiten sitä osaisi odottaa. Miksi siis pelätä väistämätöntä? Parempi elää päivä kerrallaan ja nauttia jokaisesta hetkestä, jonka saa elää ja olla rakkaittensa kanssa. Elämä on kallisarvoinen lahja, jota ei kannata hukata murehtimalla tulevaa, josta ei kuitenkaan ole mitään varmuutta.

hereillä ja järjissä ollessaan, mutta kun on unen rajamailla, niin silloin ei kauheesti järkeile, että elänpä joka päivän kuin viimeisen enkä varsinkaan murehdi! Hieno ajatus though.

ap

Tuollainen on ihan normaalia juuri tuossa 30-40 vuoden paikkeilla. Jokainenhan on sitä ennenkin älyllisesti tiennyt että kuolee, mutta itse kullekin jossain vaiheessa se tieto iskee ihan omakohtaisesti ja elävästi. Se ahdistaa hitosti, mutta on hyvä käydä se pohjia myöten läpi eikä paeta ahdistusta eism. lääkkeillä.



Mulla tuota kesti pari vuotta että tuli kuolemanpelkokohtauksia, mutta nyt se on mennyt ohi (olen 38 v.) ja nyt on jotenkin ihan eri lailla sovussa koko elämänkin kanssa ja tietysti sen kuoleman. Hyödyllinen kasvuprosessi tuo minulla ainakin oli.

enkä sanoisi pelkääväni kuolemaa itsenään, mutta ajatus siitä että kaikki LUULISI että olen kuollut mutta olisinkin ihan ajantasalla, en vain pystyisi kommunikoimaan. Hyi olkoon. :$ Se on niin ilkee tunne et ei toista.

Jeesus sanoi hänelle: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut.

Kirjoituksesi olisi voinut olla omani. Juuri sama ahdistus unen ja valveen rajamailla

on ollut noita kuolemanpelkokohtauksia. Kyse on siis ihan "virallisesta" kriisistä, jonka yleensä kaikki kohtaa jossain vaiheessa.

Eli se ei ole tavallinen kuolemanpohdinta, vaan nimenomaan tuo uniaikaan tuleva kohtaus, jossa syke nousee, silmät rävährävät auki, tuntuu kuin vajoaisi sängyn sisään ja hengittäminenkin tuntuu vaikealta.



Mutta tosiaan muuta ratkaisua eikä helpostusta ole, kuin uskoontulo. Silloin tietää ettei elämä lopu kuolemaankaan. Siitäkin huolimatta nuo kriisit ovat melko normaaleja, mutta vastausta kuolemaan ei sinulle kukaan tässä maailmassa voi antaa. Ei maailman viisainkaan ihminen voi ekrtoa, ettei kuolemaa olisi syytä pelätä.

Ekan kerran joskus 5-6 -vuotiaana ja siitä se sitten lähti. :/ Sille ei voi mitään, täytyy vain pakottautua juuri sillä hetkellä ajatellemaan jotain muuta. Katkaista ne pakkoajatukset vaikka väkisin.

Joka helvetin yö. Päivällä ei mitään ja kuvittelen olevani asian kanssa sinut, mutta en näköjään ole.

45 v

Ekan kerran joskus 5-6 -vuotiaana ja siitä se sitten lähti. :/ Sille ei voi mitään, täytyy vain pakottautua juuri sillä hetkellä ajatellemaan jotain muuta. Katkaista ne pakkoajatukset vaikka väkisin.

Aina välillä se iskee. Yleensä sit käperryn miehen kainaloon tai halaan lapsiani. Ja ajattelen että menen sitten kuoltuani äitini luo. Äitini kuoleman jälkeen tuo kuolemanpelko oli muuten pinnalla pitkän aikaa, nyt niitä kohtauksia tulee harvemmin, mutta silti niitä aina välillä tulee.

T. 29v.

oikeesti kokeilkaa!

esikoiseni syntymän jälkeen, pari vuotta sitten.

Olen 25v.

Se meni minulla ainakin aikanaan ohi, kesti varmaan puolisen vuotta. Täytyi vaan väkisin yrittää ajatella muita juttuja, lukea hauskoja kirjoja ja touhuilla että saa ajatukset pois siitä kuolemasta. Sänkyyn ei kannata jäädä itkeskelemään ja ruokkimaan niitä ajatuksia. Niihin jää niin helposti vellomaan.

Itse itkin silmät päästä joka aamuyö, näin ahdistavia unia joihin heräsin enkä uskaltanut nukahtaa enää uudelleen. Miehenikin taisi epäillä mielenterveyttäni silloin :)

Mutta se meni ohi, toivottavasti myös lopullisesti.

Tsemppiä! Kannattaa jutella jollekin tuosta, itseni auttoi kun keskustelin ystävien kanssa joilla on ollut samankaltaisia "kohtauksia" ja ajatuksia joskus. Avaa vaan suusi, ja huomaat ettet ole ajatuksiesi kanssa yksin. Myös asioiden ääneen pohtiminen tuo niihin jonkinlaista järkeä.

että minulla liittyi kohtauksiin myös kova ahdistus siitä, ettei kukaan muu oikeasti TAJUA tätä elämän ainutkertaisuutta, ainakaan samalla tavalla kuin minä itse.

Se tuntui todella turhauttavalta ja ikävältä, mutta siihenkin auttoi puhuminen ja taas puhuminen muiden ihmisten kanssa.

Enemmän n35-vuotiaasta eteenpäin. Se on kamala, lohduton tunne.

Ekan kerran joskus 5-6 -vuotiaana ja siitä se sitten lähti. :/ Sille ei voi mitään, täytyy vain pakottautua juuri sillä hetkellä ajatellemaan jotain muuta. Katkaista ne pakkoajatukset vaikka väkisin.

ekan kerran ihan lapsena, sitten useampi vuosi taukoa ja nyt taas 20 vuotiaana. Nykyään tosin katkaisen ajatuksen ennen kun ehdin liikaa panikoitua. Ajattelen, että oman kuolemani pohdinta ei ole oman elämäni kannalta oleellista, koska en voi estää sitä enkä voi tajuta sitä koska se on jotenkin liian absurdia ajatella että ei enää olisi olemassa. Lohduttaudun myös sillä, että sellaista se luonnon kiertokulku on ja ajattelen jotain mukavempia asioita.