Toivottu raskaus muuttuikin ei-toivotuksi!!

Nostetaan vielä, jos löytyisi lisää kokemuksia...

Up

Voi kun olisikin provo. Sairaan, sekavan tilani todellakin aiheutti raskaushormonit. Nyt kun olen taas oma itseni, en voi käsittää noita ajatuksiani, ne olivat aivan sairaita!! Toivottu, rakas esikoiseni odottaa nyt sairaalan pakastimessa tuhkausta. Tämä tarina varoituksena teille muille. Antaisin koko elämäni, jos saisin vauvani takaisin. Olo on yhäkin kuin shokissa, kun tekoni kauheus on valjennut minulle. Itken taukoamatta ja syytän itseäni niin valtavasti. Minulla on suunnaton ikävä vauvaani, jota alussa rakastin ja sitten vihasin siihen asti kunnes sain taas oman hormonitoimintani takaisin. En voi ikinä koskaan unohtaa tätä eikä elämäni tule milloinkaan palaamaan ennalleen. Suru on niin suurta ja syyllisyys lamaannuttaa. Vauvat ovat taas yhtä suloisia kuin ennen raskautta, mieskin tärkeä. En usko, että tästä selviää. Eikä tarvitsekaan. Ikävä pientä sikiötä, esikoistani kohtaan on niin valtava, että haluan hänen luokseen. Tunnen syyllisyyttä jo keskenmenotoiveistani, miten edes pystyin vihaamaan OMAA toivottua lastani! Ja abortinvastustajat, antaa tulla vain, mikään ei tunnu enää miltään eikä millään ole enää mitään väliä. Olen tappanut oman rakkaan toivotun esikoiseni ja ansaitsen palaa helvetin tulessa.
-ap

[quote author="Vierailija" time="03.02.2015 klo 08:56"]

Minulle kätilö sanoi, että merkittävä osa raskaushormoneista poistuu kahden päivän kuluessa keskeytyksestä. Mutta tokihan te tiedätte paremmin kuin alan ammattilainen. -ap

[/quote]

Mielenkiintoista. Että niin nopeasti, että nyt koetkin "olevasi oma itsesi" ja nyt kiemurtelet syyllisyydestä? Missähän muuten nämä sinun aborttiehdotukset edes tehtiin?

Ja mielenkiintoista myös, että googlaamalla hakusanan "suunniteltu raskaus kaduttaa" löytyy paljon keskusteluita, joissa naiset kertovat olevansa toivotusti ja suunnitellusti raskaana, mutta kokevat katumusta tämän raskauden johdosta ja osalla jopa itsetuhoisia ajatuksia. Eli kyseessä lienee hyvinkin normaali raskaustuntemus, joten erittäin erikoista että sitten juuri sinulle sitten ehdotettiinkin aborttia ratkaisuksi.

[quote author="Vierailija" time="25.01.2015 klo 00:17"]

Minä aloin inhota miestäni raskausaikana. Aloin näkemään hänet rumana, ja hän alkoi haista todella pahalle nenääni, vaikka ennen aina tuoksui hyvältä. Nyt vauva on jo 7kk ja tämä yhä vaan jatkuu. :(
Vauvaa rakastan täysillä, mutta mies kuvottaa edelleen ja haisee omituiselle ja oksettavalle.
Mitä tämä on??

[/quote]

Minulla aivan sama tilanne. Pelottaa, että inho ei laannu edes vauvan synnyttyä ja joudun jättämään mieheni. Meillä meni kuitenkin ihan hyvin ennen raskauden alkamista eikä mies näyttänyt silloin vastenmieliseltä. Nyt raskausaikana en löydä hänestä mitään hyvää. Tämä on niin perseestä kaikki. Mies on onnesta sekaisin, kun hänestä tulee isä, hän haaveilee häistäkin. Minä haaveilen abortista ja erosta, mutta en voi vielä kumpaakaan toteuttaa. Mutta jos tämä inho ei laannu, joudun särkemään mieheni sydämen.
-ap

[quote author="Vierailija" time="25.01.2015 klo 00:25"][quote author="Vierailija" time="25.01.2015 klo 00:22"]

[quote author="Vierailija" time="25.01.2015 klo 00:17"]Minä aloin inhota miestäni raskausaikana. Aloin näkemään hänet rumana, ja hän alkoi haista todella pahalle nenääni, vaikka ennen aina tuoksui hyvältä. Nyt vauva on jo 7kk ja tämä yhä vaan jatkuu. :(
Vauvaa rakastan täysillä, mutta mies kuvottaa edelleen ja haisee omituiselle ja oksettavalle.
Mitä tämä on?? [/quote] Väittäisin että hormoneista johtuu tämäkin. Joku luonnon oma tapa saada sinut pysymään kiinni vauvassa miehen sijaan. Toivottavasti menee pian ohi!

[/quote]

Toivottavasti. Emme ole harrastaneet seksiä sen jälkeen kun huomasin olevani raskaana. :( Suhde on muuttunut hurjasti, ja mies vetäytyy jo omiin oloihinsa. Enkä mahda tälle mitään.
[/quote] Suosittelen terapiaa. Tuo on väärin teitä kaikkia kohtaan.

Me yritimme vuoden ennen kuin testiin ilmestyi kaksi viivaa, sinä aikana olin jo ehtinyt vaipumaan epätoivoon ettemme "koskaan" tule vanhemmiksi. Noin raskauden puoleenväliin olin hyvin innoissani, nyt rv36 ja pitkän aikaa olen ollut lähinnä ahdistunut tulevasta lapsesta. En peruuttaisi tätä, mutta mietinnässä on käynyt moneen otteeseen, oliko tämä kuitenkaan niin loppuunsuunniteltu juttu. Toivon ja oletan, että synnytyksen jälkeen tunteet lasta kohtaan löytyvät jostain hyvin voimakkaina.

Te ootte outoja!

Kamalaa, kun joutuu olemaan raskaana vasten tahtoaan. Siltä tämä nimittäin tuntuu :( Vaikka toivottu raskaus olikin. Yritimme raskautta puolisen vuotta ja muistan miten itkin pettymystä, kun menkat aina vain alkoivat. Plussatestin aikaan itkimme onnesta. Sitten kaikki alkoi menemään hitaasti, mutta varmasti päin helvettiä... Nyt tuntuu, että olen oman kehoni vanki enkä näe elämässäni mitään hyvää, en pienintäkään iloa mistään. Toivon vain keskenmenoa. Ja että voisin jossain vaiheessa raskautta taas välittää miehestäni ja tulevasta vauvasta. Voisiko tässä olla kyse raskauden ajan masennuksesta? Lääkärit ovat sitä mieltä, että hormonit tämän tekevät, mutta miten ne voivat vaikuttaa NÄIN voimakkaasti? Olispa mahdollisuus käydä psykiatrilla.

-äärettömän epätoivoinen ap

Raskausaikana tulee kaikenlaisia tunteita, MUTTA ei sen pitäisi olla epätoivoista aikaa. Sinulla on ap vakavia merkkejä alkavasta raskausajan masennuksesta. Se ei aina mene ohi itsestään, ja vaikka menisikin, siitä ei tarvitse kärsiä ja uhrata sille arvokasta raskausaikaa ja vauva-aikaa. Siihen on saatavilla tehokasta apua. Tuhannet  lasta odottavat naiset hyötyvät siitä vuosittain. 

Varaa aika psykologille tai psykiatriselle sairaanhoitajalle. Jos sulla ois jalka poikki, menisit heti lääkäriin etkä katsoisi itkeskellen kuinka elämästä tulee päivä päivältä vaikeampaa, eikö niin? Ei psyykkiset oireet ole sen kummempia kuin fyysiset oireet, eikä niihin voi loputtomasti itse vaikuttaa.

Eikö juuri ollut uutinen, että raskausajan masennus saattaa olla jopa yleisempää, kuin raskaudenjälkeinen masennus? Ensimmäinen raskaus meni mun kohdalla mukavasti, mutta tämän toisen kohdalla olin keskiraskauden ajan aivan pohjamudissa. Itkin melkein joka päivä ja kaikki tuntui merkityksettömältä. Onneksi huono olo pikkuhiljaa helpotti ja loppuraskauden ajan olo on ollut suht normaali ja jopa onnellinen, vaikka hetkittäin tulee vaikeampia hetkiä. Syytän hormoneja ja varaudun siihen, että myös raskauden jälkeen voi olla mieli synkeänä jonkun aikaa, kuten esikoisen kohdalla. Jos kovin vaikealta tuntuu, niin mainitse asiasta neuvolassa. Voisit päästä juttelemaan jonkun kanssa sitä kautta.

Näitä tunteita tulee lähes jokaiselle odottajalle (sekä äideille että isille). Jollakin epäilykset ovat pieniä hetkiä ja tuskin edes aavistuksia, joillekin tunteet todella heittelevät rajusti. Luonnon oma keino kypsyttää elämänmuutokseen.
Itselläni iski muutaman kerran alkuraskauden aikana kauhu ja itkin illalla sängyssä, että mitä olemme menneet tekemään. Samanlaiset tunteet tulivat muutaman kerran vastasyntyneen kanssa. "Nyt tämä on tässä aina, olenko oikeasti valmis, pystynkö tähän", kurkkua kuristi ihan fyysisesti.
Vauvaa oli toivonut yli vuoden, raskautta yritimme muutaman kuukauden. Raskaus oli ihanaa ja lasta rakastan, mutta todella vahvoja olivat nuo negatiiviset tunteet, kun ne tulivat.

Itsellä on hyvin samankaltainen tilanne. :/ Olemme aiemmin olleet vapaaehtoisesti lapseton pari, mutta alkaneet miettiä lapsen hankkimistä viimeisen parin vuoden aikana. Olimme puhuneet mieheni kanssa siitä, miten olemme valmita jättämään lapsettoman elämän taakse ja alottamaan uuden elämänvaiheen. Olemme molemmat yli 35-vuotiaita ja olleet naimisissa pitkään. Kolme kuukautta sitten päätimme alkaa yritää lasta. Jätimme ehkäisyn ja otin ovulaatiotestit käyttöön. Todella halusin lapsen, tai ainakin luulen niin...

Positiiivisen raskaustestin jälkeen kaikki muuttui. Ensin tuli järkytys ja epäusko sen jälkeen pakokauhu, paniikki, katumus, jatkuva ahdistus ja masennus. Pelkään, että olen pilannut sekä itseni, mieheni, että syntymättömän lapsemme elämän. En halua tätä. En saa enää lainkaan kiinni siitä tunteesta, joka minulla oli tätä lasta halutessani. Vauvojen ja pienten lasten näkeminen aiheuttaa paniikkia ja säälin heidän äitejään. Pelkään, että elämäni on ohi. Tästä eteenpäin elämä näyttää pelkältä ilottomalta selviytymiseltä. Pelkään, etten koska tule kiintymään lapseen enkä selviä lapsen kanssa. 

Olen tällä hetkellä todella masentunut. Olen miettinyt niin aborttia kuin sitäkin miten jaksan pysyä itse hengissä jos olo jatkuu pitkään näin hirveänä. En usko, että abortti kuitenkaan olisi oikea ratkaisu asiaan. Luulen, että se ei parantaisi nyt käyntiin lähtenyttä masennusta, vaan todennäköisesti vaan pahentaisi sitä syyllisyyden tunteiden myötä. Lisäksi ajattelen, että jos nyt abortoin tämän alkujaan hyvinkin toivotun lapsen, se on sitten siinä. Uudestaankaan emme voi enää yrittää, sillä saattaisinhan hyvin reagoida ensi kerrallakin samoin. 

Itselläni on entuudestaan masennustaustaa, joskin olin voinut jo pitkään hyvin ennen lapsen yrittämistä. Lisäksi olen aiemmin kärsinyt ahdistuneisuushäiriöstä. Luulen, että suuren muutoksen edessä nämä nyt aktivoituivat. Syön onneksi edelleen masennuslääkkeitä ja käyn terapiassa, jossa voin asiaa käsitellä. Silti olo tuntuu lähes koko ajan sietämättömän hirveältä. :/ Lapsesta en ole iloinnut vielä yhtään.  Toivon vaan, että masennus hellittää ennen lapsen syntymää, koska tässä kunnossa en oikeasti jaksa.

Paljon jaksamista sinulle ap! Olisi mukava vaihtaa kanssasi ajatuksia vaikka sähköpostitse, jos mahdollista.

Vanha ketju jo, mutta kirjoitan omasta tilanteestani, koska uskon sen auttavan itseäni, että "sanon ääneen." Olen rv 30 ja raskaus oli ihan toivottu. Mies kuitenkin jätti minut, asuimme eri paikkakunnilla ja mies olisi halunnut minun muuttavan hänen paikkakunnalleen, pikkukylään keskelle ei mitään. En halunnut muuttaa. Lisäksi mies alkoi myös haukkua lapsiani, syyllistyi törkeään rattijuopumukseen, petti toisen naisen kanssa ym. Siskoltaan sain selville hänen vankilataustansa väkivaltaisuuksien vuoksi. Aluksi olin todella surullinen, nyt olen todella vihainen. Toivon, että joku veisi miehen saunan taakse ja hakkaisi sinne. Vihaan raskautta ja toivon, että vauva syntyisi jo. Olen käynyt adoptioneuvonnassa ja aion antaa lapsen adoptioon. Töissä esitän olevani normaalisti iloinen tulevasta vauvasta enkä ole kertonut tapahtumista vauvan isän kanssa. Haluaisin v ain raskauden loppuvan. Psykologi vain hokee, että tärkeää olisi, että alkaisin iloita vauvasta. No, en ala. Vihaan sitä ja olen todella surullinen, että tunnen näin, mutta en voi sille mitään. Haluaisin vain keskittyä lapsiini ja työhöni. Pelkään mitä työpaikalla tullaan sanomaan, kun haluaisinkin palata mahd pian takaisin töihin synnytyksen jälkeen. Tuskin kukaan ymmärtää naista, joka pystyy antamaan lapsensa pois. Vihaan tätä jatkuvaa selkäkipua. Vihaan miestä, joka jätti minut yksin tä än tilanteeseen. Vihaan psykologia, jolle tuntuu olevan niin tärkeää, että alkaisin iloita. Tunteeni raskauteen ja vauvaan liittyen ovat joko vihaisuuden tai ahdistuneisuuden tunteita. Kuukausiin en ole tuntenut mitään positiivista. Toivon vain, että raskaus olisi jo ohi. Sitten iskevät taas ahdistuksen tunteet. Miten pääsen palaamaan takaisin normaaliin elämään raskauden jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Siis hetkinen: 28.1 ap oli vielä raskaana ja välissä on ollut viisi päivää ja ap oli viikolla 11 vai 12, jolloin raskaushormoni on yleensä 25 700 288 000 mIU/m.

Raskaushormoni poistuu hitaasti, mutta silti ap onkin nyt jo "normaali oma itsensä"?

Haiskahtaa kyllä nyt vahva kusetukseksen maku tässä tarinassa.

Oma kokemukseni oli, että ainakin raskausviikolla 7 tehdyn keskeytyksen jälkeen olo normalisoitui jo muutaman tunnin kuluttua. Istukka, joka raskaushormonia tuottaa, poistuu keskeytyksen myötä, joten hormonin pitoisuuskin kehossa laskee selvästi.

Monille voi tulla tuo tunne mutta se menee ohi ja muuttuu vauvan odotukseen, muistan itsekin vaikka en missään nimessä halunnut aborttia.