Toivottu raskaus muuttuikin ei-toivotuksi!!

Ei ole kukaan muu kirjoitellut tänne ap:n nimissä. Halusin vain kertoa millaiseen päätökseen päädyin ja mitä siitä seurasi, auttaakseni niitä, jotka ovat samankaltaisessa tilanteessa. Vielä sanoisin senkin teille, jotka harkitsette aborttia: Se on Murha. Jos et ole 100% varma, että haluat sen tehdä, pidä lapsi. Lapsen kanssa selviää aina jotenkin tai sen voi antaa adoptioon. Abortin jälkeinen kaipaus ja syyllisyys sekä suru on jotain mistä ei pääse koskaan eroon, niitä tunteita ei voi antaa pois.
-ap

[quote author="Vierailija" time="02.02.2015 klo 14:22"]

Ei ole kukaan muu kirjoitellut tänne ap:n nimissä. Halusin vain kertoa millaiseen päätökseen päädyin ja mitä siitä seurasi, auttaakseni niitä, jotka ovat samankaltaisessa tilanteessa. Vielä sanoisin senkin teille, jotka harkitsette aborttia: Se on Murha. Jos et ole 100% varma, että haluat sen tehdä, pidä lapsi. Lapsen kanssa selviää aina jotenkin tai sen voi antaa adoptioon. Abortin jälkeinen kaipaus ja syyllisyys sekä suru on jotain mistä ei pääse koskaan eroon, niitä tunteita ei voi antaa pois. -ap

[/quote]

Ai tää olikin jonkin aborttivastustajan pidemmänlinjan turinointia vakaumuksestaan. Ihanko itse keksit vai auttoiko kaverit?

Siis hetkinen: 28.1 ap oli vielä raskaana ja välissä on ollut viisi päivää ja ap oli viikolla 11 vai 12, jolloin raskaushormoni on yleensä 25 700 – 288 000 mIU/m.

Raskaushormoni poistuu hitaasti, mutta silti ap onkin nyt jo "normaali oma itsensä"?

Haiskahtaa kyllä nyt vahva kusetukseksen maku tässä tarinassa.

AP: tulepa selvittämään vähän tätä ristiriitaa.

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 23:31"]

Olen todella ahdistavassa tilanteessa. Meillä oli vauvakuumetta, rupesimme yrittämään lasta, tärppäsi, olin pari ekaa raskausviikkoa onnellinen. Sitten alkoi hiljalleen tulla katumuksen tunteita, joka voimistui ahdistukseen, masennukseen, paniikkiin. Aloin inhoamaan ajatustakin vauvasta, itsestäni, mieskin alkoi näyttää rumalta ja vastenmieliseltä ja kaikki hänessä ärsyttää. Itken ja toivon kuolevani. Aborttia en voi tehdä vaikka haluaisinkin, sillä raskaus oli suunniteltu. En ole nukkunut viikkoihin öisin. Itken ja saan paniikkikohtauksia. Mitä tämä on?? Voiko raskaushormonit kääntää ykskaks kaiken aivan päälaelleen ja niin, että elämänilonikin katosi täysin enkä ole kiinnostunut enää mistään. Itken vain.

[/quote]

No mulla oli niin, että raskaus tuli yllätyksenä ja tilanne oli aikas haastava ja lapsen isä oli aivan vastaan koko juttua! Varasi minulle ajat yksityiselle aborttiin ja rahat jne.

En vaan kyennyt, vaikka kuinka ajatus vauvasta oli kammottava. Keskivaiheilla lapsen isä jo oli heltynyt vauva-ajatukseen, itseäni valtasi vielä huoli. Olin kun en olisikaan raskaana, enkä oikein edes liikkeitä rekisteröinyt tai osannut olla huolissani. Ihan juttelin näin vauvasta enkä peitellyt raskautta ja kävin paikallisella lääkärillä. Toki jos jokin olisi menyt pieleen, olisin ollut varmasti murheen murtama, etenkin alkuraskauden jälkeen.

Vauvani oli silti mulle niin rakas heti kun hän syntyi, vaikka syntyi vielä sektiolla.

Tuolloin ihmettelin sitä rakkauden määrää ja miten se oli mahdollista niin voimakkaana ja runsaana. Tunsin sen selkeämmin ja enemmän kun monesta sisaruksistaan siinä vaiheessa.

Varmaan on todella harvassa ne tilanteet, että kun vauva ojennetaan syliin ja katselet tuota pientä silmiin niin katuisit päätöstäsi pitää lapsi ja antaa hänen syntyä maailmaan.

Eri asia sitten jos abortin vaihtoehtona haluaa luopua lapsestaan, mutta yleensä tämän asian kanssa ollaan lähes sinut jo loppuraskaudessa.

Älä pakota itseäsi tuntemaan nyt vaan anna asian olla. Vauva siellä kyllä kasvaa ja keskityt nyt omiin tunteisiisi ja selvittämään asiat itsesi kannalta parhain tavoin.

Kunhan saat itsellesi voimaa ja asiasi kuntoon niin vauvakin voi paremmin ja hänen on parempi syntyä.

[quote author="Vierailija" time="25.01.2015 klo 10:25"]Näitä tunteita tulee lähes jokaiselle odottajalle (sekä äideille että isille). Jollakin epäilykset ovat pieniä hetkiä ja tuskin edes aavistuksia, joillekin tunteet todella heittelevät rajusti. Luonnon oma keino kypsyttää elämänmuutokseen.
Itselläni iski muutaman kerran alkuraskauden aikana kauhu ja itkin illalla sängyssä, että mitä olemme menneet tekemään. Samanlaiset tunteet tulivat muutaman kerran vastasyntyneen kanssa. "Nyt tämä on tässä aina, olenko oikeasti valmis, pystynkö tähän", kurkkua kuristi ihan fyysisesti.
Vauvaa oli toivonut yli vuoden, raskautta yritimme muutaman kuukauden. Raskaus oli ihanaa ja lasta rakastan, mutta todella vahvoja olivat nuo negatiiviset tunteet, kun ne tulivat.
[/quote]

Ja oon siis sitä mieltä, että vaikeisiin oireisiin kannattaa hakea apua! Uskon, että ap:n tilanne on selvitettävissä. Onko paikkakunnallasi neuvolapsykologia?

Mutta hormonit ja naisen valmistautuminen äitiyteen on todella vahva prosessi.
Eräs, nut 60-v. nainen kertoi minulle, että toisen lapsensa synnytyksessä hänen miehensä HAISI aivan kamalalta. Miehen ominaishaju oli siis kuvottanut todella pahasti.
Pariskunta on edelleen yhdessä ja saivat vielä useamman toivotun lapsen.

Hakekaa apua neuvolan psykiatriselta sairaanhoitajalta, tunteista ja tuntemuksista keskusteleminen ammattilaisen kanssa on ainut keino selättää ja sietää ahdistusta ja omaa riittämättömyyden tunnetta. Vanhemmaksi kasvaminen ei ole helppoa, siksi varmaan raskaus kestää ihmisillä niin pitkään. Soitto neuvolaan ja nostakaa "kissa" pöydälle.

Neuvolassamme ei ole psykologia eikä psykiatria :( Lääkärit (yleislääkärit) ovat ehdottaneet raskauden keskeytystä, mutta en pysty tekemään sitä (se on mielestäni murha) vaikka haluaisinkin. Voi kun voisin edes hieman iloita raskaudestani. Ensimmäiset viikot iloitsin ja suunnittelin jo neulovani vauvalle villatakin yms. Mutta nyt koko vauvan (ja miehen) ajatteleminen vain ällöttää :( 

Onko täällä ketään, joka on joutunut raskauden aikana käyttämään masennuslääkkeitä, oliko niistä apua?

-ap

[quote author="Vierailija" time="25.01.2015 klo 09:55"]

Kamalaa, kun joutuu olemaan raskaana vasten tahtoaan. Siltä tämä nimittäin tuntuu :( Vaikka toivottu raskaus olikin. Yritimme raskautta puolisen vuotta ja muistan miten itkin pettymystä, kun menkat aina vain alkoivat. Plussatestin aikaan itkimme onnesta. Sitten kaikki alkoi menemään hitaasti, mutta varmasti päin helvettiä... Nyt tuntuu, että olen oman kehoni vanki enkä näe elämässäni mitään hyvää, en pienintäkään iloa mistään. Toivon vain keskenmenoa. Ja että voisin jossain vaiheessa raskautta taas välittää miehestäni ja tulevasta vauvasta. Voisiko tässä olla kyse raskauden ajan masennuksesta? Lääkärit ovat sitä mieltä, että hormonit tämän tekevät, mutta miten ne voivat vaikuttaa NÄIN voimakkaasti? Olispa mahdollisuus käydä psykiatrilla.

-äärettömän epätoivoinen ap

[/quote]

Mitenkä, jos muistelet niitä ajatuksia, mitä vauvakuumeessa ajattelit elämän lapsen kanssa olevan?

Kun pääsee näkemään miten se ihan ikioma tyttö/poika oppii konttaamaan/kävelemään, miten alkaa yhtä vaan enemmän näyttämään sinulta/mieheltäsi, miten päästään myöhemmin lapsen kanssa esim. eläintarhaan tai Muumimaailmaan jne.

Helpottaisiko yhtään oloa? Sinua ahdistaa, kun muutos on lopullinen, mutta onko se oikeasti paha asia? Vai onko se maailman paras lopullinen muutos elämässä?

Olet jotenkin psyykannut itsesi ajattelemaan, että "olet kypsä" äidiksi, vaikka todellisuudessa et halua lasta. Tuo ahdstus tulee vain pahenemaan, jos synnytät lapsen. Kokemusta on. 

Itselläni oli tuo vastaava tilanne viime kesänä kun tulinkin varsin nopeasti raskaaksi ehkäisyn lopettamisen jälkeen. En inhonnut miestäni,mutta koin vatsassa kasvavan ihmisen alun vastenmieliseksi ja loiseksi,joka tulisi pilaamaan elämämme.

Taustalla oli oman lapsuuteni äitiongelmat,jotka edelleen jatkuu sekä äidin toteamus,että en koskaan ole kypsä äidiksi. Päädyin aborttiin ja varasin ajan terapiaan,mies on pysynyt edelleen rinnalla.

Olen 30 vuotias,mutta en enää koe haluavani lasta,joten kesän päätös oli oikea.

Alkuperäiselle vinkkinä,kannattaa käsitellä tunteita ammattilaisen kanssa.

On ihan normaalia että lapsen hankkiminen herättää epäilyksiä ja epävarmuutta! Kyseessä on kuitenkin todella suuri elämänmuutos! Valitettavasti tällaisista asioista puhuminen on vielä jokseenkin tabu ja vaikka moni tunteistaan vaikeneekin niin voin luvata sinulle, ettet todellakaan ole ainoa, joka kokee tuollaisia tuntemuksia ja ajatuksia raskauden aikana! 

Oletko kokenut muissa suurissa elämänmuutoksissa (tai miksi ei pienissäkin) jonkinlaista muutosahdistusta? Minulla itselläni tällaista esiintyy usein, esimerkiksi ihan jo uuteen asuntoon muuttamisen yhteydessä saatan tuntea ahdistusta ja epävarmuutta. Ota asia ehdottomasti esille neuvolassa, siellä osataan auttaa ja pääset käymään läpi tunteitasi asiantuntijan kanssa!

[quote author="Vierailija" time="25.01.2015 klo 00:17"]

Minä aloin inhota miestäni raskausaikana. Aloin näkemään hänet rumana, ja hän alkoi haista todella pahalle nenääni, vaikka ennen aina tuoksui hyvältä. Nyt vauva on jo 7kk ja tämä yhä vaan jatkuu. :(
Vauvaa rakastan täysillä, mutta mies kuvottaa edelleen ja haisee omituiselle ja oksettavalle.
Mitä tämä on??

[/quote]

Eikö sellainen voi vaikuttaa, että lopettaa hormonaalisen ehkäisyn? Niin siihen lisäksi vielä raskaus ja sen hormonimuutokset. Imetyskin vielä vaikuttaa mielialaan ja kaikkeen.

48, näin alkion. Pieni pavun muotoinen köntti. Herätti ainoastaan tunteina ahdistuksen. Tunsin plussatestistä asti ahdistusta. Hetkittäin onnea, kun katsoin miestä ja mietin minkälainen isä hänestä tulisi. Mutta siinäpä se sitten olikin. Ajattelin vain tulevaisuutta. Koulut kesken, ei vakityöpaikkaa. Haluan taata lapselleni taloudellisesi ja ennenkaikkea henkisesti tukevan elämän. Sitä en todellakaan olisi silloin voinut antaa. En ollut valmis luopumaan kahdenkeskisestä elämästä, huolettomuudesta yms pinnallisesta. Minun elämäni, minun päätökseni. Paras päätös. :) Ehkä olen vaikka 3 vuoden päästä sitä mieltä, että lapsi saa tulla. Sitten tulkoon. Eletään hetkessä. :)

Hei Ap,

hae rohkeasti apua neuvolan kautta. Itselläni meni pää ihan sekaisin hormoneista. Tarvitsin ahdistukseen ja masennukseen raskauden aikana lääkkeellistä apua ja terapiaa. Selvisin, ja lapsi syntyi rakastettuna ja toivottuna.

Tsemppiä!

50, tuliko sinulle inhon tunteita sikiötä ja miestä kohtaan? Minua ahdistaa eniten nuo tunteet, ovat niin voimakkaat. Vihaan jo pelkkää ajatustakin raskaudesta. En ehdi mitenkään saada viikossa lääkitystä kuntoon eikä sekään välttämättä takaisi sitä, että alkaisin tuntea rakkautta sikiötä kohtaan.
-ap

Up

50 vastaathan vielä :(

Elämä ei ole lelukauppa, muista se ap. Jos nyt jatkat, niin  kannat vastuusi, tai sitten vedät peruutusvaihteesta ja valmistaudut menettämään kaiken. Eikä toista tilaisuutta kenties enää tule.

Sun tunteet ap johtuu siitä, että nyt todella tajuat miten iso muutos on tulossa elämääsi. Se on pelottavaa. Olet epävarma ja se on ihan normaalia, kuuluu äidiksi kasvamiseen. Jos sun sisälläsi kumminkin on oikeasti lapsirakas ihminen, niin käsittele ne tunteet, mene vaikka psykologille. Minä koin ihan vastaavanlaisia tuntemuksia ja jopa pelkäsin, mutta päätin jatkaa.

Muistan kun synnytin ja varmaan muutamaan päivään en tuntenut mitään ihmeellistä sitä lasta kohtaan. Mies vaihtoi ekan vaipankin ja minä lähinnä pelkäsin ottaa sitä edes syliin, etten vain hajota sitä. Se oli outo otus, jota mun piti epävarmoin ottein hoitaa. Se tunne tuli kerran yöllä, kun mies oli iltavuorossa, kotona hämärässä katulampun ja telkan valossa imetin olkkarissa lasta ja se päästi rinnan irti ja katseli minua tiukasti silmiin ja sitten ihan kuin vähän hymyili. Silloin se äidinrakkaus iski.  Se luottamus, kun tajusin että riitän ja osaan ja teen kaikkeni tämän lapsen eteen.

Kyllä se siitä lähtee. Esikoiseni on vielä ADHD-lapsi, ja olen todella saanut olla leijonaemo, enkä vaihtaisi mitään pois. Kun 15 v. poikani tulee ja halaa, se on ihaninta elämässä.

Mitä jos Ap onkin vaan tekemässä elämänsä virhettä ja kroppa varoittaa näin? Itse tekisin tuossa tilanteessa abortin ja eroaisin. Jos noin paljon ahdistaa niin ehkä perhe-elämä ei ollutkaan sulle kovin hyvä vaihtoehto. Ei se kaikille ole, eikä onnen täyttymys. Itse tein juuri abortin eikä kaduta yhtään. Helpotus vaan.