Lue keskustelun säännöt.
Toivottu raskaus muuttuikin ei-toivotuksi!!
24.01.2015 |
Olen todella ahdistavassa tilanteessa. Meillä oli vauvakuumetta, rupesimme yrittämään lasta, tärppäsi, olin pari ekaa raskausviikkoa onnellinen. Sitten alkoi hiljalleen tulla katumuksen tunteita, joka voimistui ahdistukseen, masennukseen, paniikkiin. Aloin inhoamaan ajatustakin vauvasta, itsestäni, mieskin alkoi näyttää rumalta ja vastenmieliseltä ja kaikki hänessä ärsyttää. Itken ja toivon kuolevani. Aborttia en voi tehdä vaikka haluaisinkin, sillä raskaus oli suunniteltu. En ole nukkunut viikkoihin öisin. Itken ja saan paniikkikohtauksia. Mitä tämä on?? Voiko raskaushormonit kääntää ykskaks kaiken aivan päälaelleen ja niin, että elämänilonikin katosi täysin enkä ole kiinnostunut enää mistään. Itken vain.
Kommentit (116)
[quote author="Vierailija" time="25.01.2015 klo 18:05"]
Minulla on enää viikko aikaa tehdä abortti, joten en saisi apua psykiatriselta poliltakaan :( Tällä hetkellä en näe mitään syytä jatkaa omaakaan elämääni, raskaus ahdistaa niin paljon, että toivon vain kuolevani.
[/quote]
Jos tuollaiselta tuntuu, niin siinä tapauksessa ehkä olisi paras ratkaisu abortti ja sitten terapiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 23:35"]En, liki 30 ja esikoista odotan. Luulin olevani kypsä äidiksi sillä olin todella lapsirakas (työskentelin joku vuosi sitten päiväkodillakin ja tykkäsin kovasti). Nyt kun raskaus alkoi ahdistamaan minulle tuli myös inho lapsia ja erityisesti vauvoja kohtaan. Ja miestäni :(
-ap
[/quote]
Oletko akateeminen ap? t FM
Olin itse samankaltaisessa tilanteessa. Ehkäisy jäi pois, vitsillä puhuttiin että ''Olisipa vauva kiva. Mikähän sen nimi oisi'' jne, kondomi tuntui jotenkin kauhean hankalalta, ja hetken huumassa (idiootti alert, tiedän) vedeltiin paljaalta. Naurahdin sen jälkeen, että nytpä tais tärpätä. Olin ajatuksen tasolla valmistautunut raskauteen. Menkat oli epäsäännölliset e-pillereiden jätön jälkeen, joten en ihmetellyt vaikka menkkoja ei näkynyt 4-6 viikkoon. Oltiin lähdössä illalla viihteelle, kun älysin että menkat ei tosiaan ole olleet moneen viikkoon. Mies halusi että teen testin ennenkuin juon, ja kävi hakemassa kaksi testiä apteekista. Noh, plussaahan siellä.. Olin kauhuissani, mies onnellinen. Yritin hymyillä järkytykseltä, ja jaksoin monta viikkoa miehen kestohymyä ja puheita vauvasta. Hymyilin taas.
Omassa päässäni oli ihan uskomaton pyörremyrsky meneillään. Haudoin itsemurhaa, toivoin keskemenoa enemmän kuin muuta. Viikot menivät.. En uskaltanut puhua tunteistani. Kun tosiaan havanduin siihen että halusin kuolla ennemmin kuin synnyttää 'ei-toivottua' lasta, niin älysin että keskeytykseenhän tässä on mentävä.. Mies hyväksyi keskustelujen jälkeen asian, kun tajusi miten pohjamudissa itse rämmin. Meillä on vielä aikaa. Ollaan nuoria, en halunnut äidiksi 20-vuotiaana.
Noh, abortti tehtiin, ja en ole katunut sekuntiakaan. Koin uskomatonta helpotusta. Olen ehkä jonkun mielestä murhaaja, mutta jos en olisi aborttia tehnyt, olisin aikavarmasti tappanut itseni raskauden aikana. Niin vastenmielistä se oli ajatella että sisälläni kasvaa sikiö. Huh. Onneksi tästä on jo useampi vuosi, mutta raskauden pelko on säilynyt. En ole varma tahdonko ikinä lapsia, vaikka aina olen niin luullut. Ajatus jättimäisestä raskausmahasta, ja potkuista saa mut melkein oksentamaan. Ehkäpä se vauvankaipuu tulee joskus. Mutta summasummarum, abortti oli elämäni paras päätös.
[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 23:39"]Tuo on normaalia, monella on samanlaisia tunteita, usein niistä vaan vaietaan. Suurella todennäköisyydellä menee ohi ajan kuluessa, älä huoli! :)
[/quote]
No ei kyllä oo normaalia
[quote author="Vierailija" time="25.01.2015 klo 19:31"]Olin itse samankaltaisessa tilanteessa. Ehkäisy jäi pois, vitsillä puhuttiin että ''Olisipa vauva kiva. Mikähän sen nimi oisi'' jne, kondomi tuntui jotenkin kauhean hankalalta, ja hetken huumassa (idiootti alert, tiedän) vedeltiin paljaalta. Naurahdin sen jälkeen, että nytpä tais tärpätä. Olin ajatuksen tasolla valmistautunut raskauteen. Menkat oli epäsäännölliset e-pillereiden jätön jälkeen, joten en ihmetellyt vaikka menkkoja ei näkynyt 4-6 viikkoon. Oltiin lähdössä illalla viihteelle, kun älysin että menkat ei tosiaan ole olleet moneen viikkoon. Mies halusi että teen testin ennenkuin juon, ja kävi hakemassa kaksi testiä apteekista. Noh, plussaahan siellä.. Olin kauhuissani, mies onnellinen. Yritin hymyillä järkytykseltä, ja jaksoin monta viikkoa miehen kestohymyä ja puheita vauvasta. Hymyilin taas.
Omassa päässäni oli ihan uskomaton pyörremyrsky meneillään. Haudoin itsemurhaa, toivoin keskemenoa enemmän kuin muuta. Viikot menivät.. En uskaltanut puhua tunteistani. Kun tosiaan havanduin siihen että halusin kuolla ennemmin kuin synnyttää 'ei-toivottua' lasta, niin älysin että keskeytykseenhän tässä on mentävä.. Mies hyväksyi keskustelujen jälkeen asian, kun tajusi miten pohjamudissa itse rämmin. Meillä on vielä aikaa. Ollaan nuoria, en halunnut äidiksi 20-vuotiaana.
Noh, abortti tehtiin, ja en ole katunut sekuntiakaan. Koin uskomatonta helpotusta. Olen ehkä jonkun mielestä murhaaja, mutta jos en olisi aborttia tehnyt, olisin aikavarmasti tappanut itseni raskauden aikana. Niin vastenmielistä se oli ajatella että sisälläni kasvaa sikiö. Huh. Onneksi tästä on jo useampi vuosi, mutta raskauden pelko on säilynyt. En ole varma tahdonko ikinä lapsia, vaikka aina olen niin luullut. Ajatus jättimäisestä raskausmahasta, ja potkuista saa mut melkein oksentamaan. Ehkäpä se vauvankaipuu tulee joskus. Mutta summasummarum, abortti oli elämäni paras päätös.
[/quote]
Oot ihan sairas!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
42, millä viikoilla teit abortin ja millaisena koit sen? Eikö ultrassa sikiön näkeminen herättänyt tunteita? Minulla sikiön näkeminen on herättänyt sekä kauhistusta siitä että joku asuu sisälläni ja samalla tunteen, että se on elossa ja avuton enkä raaskisi tappaa sitä. Eli äärimmäisen ristiriitaisia tunteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
444, sairas ehkä sinun mielestäsi, mutta onneksi et eläkkään minun elämääni :) Olen hyvinkin tyytyväinen ratkaisuuni. Ja jos se sinun yöuniasi haittaa, niin otan osaa :)
5, taisin olla viikolla 8 tai 9. Ei sieltä mitään pientä vauvaa plumpsahtanut, vaan verta ja hyytyneitä verikönttejä. Ihan huuhaa paskaa, joka väittää että on nähnyt abortin yhteydessä (pienillä viikoilla) pieniä sormia ja varpaita. Höpöhöpö. Soluköntti se oli eikä vauva.
Mutta 47 näitkö ultrassa alkion? Noilla viikoilla taitaa jo raajat olla hieman kehittyneet. Haluaisin itsekin niin tehdä keskeytyksen, mutta entä jos sitä katuu sitten, kun raskaushormonit haihtuu elimistöstä. Tunsitko siis edes alussa iloa raskaudesta?
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä voisi tietää ettei aborttia kadu? Lääkkellinen abortti viimeisellä mahdollisella viikolla on varmasti jo fyysisestikin traumaattinen kokemus. Mutta inhoan niin paljon tätä raskautta ja vauvojen kuvien katseleminen saavat aikaan vain kuvotuksen. Miksi luonto tekee näin, järjestää ensin vauvakuumeen ja sitten kun tärppää, niin sellaisen inhon miestä ja vauvoja kohtaan, että pää räjähtää.
-ap
Missä sinulla on lähin psykiatrinen sairaalaa jossa päivystys ? Sieltä saatat saada nopeiten apua . Kannattaa hakeutua hoitoon ettei tilanne pahene ja sairastu psykoosiin. Ilmeisesti asut jossain todella pohjoisessa jos ei psykologiakaan löydy lähempää kun 200 km , eikö paikkakunnan terveysasemalla ole psykologia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paikkakunnalla ei ole psykologia. Aborttiaika on varattu perjantaiksi 200 km päähän sairaalaan. Se on viimeinen mahdollisuus abortin tekoon. Viikot ovat sitten täynnä. Ahdistus vain pahenee koko ajan. Haluaisin niin kuolla enkä tappaa sikiötä. Mutta ei ne minulle tappopillereitä anna vaan sikiölle.
-ap
Vaikka aborttiaika on jo varattu, tarvitset silti pikaista psykiatrista apua. Ole kiltti ja hakeudu lähimpään psykiatriseen päivystykseen. Siitäkin huolimatta, että se olisi 200km päässä.
54
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan vielä sellainenkin vaihtoehto, että synnytät lapsen ja annat sen miehelle kasvatettavaksi, jos siis mies lapsen haluaa ja on siihen sitoutunut. Voihan olla, että hormonit on totaalisesti sekoittanut sun pään ja vauvan synnyttyä se "normaali" tila palaa kuitenkin. Itsellä oli myös vähän tällainen kokemus ja raskaudet on kyllä ollut elämän kamalinta aikaa (oli myös aika voimakas vastenmielisyys miestä kohtaan) ja itsellä se meni kyllä ohi sitten itsekseen. Tosin ei ehkä ihan aloittajan mittakaavassa asia ollut. Suosittelen kyllä hakemaan sitä ammattiapua, vaikka vähän kauempaakin. Tsemppiä!
Julkisuudenkipeä me-myself-and-I-luovuttaja -tyyppi. Mitäpä tuohon voisi muuta todeta.
Ihan normaalia, ne kuuluisat hormonit.. Raskausmasennuksesta harvoin puhutaan, mutta sitäkin on olemassa. Puhu neuvolassa, pyydä päästä vaikka psykologille, älä jää yksin ajatustesi kanssa ja syyllistä itseäsi hunteistasi. Tsemppiä, se menee ohi kyllä..
Eniten olen nyt huolissani siitä, että jos ap jatkaa raskautta, niin vaarantaako jossain vaiheessa lapsensa kehitystä.
Ei nyt siis millään pahalla, ap. Kävi vaan mielessä, että jos jatkat raskautta, eikä olo parane niin teetkö hätäpäissään jotain harkitsematonta kenties keskenmenon saamiseksi ja tämän johdosta lapsi syntyisi vakavasti vammautuneena.
Hei ap ja esimerkiksi nro 54! En tiedä, tuntuuko teistä itsestänne siltä, mutta kuvauksenne tunteistanne ja peloistanne ovat todella rajua luettavaa. Jos ihan oikeasti mielessä käy jopa itsemurha tai sellaisia ajatuksia, ettei ehkä selviä hengissä, on tämä yksinään jo mahdollinen masennuksen oire. Käykää täyttämässä DEPS-testi ja tarkastelkaa vastauksianne ajatuksella. Hakeutukaa terveydenhoidon piiriin ja KERTOKAA kuolema-ajatuksistanne. Raskauden aikainen masennus ei ole tolkuttoman harvinaista, muttei tämä tarkoita sitä, että siitä tarvitsisi kärsiä normaalina asiana. Päin vastoin. Hakekaa apua itsellenne. Sitä on kyllä saatavilla. Auttaa, jos joku läheisenne ilmaisee huolensa tilastanne.
DEPS-seula:
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 18:57"]
Hei ap ja esimerkiksi nro 54! En tiedä, tuntuuko teistä itsestänne siltä, mutta kuvauksenne tunteistanne ja peloistanne ovat todella rajua luettavaa. Jos ihan oikeasti mielessä käy jopa itsemurha tai sellaisia ajatuksia, ettei ehkä selviä hengissä, on tämä yksinään jo mahdollinen masennuksen oire. Käykää täyttämässä DEPS-testi ja tarkastelkaa vastauksianne ajatuksella. Hakeutukaa terveydenhoidon piiriin ja KERTOKAA kuolema-ajatuksistanne. Raskauden aikainen masennus ei ole tolkuttoman harvinaista, muttei tämä tarkoita sitä, että siitä tarvitsisi kärsiä normaalina asiana. Päin vastoin. Hakekaa apua itsellenne. Sitä on kyllä saatavilla. Auttaa, jos joku läheisenne ilmaisee huolensa tilastanne.
DEPS-seula:
http://www.tohtori.fi/?page=3459083
[/quote]
Mun on ihan pakko kommentoida tähän, itse samankäyneenä koin aikoinani ettei minulla ole tulevaisuutta lapsen isän kanssa, syvä inho alkoi raskausaikana ja itse asiassa voimistui vain.
Onko se sitten hyvä että ap alkaa syömään masennuslääkkeitä ja turruttaa itseään olemaan miehensä orja koko lopun elämän? Niinkö? Muutama Venlaflaksin päivittäin naamariin, sakset auki ja seuraavaa lasta kehiin. Ajatellaan isänmaata siinä välissä.
Ap on yrittänyt vauvaa, heillä on ollut yhteinen päämäärä. Nyt kun päämäärä on tavoitettu, ei ole periaatteessa muuta kuin idylli joka on rikkoontunut koska ap ei haluakaan lasta.
Nyt ap, rupea miettimään mitä haluat. Oikeasti haluat. Älä ole vastentahtoinen vaimo ja äiti. Kukaan ei siinä yhtälössä voi hyvin. Hitaasti kuristumallakin kuristuu.
Kokemuksia kaipaisin vielä lisää... :'(
-ap