Uudelleen traumatisoituminen terapiassa

[quote author="Vierailija" time="22.01.2015 klo 12:05"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 21:41"]

Minullekin kävi noin. Terapeutti kuvitteli kannattelevansa mutta kannattelu ei kantanutkaan minua tarpeeksi. Lopulta jätin terapian kahden vuoden jälkeen kesken ja kieltäydyin toistamasta muita traumoja koska tiesin jääväni yksin taas. Ei ole terapiasta kovin paljon hyvää sanottavaa.

[/quote]

Vähän sama täällä. Kävin terapiassa puoli vuotta. Tiivistetysti, sen ainoan kerran kun uskaltauduin näyttää ns. todelliset tunteeni (johon terapeutti jatkuvasti kannusti), ei terapeutti kestänytkään sitä vaan selkeästi loukkaantui ja sitten halusi lopettaa terapian. Enkä siis tehnyt sen kummempaa kuin että itkin, ja huusin että minusta tuntuu että hänkin vain kiusaa minua ja yrittää uhalla saada minussa aikaan hillitsemättömän tunnereaktion, ja sen jälkeen poistuin hänen luotaan itkien.

Tämä tapahtui tilanteessa jossa terapeutti alkoi vain tuijottaa minua, eikä sanonut mitään vaikka sanoin hänellä useaan kertaan että tilanne tuntuu minusta todella epämukavalta, voitko sanoa jotain etkä vain tuijottaa. Tilanne tuntui todella pahalta, koska juuri tuolla lailla esim. vanhempani oli minua lapsena kiusannut.

Seuraavalla kerralla terapeutti sitten sanoi että ei voi auttaa minua, ja että hän "pelästyi" kun poistuin. Hän sai minut tuntemaan itseni todella lapselliseksi, ja ihan kuin minulla ei olisi ollut mitään syytä reagoida johonkin joka minusta oli selkeästi kiusaamista. Ja ihan kuin minulla asiakkaana olisi jokin velvollisuus koko ajan ajatella miltä terapeutista minun tunnereaktioni tuntuvat.

Toisaalta tuon jälkeen oli helpotus että terapeutti itse halusi lopettaa suhteen, koska noista sopimuksistahan on todella hankala päästä kesken jakson irti. Ei minulla ollut enää tippaakaan luottamusta ko. ihmiseen, joka uhalla provosoi minusta irti reaktion ja sitten "antoi minun tippua" ja vielä syytti minua siitä tippumisesta ja hänen mielensä pahoittamisesta! Sinnepä meni puoli vuotta ja á 65 euroa rahaa lähes hukkaan. Toista kertaa en moiseen lähde, mieluummin käytän kirjallisuutta ja terapioin sen avulla "itse itseäni" :).

[/quote]

Tuosta tuijotuksesta tuli mieleen myös oma terapeuttini. Siis tietynlainen reagoimattomuus. Koin jälleen olevani äitini kanssa, joka samalla tavalla vain kylmästi kuunteli eikä osannut myötäelää kanssani. Tosin arvelin tästä että psykologin ei kuulukaan toimia esimerkkinä terveestä ihmissuhteesta vaan olla jokin ulkopuolinen hahmo. Mutta minulle tämä oli vaikea kokemus koska en saanut kontaktia kehenkään(taaskaan). Ajattelen että vika on minussa koska en ymmärtänyt mitä psykologin työhön kuuluu ja mitä ei. Minäkään en enää haluasi uhrata itseäni kenekään terapeutin alttarille, ellen ole jo jollain tavalla itse hallinnassa tilanteesta. ap

[quote author="Vierailija" time="22.01.2015 klo 13:37"]

Tuosta tuijotuksesta tuli mieleen myös oma terapeuttini. Siis tietynlainen reagoimattomuus. Koin jälleen olevani äitini kanssa, joka samalla tavalla vain kylmästi kuunteli eikä osannut myötäelää kanssani. Tosin arvelin tästä että psykologin ei kuulukaan toimia esimerkkinä terveestä ihmissuhteesta vaan olla jokin ulkopuolinen hahmo. Mutta minulle tämä oli vaikea kokemus koska en saanut kontaktia kehenkään(taaskaan). Ajattelen että vika on minussa koska en ymmärtänyt mitä psykologin työhön kuuluu ja mitä ei. Minäkään en enää haluasi uhrata itseäni kenekään terapeutin alttarille, ellen ole jo jollain tavalla itse hallinnassa tilanteesta. ap

[/quote]

Kyllä useimmissa terapiasuunnissa terapeutin kuuluu nimeenomaan olla esimerkkinä "normaalista" ihmissuhteesta ja empatiasta, ja saada asiakkaalle aikaan tunne että asiakasta kuunnellaan ja ymmärretään. Ei taas kerran yksi esimerkki siitä, että asiakkaan sanat kaikuu kuuroille korville, tai että terapeutti uhalla provosoi asiakasta (tai ei ainakaan lopeta, kun asiakas sanoo että joku hänen tekemänsä tuntuu pahalta), ja sitten osoita asiakasta syylliseksi kun hän siihen lopulta reagoi. Juuri noin minua lapsena kiusattiin - "tökittiiin" henkisesti niin pitkään että suutuin/aloin itkeä, ja sitten minulle suututtiin kun reagoin. Vaikka se reagointi oli nimenomaan tavoitteena, ja lapsihan ei vielä ymmärrä/pysty vain poistumaan tilanteesta.

Tämän voisin kuvitella olevan analyyttisten ja dynaamisten terapeioiden "neutraliteettia". Terapeutti ikäänkuin jättäytyy taka-alalle ja ei anna itsestään mitään ja sitten terapeoitava kokee saman ongelman mitä reaalielämässä on terapiasuhteessa. Näin ongelma asetetaan terapoitavan ja terapeutin väliin ja potilas voi elää ns. mainoslauseen mukaisesti ongelman uudelleen turvallisessa suhteessa.

Itselläni koin kotona ns. gaslightingia, jossa mieheni vääristeli todellisuutta. Terapeutti teki saman terapiassa ja alkoi muokata ajatustani ihan toiseksi. "Ymmärrätkö, että syyttelet omista ongelmistasi muita" ja sen jälkeen teki ongelman terapiaan. Näin ollen ongelma oli minun ja terapeutin välillä ja raskaassa elämäntilanteessa olisi pitänyt elää samaa raskasta ongelmaa myös terapiassa.

Joissain tutkimuksissa ja kirjallisuudessa on maininta, että ei ole tavatonta että terapiajakson aikana jää sairaslomalle, joutuu sairaalahoitoon tms.

Minusta "ongelma uudeleen elää terapiassa" suuntaukset pitäisi olla vain todellisen harkinnan kautta käytettäviä. Moni dynaaminen suuntaus sanookin, että ihmisen pitäisi olla riittävän hyvässä kunnossa terapiaan, jotta jaksaa käydä terapiassa syntyvät avuttomuuden, häpeän ja raivon tunteet.

Olen itse sitä mieltä, että KELAN terapiat kun tukevat työssä jakamista, pitäisi KELAn paneutuka lyhytterapiaan ja määriteltyihin ongelmiin, eikä tämmöisiin persoonallisuuden muutokseen tähtäviin terapioihin joissa potilas viedään ääritunteisiin ja annetaan potilaalle tutemuksia, että terapeutti kiusaa, terapeutti ei auta, terapeutti vie ja provosoi raivon partaalle. Nämä suuntaukset ovat yhteiskunnalle niin kalliita, että samalla rahalla hoitaisi monen ihmisen pienemmän ongelman jotta ihminen voi jatkaa työssä tai opiskelussa. Ehkä he tulevat joskus hakemaan terapeuttista apua johonkin toiseen ongelmaan, mutta todennäköisimmin jaksavat ja pystyvät työskentelemään ja opiskelemaan sekä samaan aikaan käymään terapiassa. Suuntaus, joka aluksi lisää ahdistusta ja "antaa ihmiselle paremman käsityksen itsestään" ts. hyväksymään ihtsessään olevat huonot piirteet voivat viedä ajoittain sellaisten äärikokemusten partaalle, ettei elämässä onnistu mikään muu kuin terapiassa käynti - jota pitää käydä useana kertana viikossa. Näin KELA maksaa niin sairaslomat kuin terapiamaksut sekä ihminen on pois yhteiskunnallisesta tuottavasta työstä.

Ja tähän kun vielä lisää sen, että terapeuttien työtä ei oikeasti valvo kukaan. Valviran tai Avin prosessi on niin raskas ja hankala, että valitusten tekeminen terapeutin toimista on lähes mahdotonta. Ja siinä kun terapeutti on varmistanut "omat puhtaat jauhonsa" diagnosoimalla potilaan syyttelee muita ongelmistaan personaallisuudeksi, ei voi edes hakea oikeutta itselleen millään tasolla - koska terepeutti on terve ja potilas sairas, joka ei ota vastuuta omasta käytöksestään.

Pitäisi saada Kelaan joku raportointi SUORAAN potilaalta eikä niin, että terapeutti tekee lausunnot KELAAn.

En varsinaisesti koe traumatisoituneeni terapiassa, mutta olen ollut todella hämmästynyt siitä, että terapian lähestyessä loppuaan paniikkikohtauksen saanut potilas vain sysätään niine hyvineen ovesta ulos. Itse olen liikkunut kaupungilla niin kaoottisissa olotilassa psykodynaamisen terapian jälkeen, että on suoranainen ihme ettei ole käynyt mitään. Ei ole vaikuttanut kovin asiantuntevalta ottaen huomioon se, että minulla pstd-diagnoosikin on.

Vierailija kirjoitti:

En varsinaisesti koe traumatisoituneeni terapiassa, mutta olen ollut todella hämmästynyt siitä, että terapian lähestyessä loppuaan paniikkikohtauksen saanut potilas vain sysätään niine hyvineen ovesta ulos. Itse olen liikkunut kaupungilla niin kaoottisissa olotilassa psykodynaamisen terapian jälkeen, että on suoranainen ihme ettei ole käynyt mitään. Ei ole vaikuttanut kovin asiantuntevalta ottaen huomioon se, että minulla pstd-diagnoosikin on.

Onko muilla tällaisia kokemuksia? Olen käynyt myöhemmin ratkaisukeskeisessä terapiassa ja siellä terapeutti pyrkii ohjaamaan terapiaa enemmän. En ole koskaan poistunut sekavana, kun terapeutti on ohjannut keskustelua rauhallisempaan suuntaan sen lähestyessä loppuaan.

Up

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En varsinaisesti koe traumatisoituneeni terapiassa, mutta olen ollut todella hämmästynyt siitä, että terapian lähestyessä loppuaan paniikkikohtauksen saanut potilas vain sysätään niine hyvineen ovesta ulos. Itse olen liikkunut kaupungilla niin kaoottisissa olotilassa psykodynaamisen terapian jälkeen, että on suoranainen ihme ettei ole käynyt mitään. Ei ole vaikuttanut kovin asiantuntevalta ottaen huomioon se, että minulla pstd-diagnoosikin on.

Onko muilla tällaisia kokemuksia? Olen käynyt myöhemmin ratkaisukeskeisessä terapiassa ja siellä terapeutti pyrkii ohjaamaan terapiaa enemmän. En ole koskaan poistunut sekavana, kun terapeutti on ohjannut keskustelua rauhallisempaan suuntaan sen lähestyessä loppuaan.

On. Itselläni tosi karmeita kokemuksia kognitiivis-analyyttisestä terapiasta. Olin hyvällä tuulella aina kun menin, surkeassa kunnossa kun lähdin. Mitä pidempään terapia jatkui, sitä huonommin minulla meni. Kaikin tavoin. Ja hirveät laskut päälle.

Kun ihmettelin ja yritin lopettaa tai ainakin vaihtaa terapeuttia, terapeutti painosti, raivosi ja väitti, että olon huononeminen kuului prosessiin.

Lopulta lääkäritkin kiinnittivät asiaan huomiota, että muuten asiani ja elämäni alkoivat olla mallillaan, mutta terapia aina heikensi huomattavasti oloa. Ja alkoivat ihmetellä, että pidemmän ajan jälkeen terapian pitäisi jo parantaa oloa, ei aina vain huonontaa sitä.

Terapeutti kieltäytyi puhumasta lääkärien kanssa, painosti minua ja selvästi välitti eniten siitä, että maksoin hänen laskunsa. Ei antanut vaihtaa eikä lopettaa.

Lopulta vain lopetin, sanomatta mitään. Rahat loppuivat (omavastuu Kela-korvauken jälkeenkin oli valtava), kyllästyin surkeaan oloon ja kun lääkärit myös ihmettelivät, niin sain siitäkin rohkeutta, että ei todellakaan toiminut.

Olo alkoi heti parantua aivan ällistyttävän nopeasti ja dramaattisesti. Palasin täysillä työelämään, läheiset ihmiset auttoivat paljon paremmin kuin terapeutti ja tulin vakuuttuneeksi siitä, että juttu ei todellakaan toiminut.

Kävin vielä lyhytterapiassa, joka oli ratkaisukeskeinen ja oli täysin erilainen! Olo oli ilahtunut, reipas ja hyvä kun lähti sieltä, ei surkea raunio kuten kognitiivis-analyyttisen terapian jälkeen. Auttoi oikeasti ja konkreettisesti! Sain muutettua ajatusmalleja ja terapia tuki elämääni, ei tuhonnut sitä. Kognitiivis-analyyttisen terapian jälkeen olin aina tosi masentunut ja ahdistunut, surkeassa kunnossa vaikka olin mennyt sinne iloisena ja pirteänä.

Suurin apu tuli kuitenkin läheisiltä, omasta ajattelusta ja arjesta.

Sittemmin olen parille lääkärille maininnut huonosta kokemuksestani, että terapia oli haitallista (todella haitallista!) ja he ovat sanoneet, että analyyttiset terapiat monesti ovat. Käyttäytymisterapiat monesti toimivat paremmin, koska niissä suuntaudutaan myönteiseen, nykyhetkeen ja ratkaisuihin.

Nythän on myös tullut kansainvälisiä tieteellisiä tutkimuksia siitä, että terapia oikeasti voi myös olla tuhoisaa ja haitallista, ei vain turhaa kuten aikaisemmin ajateltiin.

Itse en koskaan enää erehtyisi terapiaan. Analyyttisesti suuntautuneet terapiat ovat tosiaan monesti oikeasti haitallisia ja vaarallisia, varsinkin kun terapeuttikin on huono ja välittää vain rahastamisesta. Huh, ei koskaan enää, yäk, oli aivan kauhea kokemus!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En varsinaisesti koe traumatisoituneeni terapiassa, mutta olen ollut todella hämmästynyt siitä, että terapian lähestyessä loppuaan paniikkikohtauksen saanut potilas vain sysätään niine hyvineen ovesta ulos. Itse olen liikkunut kaupungilla niin kaoottisissa olotilassa psykodynaamisen terapian jälkeen, että on suoranainen ihme ettei ole käynyt mitään. Ei ole vaikuttanut kovin asiantuntevalta ottaen huomioon se, että minulla pstd-diagnoosikin on.

Onko muilla tällaisia kokemuksia? Olen käynyt myöhemmin ratkaisukeskeisessä terapiassa ja siellä terapeutti pyrkii ohjaamaan terapiaa enemmän. En ole koskaan poistunut sekavana, kun terapeutti on ohjannut keskustelua rauhallisempaan suuntaan sen lähestyessä loppuaan.

Hui, tuli ihan mieleen omat ajat! Kun terapiaan meni, oli iloinen ja reipas. Sitten kun se loppui, oli surkea, ahdistunut, masentunut olo, aivan kauhea. Terapia sai surkean olon ja kun 45 minuuttia alkoi loppua, olin surkeassa kunnossa ja terapeutti iloisesti sanoi, että aika loppui, ojensi valtavan laskun, varmisti milloin tulen uudestaan itse lähdin pois rauniona ja jouduin jotenkin toipumaan.

Terapia on ollut elämäni kauhein kokemus. Täyttä huijausta, ainoa tarkoitus on rahastaa.

Onpa täällä hämmästyttävän tutun kuuloisia kokemuksia, täsmälleen samanlaisia mitä itsekin ihmettelin!

Kiitos ketjun nostajalle! Olisi hienoa kuulla muidenkin kokemuksia, varsinkin nyt kun tämä on vanha ketju! Kiitos!

Up

Samanlaisia kokemuksia täälläkin! Pelkäsin terapeuttiani enemmän kuin mitään muuta. Luulin, että terapeutti auttaa minut toiselle terapeutille, koska terapeutti haukkui minut terapian epäonnistuneesta vuorovaikutuksesta lähes joka kerta. Luulin, että terapeutit ovat sitoutuneet eettisiin ohjeisiin ja jos terapeutti arvioi, ettei ole sopiva potilaalle ohjaa hän eteenpäin.

Mutta todellisuudessa vaistosin, että hän hoitaa mut suljettujen ovien sisälle lausunnolla, ettei edes terapiasta huolimatta kykene selvitymään ongelmistaan. Ja terapia aiheutti kerta toisensa jälkeen uusia ongelmia. 

Onneksi on myös hyviä terapeutteja, sellaisia jotka pystyvät nostamaan ihmisen pystyyn. Jos aloittaisin nyt terapian, selvittäisin onko terapeutin ideologia paljastaa ongelmat - jotta potilas voi itse korjata itsensä? 

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 21:34"]

Itse menin terpiassa psykoosiin, enkä ole palautunut enää sen jälkeen ennalleni. Tekisin mitä vaan jos saisin palata ajassa taaksepäin ja olla oma entinen fiksu itseni. Ennen mulla leikkasi nopeasti, nykyään ei, ja muutenkin elämä on kuin jossain puoliunessa ois.

Oikeastaan tähän liittyen voisin paljastaa omia tuntemuksiani myös. En tiedä olenko ollut psykoosissa, mutta oletan että en. Mutta minullakin on sellainen sumussa oleva olo. Siitä asti kun trauma triggeröityi uudestaan niin minun verenpaineeni on jatkuvasti ollut koholla ja olen vähän niin kuin peloissani jatkuvasti. Olin niin herkässä vaiheessa ja isku oli kova. Muistot ovat myöskin hajanaisia enkä ole varma niiden järjestyksestä. Tuntui kuin minut olisi giljotiinilla irroitettu menneisyydestäni ja tämä nykyinen vääristynyt minä syntyi siellä terapiassa. Tulipa purettua vähän. AP

Sun pitää nyt vaan työstää tätä asiaa terapiassa. Nyt kun se trauma on auki. Auttaisi myös jos saat jotain rauhoittavaa lääkettä ja pystyt sen vaikutuksen alaisena käymään asian läpi, niin aivot käsittelee asian ilman paniikkia. Ei ole terapeutin vika, näin voi käydä. Mutta nyt pitäs asiaa käsitellä vaikka lisätä istuntoja ja kääntää katse pois sieltä traumasta yhdessä terapeutin kanssa. Purkaa sitä ja sit kääntää katse tulevaan, miten pitkälle olet päässyt traumasta huolimatta ja mitä on edessä, ei takana.

Mulla on traumat uudelleen triggeröitynyt pahasti useamman kerran. Terapian aikana se uudelleen eläminen on vähentynyt vaikka ensin kun aloitin terapian, ihan ensimmäisissä istunnoissa se uudelleen eläminen tapahtui. Melkein jätin siksi menemättä takaisin. Onneksi menin ja aloimme työstää asiaa terapeutin kanssa. Omani on ratkaisukeskeinen ja lähtökohta terapialle oli trauman käsittely.

Sun aivoissa on se trauma tallesssa ja on normaali reaktio että se nousee esiin. Voit rauhoitella itseäsi tiedostamalla että aivosi muistuttavat sinua nyt tapahtuneesta, korkealla sykkeellä, pelolla, verenpaineella. Ne reaktiot tulee kun aivot laittaa käyntiin samat fyysiset reaktiot kuin trauman aikana. Yleensä terapeutin tulisi tietää tämä mutta riippuu terapeutin suuntauksesta . Ratkaisukeskeisessä terapiassa tämä aivopuoli on läsnä ja omia reaktiota opetellaan sietämään ja ymmärtämään, jolloin itseään voi rauhoitella kun trauma meinaa jossain tilanteessa triggeröityä. Se kun voi käydä missä vaan. Se on vaan sinun mantelitumake aivoissa joka iskee reaktiot pintaan.

Toivottavasti pääset pian purkamaan asiaa terapeutin kanssa!

Ilmoita vakuutusyhtiölle joka maksaa terapian, se hoitaa jälkipelin.

Jos maksoit itse tietysti reklamaatio terapeutille.

Myös minulla terapia teki saman kuin ap:lle. Vähitellen, vuoden tai parin kuluessa paransin itseni meditaatiolla yms ja turvallisille ihmissuhteilla. Terapia osoitti myös sen miten huonossa jamassa olin, ja se oli kyllä hyvä, vaikka pahensikin.

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 21:40"][quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 21:36"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 21:34"]

Itse menin terpiassa psykoosiin, enkä ole palautunut enää sen jälkeen ennalleni. 

Jos ihminen on psykoosiin mennäkseen, se menee siihen ihan missä vaan, vaikka kaupan kassalla. Ihan sattumaa, jos menit terapiassa psykoosiin.

Vaikea sanoa. Psykoosihan kuulemma voi tulla suuresta stressikuormasta ja minulle ainakin tuo uudelleentraumatisoituminen oli aikamoinen paine. AP

Tottakai ne tunteet koetaan ja jos ne on pantattu sisälle, ne voivat pulpahtaa.

Ei siihen kuole.

Nimenomaan näin. Itse olen käsitellyt äärimmäisen pahoja juttuja mutta dissosiaatio on suoja ja siis oma mieli.

Tunteita tulee tosi vähän.

Vierailija kirjoitti:

Ja tähän kun vielä lisää sen, että terapeuttien työtä ei oikeasti valvo kukaan. Valviran tai Avin prosessi on niin raskas ja hankala, että valitusten tekeminen terapeutin toimista on lähes mahdotonta. Ja siinä kun terapeutti on varmistanut "omat puhtaat jauhonsa" diagnosoimalla potilaan syyttelee muita ongelmistaan personaallisuudeksi, ei voi edes hakea oikeutta itselleen millään tasolla - koska terepeutti on terve ja potilas sairas, joka ei ota vastuuta omasta käytöksestään.

Pitäisi saada Kelaan joku raportointi SUORAAN potilaalta eikä niin, että terapeutti tekee lausunnot KELAAn.

Just näin. Edellinen terapeuttini kirjoitti täyttä valhetta käyttämästään menetelmästä jota ei edes osannut!

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="22.01.2015 klo 10:31"]

Menneisyyttä ei voi pyyhkiä pois, mutta ei sinne nyt kannata sukeltaakaan ihan vaan siitä revittelemisen ilosta että voi kauheeta miten väärin silloin tehtiin.

No tämä just on sitä väärään trauman käsittelyä. Kun traumaa käsitellään oikein, ei siinä ole kyse siitä kuka teki mitä ja miten väärin se oli, vaan siitä että ihmiseen padottu traumaenergia saadaan ulos rasittamasta systeemiä. Kun juttu on niin että siellä kehossa on ihan oikeasti varastoituna tavaraa joka on aikakaan runtattu tietoiselta mieleltä piiloon ja se vaivaa siellä kunnes se saadaan ulos. Tässä ei ole kyse muiden ihmisten tekemisten tai tekemättä jättämisten vatvomisesta, vaan tunteista ja kehollisista ilmiöistä. Tää kehopuoli varsinkin on perinteisesssä monologiterapiassa täysin laiminlyöty.

Aivan oikein. Järjellä analysointi ei auta kuin hiukan. Tunteet ovat kehossa ja erityisesti traumoihin liittyvät ovat kehossa koko ajan vaikuttamassa.

Itseäni on pahoinpidelty lapsena rajuilla tavoilla( ei kestä päivänvaloa nämä asiat) ja lapsena jouduin kätkemään kaiken sisääni ja kehoon ja kaikki tapahtumat menivät muistista pois.

Paranen vain jos saan nuo padotut tunteet ulos.

Olin ahdistunut, aistiyliherkkä ja sosiaalisesti kömpelö pikkutyttö. Tämän takia jouduin myös lievästi koulukiusatuksi. Teini-iässä sairastuin paniikkihäiriöön, ja se laitettiin koulukiusaamisen ja "tunnekylmien" vanhempien piikkiin. Terapiassa jankutettiin siitä, miten minun pitäisi muuttua että en herättäisi niin paljon provokaatiota ikätovereissa! Samaten väkisin vängättiin että "kyllä sulla nyt on jotain hampaankolossa liittyen vanhempiisi". Ei ollut, omat vanhempani olivat varmasti vielä enemmän osallistuvia ja läsnä mitä ikätovereillani keskimäärin. Saivat myös koulukiusaamisenkin loppumaan. 

Itse tunsin syyllisyyttä siitä, että koin terapian hyödyttömäksi ja lopetin muutaman kuukauden jälkeen. Sen jälkeen mielialalääkkeitä meni on-off kymmenisen vuotta. Oikea juurisyy ahdistukselle ja yliherkkyydelle paljastui vasta kun olin kolmekymppinen: aspergerin syndrooma! Naisilla luultavasti yleisin ahdistuneisuuden aiheuttaja, jota ei osata diagnosoida. Nyt jonotan pääsyä kuntoutukseen, vaikka tuo diagnoosi jo itsessään poisti aivan mielettömän painon sydämeltäni ja tuntuu, että ensimmäistä kertaa elämässäni olen onnellinen.