Kuinka kusipäisesti masentunut saa käyttäytyä?

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 13:50"]

Masentuneenakin voi kommunikoida. "Olenkin tosi maassa. En pysty lähtemään kotoa. Tuletko tänne käymään vai nähdäänkö toiste?" "En pysty nyt keskittymään kunnolla. Haluan kuulla kuulumisesi mutta älä pahastu jos en muista kaikkea. Olet minulle silti tärkeä."

[/quote]

Onko tuollaisten asioiden tunnustaminen helppoa terveellekään? Ei. Puhumattakaan masentuneelle, joka uskoo, että maailma olisi parempi paikka jos hän tappaisi itsensä. Ehkä joku ottaa sen kymmenkertaisen annoksen tabuja tänä iltana, kiitos tämän ketjun. Tai tarttuu isän vanhaan armeijapistooliin ja räjäyttää aivonesteet veren kera ruusutapetille. 

Ei oo enää kusipäisyyttä ei. :) Joskus, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, on parempi pitää ne mölyt mahassa eikä satuttaa ihmisiä, joilla jo valmiiksi menee huonosti. 

Mitäs jos antaisit masentneen ystävän olla rauhassa, etkä varsinkaan oksentaisi sitä omaa pahaa oloa tänne, syyttäen sairaita ihmisiä "kusipäisyydestä"? Sinä tässä olet se kusipää, ap. Taitaa vaan omatunto kolkuttaa, ja hyökkäys on se paras puolustus, vaikka anonyymina, ja heikompaa vastaan.

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 14:30"]

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 14:12"]

--

Niinkuin tuohon toiseenkin vastasin, olen kasvanut masentuneen äidin lapsena. Ja mulla on omakohtainen elämä kokemuksena siitä kuinka tuhoavaa masentuneen ihmisen lähellä voi olla. Masentuneen jatkuva ymmärtäminen on pahinta mitä voi tehdä, jos ei satu olemaan ammattiauttaja. Masentuneen lähellä muutkin masentuvat helposti, mutta heillä ei ole tilaa edes hengittää kun se ensimmiseksi masentunut tarvitsee koko ajan kaiken hapen. Masennuin tietysti myös itse, mutta erona äitiini en jäänyt vellomaan itsesäälissä vaan hakeuduin terapiaan ja halusin päästä eteenpäin ja katkaista sen paskan etenemisen omiin lapsiini. Näin olen tehnyt ja siinä myös onnistunut. Masennus ei ole itseaiheutettua, mutta ei siitä myöskään koskaan parane jos aina velloo itsesäälissä ja uhrina. Tie ulos masennuksesta tekee erittäin kipeää ja tarvitsee hyvän teraputin, koska silloin joutuu ottamaan vastuun itsestään tavalla mitä ei ole koskaan joutunut. Ymmärrän masennuksen olemuksen erittäin hyvin. Masennusta on erilaista, yleistää ei voi. Ja osa masennuksesta on nimenomaan sitä, että pelkää kohdata tunnepuolen asioita ja niihin liittyvää kipua. Mieluummin uhraa itsensä ja läheisensä, lapsensakin.

[/quote]

En halua vähätellä kokemaasi missään määrin. 

Avun hakeminen ei ole aina helppoa, enkä tiedä kuinka pitkälle oma masennuksesi ehti edetä. Minun masennukseni kehittyi pikku hiljaa aivan varhaisteiniajoilta lähtien, enkä rehellisesti sanoen uskonut (tai halunnut uskoa) että olin masentunut. Olen päätellyt myöhemmin, että masennuksen myöntäminen olisi ollut viimeinen rasite omassa "syyllisyyden repussani": kannoin jo syyllisyyttä ja pahaa oloa siitä, kuinka paha olin ja kuinka sain muutkin tuntemaan olonsa pahaksi ympärilläni. Ja koska masennusta lanseerattiin luonnollisesti itsekkäiden sairautena, itsesäälinä ja huomiohakuisuutena, ja kaiken huipuksi kasvoin lääkevastaisessa ympäristössä, minun ainoa konstini oli vain selviytyä ja "olla olematta masentunut". Ei tarvinne sanoa, että ei onnistunut. Oikeastaan oma vyyhtini alkoi aueta tasan siitä hetkestä, kun oli pakko myöntää sairautensa ja päätyä hoitoon oikeastaan vanhempieni auttamana. 

En ota kantaa äitisi sairastumiseen ja toimintaan, enkä tarjoa tällä kommentilla hänelle "synninpäästöä". Osaan vain antaa oman näkökulmani siihen, että sairastuneena ei yksinkertaisesti aina ole resursseja ajatella terveen lailla, varsinkaan jos sairaus etenee tarpeeksi pitkälle. On valitettavaa että jouduit niin nuorena sijaiskärsijäksi, ja ehkä senkin vuoksi toivoisin yhteiskunnan suhtautuvan masennukseen sairautena vakavammin. Masennus kun ei ole vain itsesääliä ja ryhdistäytymällä paranemista, vaan monitahoinen sairaus, jossa sairastuneen lisäksi kärsii joukko muitakin. 

[/quote]

Aivan, masentuneen lähellä kärsii aina joukko muitakin, joiden kärsimys on 100% yhtä lailla kärsimystä kuin masentuneen. Myös heidän arvonsa on 100% yhtä tärkeä kuin masentuneen ihmisen lähellä nopeasti hämärtyy. Ja niin se on, masennuksesta ei tapahdu tyhdistäytymällä tai tahdonvoimalla. Mutta tie masennuksesta pois on käsittää VASTUU itsestään, teoistaan ja tunteistaan. Ja se, että kukaan toinen ei koskaan tule ottamaan askelia pois masennuksen syövereistä, vaan ne on tehtävä itse. ja seon pelottavaa ja siihen tarvitaan tukea ja OMAA rohkeutta. Joka sekin on omalla vastuulla. MItä tulee tuohon syyllisyyteen, jokainen meistä on syyllinen.  Mutta se, että siihen syyllisyyteen jää kieriskelemään kertoo tunnepuolen ongelmista.  Ja aiheuttaa masennusta. Itse olen nähnyt tuon vastuun ottamisen erittäin olennaisena kysymyksenä. Moni ei halua ottaa vastuuta itsestään, vaan pakenee sitä alkoholismiin, masennukseen, työnarkomaniaan, mihin vain. Koska masennus ei myöskään ole useimmiten mikään pyhä karma joka tipahtaa taivaasta, vaan se liittyy ihmisen kokemiin tapahtumiin. (Paitsi ehkä niissä tapauksissa missä kyseessä on puhtaasti aivokemiallinen toimintahäiriö)

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 14:36"]

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 13:21"]

Joo siis oon itekin lukenu et ihminen tarvitsee masennuksesta parantumiseen tietynlaista itsekkyyttä ja läheiset ei välttämättä sitä hyväksy vaan toivoisi ihmisen olevan vieläkin semmonen kaikenhyväksyvä kiltti ihminen. Se taas hidastaa toipumista. Ja masennukseen sairastumiseen liittyy liika epäitsekkyys. Että on kyllä tässä keskustelussa taas ollu joillain "tiedot" päin helvettiä, ootte varmaan niitä ihmisiä jotka hidastaa masennuksesta parantumista.

[/quote]

Nimenomaan näin. Koko elämäni olen laittanut toisten hyvinvoinnin omani edelle. Koko elämäni. Ja sen kerran kun en tehnyt niin, minut tuhottiin joukolla. Nyt otan lääkkeitä ja vältän ihmisiä. 

t. masentunut

[/quote]

Itsesääli. marttyyrius. Uhrius. Toisten vika. Jos ne muut ei olis niin....Juuri tästä on kyse. Luuletko OMAN asenteesi kovastikin auttavan? Ja mistä päättelet että muut ovat käyneet erityiskoulutuksen osatakseen vastata juuri sinun toivomallasi tavalla asioihin? Et ehkä sieltä masennuksesi keskeltä jaksa tajuta että hekin ovat ihan vaan tavallisia, vajaavaisia ihmisiä omine ongelmineen, eivätkä olemassa vain sinun tarpeitasi varten?? Koska olen kulkenut tässä asiassa niin pitkä tien, asenteesi raivostuttaa erittäin paljon.

[quote author="Vierailija" time="29.09.2014 klo 22:10"]Masennukseen sairastuminen jo lähtökohtaisesti edellyttää henkilöltä tietynlaista itsekkyyttä ja omaan napaan tuijottelua. Masennusta esiintyy vain yksilökeskeisissä kulttuureissa joissa oman onnen ja tyydytyksen tavoittelua korostetaan ja siihen rohkaistaan.
Uskallan sanoa näin koska olen masennuksen sairastanut, toipuminen kesti vuosia ja siihen kuului yksi sairaalajaksokin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt että olin todellakin itsekäs. Sairaus toki vaikeuttaa empatian tuntemista, eikä sairastuneena jaksa välittää muista kuten terveenä, mutta samalla tuo itsekkyys myös vastavuoroisesti ylläpitää sairautta. Tämä oli minulle tärkeä oivallus paranemisen kannalta.
[/quote]

Ai, mä olin masentuneena niin itsekäs, että en kertonut asiasta kenellekään, kun en halunnut huolestuttaa. Samasta syystä en huolinut sairaslomaa, kun töissä oli kiire. Ja sairastuin vakavaan masennukseen, en mihinkään alakuuloon.

Masennus on sairaus kuten alkoholismikin. Alkoholismistakaan ei parane koskaan, jos ei suostu ottamaan vastuuta itsestään. Alkoholismi aiheuttaa paljon haittaa läheisille. Masennus myös. Siksi se oma asenne ja halu parantua olisivat aika olennaisia kysymyksiä. Ja tuki, tietenkin. Olisi hauska kuulla, millaisia kuvitelmia tämän ketjun masentuneilla on siitä miten he tulevat paranemaan. Vai eikö ole tarkoitusta parantua?

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 14:49"]

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 14:36"]

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 13:21"]

Joo siis oon itekin lukenu et ihminen tarvitsee masennuksesta parantumiseen tietynlaista itsekkyyttä ja läheiset ei välttämättä sitä hyväksy vaan toivoisi ihmisen olevan vieläkin semmonen kaikenhyväksyvä kiltti ihminen. Se taas hidastaa toipumista. Ja masennukseen sairastumiseen liittyy liika epäitsekkyys. Että on kyllä tässä keskustelussa taas ollu joillain "tiedot" päin helvettiä, ootte varmaan niitä ihmisiä jotka hidastaa masennuksesta parantumista.

[/quote]

Nimenomaan näin. Koko elämäni olen laittanut toisten hyvinvoinnin omani edelle. Koko elämäni. Ja sen kerran kun en tehnyt niin, minut tuhottiin joukolla. Nyt otan lääkkeitä ja vältän ihmisiä. 

t. masentunut

[/quote]

Itsesääli. marttyyrius. Uhrius. Toisten vika. Jos ne muut ei olis niin....Juuri tästä on kyse. Luuletko OMAN asenteesi kovastikin auttavan? Ja mistä päättelet että muut ovat käyneet erityiskoulutuksen osatakseen vastata juuri sinun toivomallasi tavalla asioihin? Et ehkä sieltä masennuksesi keskeltä jaksa tajuta että hekin ovat ihan vaan tavallisia, vajaavaisia ihmisiä omine ongelmineen, eivätkä olemassa vain sinun tarpeitasi varten?? Koska olen kulkenut tässä asiassa niin pitkä tien, asenteesi raivostuttaa erittäin paljon.

[/quote]

Jatkan vielä sen verran, että aikuinen ihminen ei kysele toisten hyväksyntää.  Se ettei osaa pitää puoliaan tai arvostaa itseään on terapian paikka. Oli sitten jo masentunut tai ei. Ei ole toisten syy että olet liian kiltti tai epäitsekäs. Ongelmat ovat sinussa itsessäsi. Eivätkä ne ratkea toisia syyttelemällä vaan sinun omalla terapiallasi, missä selvitetään SINUN tunne-elämäsi ongelmia. Tämän olen huomannut olevan tyypillistä masentuneella; luullaan että muut ovat täydellisiä ihmisiä joiden on toimittava kuten masentunut toivoo (eli kuten pikkulapsi kuvittelee), eikä ole ymmärrystä siihen, että jokaisella ihmisellä on omat ristinsä ja puutteensa ja ongelmansa. Sen ymmärtäminen voisi ehkä jopa helpottaa masennusta, pois sieltä oman navan ympärisltä? Että ei ne muutaan niin ihmeellisiä ole?

Hahha! Tästä ketjusta huomaa, että jotkut haluavat olla ymmärtämättä yhtään mitään ja rypeä siellä masennuksessaan. Ei kelpaa edes toisten kokemuksen, kun se oma surkeus niin lämmittää.

Masentunut vou käyttäytyä kusipäisesti myös siksi, että hän HALUAA karkoittaa ystävänsä. Masentunut voi nimittäin tuntea olevansa niin paska ihminen, että ystäviensä on parempi ilman häntä. Että ei ole taakkana.

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 14:12"][quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 13:07"]

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 12:46"]

--

Haluatko nyt tahallaan ymmärtää tämän väärin? Eihän kukaan tahallaan masennu tai ole neuroottinen, vaan kyseessä on häiriö, jonka syihin ei ole voinut vaikuttaa ja josta ilman apua on vaikeaa päästä eteenpäin. Mutta masentunut ihminen on käpertynyt itseensä, ja siten itsekeskeinen. Hetken voisivat myös nämä masentuneet miettiä, että mitenkäs on toisten ihmisten arvon ja jaksamisen laita? Pitäisik heidän vain uupua ja päätyä samaan masennuksen tilaan masennuksen vuoksi? Vai ajatteleeko masentunut olevansa jotenkin erityisempi ja siksi hän saa loputtomasti kuormittaa muita mutta muut eivät tietenkään häntä? Tämä on hankala kysymys, mutta lähtökohtaisesti kaikki ovat samanarvoisia, eikä kenenkään ihmisen kuulu voida huonosti toisen vuoksi. Tämä tuppaa usein unohtumaan masentuneilta tai muuten kovin vaativilta ja tarvitsevilta ihmisiltä. Ja onko erityiskohtelun ja eirtyiseaseman loputon vaatiminen itsekkyyttä vai epäitsekkyyttä? Masennusta on erilaista ja esi syistä johtuvaa, että ei voi yleistää, mutta ajatus siitä että jotakuta voi oman pahan olonsa vuoksi aina vain kuormittaa on väärä.

[/quote]

Minkälaista kykyä ymmärtää ja pohtia toisten ihmisten voimavaroja odotat ihmiseltä, jolle itsemurha on täysin potentiaalinen ja vain toteuttamista vailla oleva vaihtoehto? Tai ihmiseltä, joka autoa ajaessa pohtii vakavasti, olisiko maailmalle parempi, jos hän ajaisi autonsa ojaan tai täräyttäisi rekan kylkeen?

Minusta sinä odotat terveen ihmisen ajatuksenkulkua sairaalta ihmiseltä. Enkä ymmärrä, miksi edes kierrämme tämän "itsekkyyden" ympärillä. Masentunut on hyvin usein käpertynyt itsensä sisään ja heijastaa asioita negatiivisessa mielessä itseensä. Mutta edelleen: kyse on sairaudesta. Masentunut ei pysty samalla tavalla hallitsemaan tunnetilojaan tai käytöstään kuin terve ihminen. 

Edelleen: kenenkään ei tarvitse sietää huonoa käytöstä tai kannatella masentunutta omien voimavarojensa yli. Mutta toivoisin, että masennukseen suhtauduttaisiin myös ihan oikeana sairautena, eikä vain sairastuneen "itsekkyytenä". Ai niin: minä masennusaikanani tiedostin tyystin kuormittavani läheisiäni, minulla vain ei ollut silloin keinoja korjata asiaa. Ne vain menivät tähän klassiseen kehään "kuormitan muita --> läheisilläni olisi parempi ilman minua --> kuole pois". 

[/quote]

Niinkuin tuohon toiseenkin vastasin, olen kasvanut masentuneen äidin lapsena. Ja mulla on omakohtainen elämä kokemuksena siitä kuinka tuhoavaa masentuneen ihmisen lähellä voi olla. Masentuneen jatkuva ymmärtäminen on pahinta mitä voi tehdä, jos ei satu olemaan ammattiauttaja. Masentuneen lähellä muutkin masentuvat helposti, mutta heillä ei ole tilaa edes hengittää kun se ensimmiseksi masentunut tarvitsee koko ajan kaiken hapen. Masennuin tietysti myös itse, mutta erona äitiini en jäänyt vellomaan itsesäälissä vaan hakeuduin terapiaan ja halusin päästä eteenpäin ja katkaista sen paskan etenemisen omiin lapsiini. Näin olen tehnyt ja siinä myös onnistunut. Masennus ei ole itseaiheutettua, mutta ei siitä myöskään koskaan parane jos aina velloo itsesäälissä ja uhrina. Tie ulos masennuksesta tekee erittäin kipeää ja tarvitsee hyvän teraputin, koska silloin joutuu ottamaan vastuun itsestään tavalla mitä ei ole koskaan joutunut. Ymmärrän masennuksen olemuksen erittäin hyvin. Masennusta on erilaista, yleistää ei voi. Ja osa masennuksesta on nimenomaan sitä, että pelkää kohdata tunnepuolen asioita ja niihin liittyvää kipua. Mieluummin uhraa itsensä ja läheisensä, lapsensakin.
[/quote]

Hei kiitti tästä. Mä olen myös masentuneen äidin lapsi ja se oli/on yhtä helvetinperkelettä.[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 14:12"][quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 13:07"]

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 12:46"]

--

Haluatko nyt tahallaan ymmärtää tämän väärin? Eihän kukaan tahallaan masennu tai ole neuroottinen, vaan kyseessä on häiriö, jonka syihin ei ole voinut vaikuttaa ja josta ilman apua on vaikeaa päästä eteenpäin. Mutta masentunut ihminen on käpertynyt itseensä, ja siten itsekeskeinen. Hetken voisivat myös nämä masentuneet miettiä, että mitenkäs on toisten ihmisten arvon ja jaksamisen laita? Pitäisik heidän vain uupua ja päätyä samaan masennuksen tilaan masennuksen vuoksi? Vai ajatteleeko masentunut olevansa jotenkin erityisempi ja siksi hän saa loputtomasti kuormittaa muita mutta muut eivät tietenkään häntä? Tämä on hankala kysymys, mutta lähtökohtaisesti kaikki ovat samanarvoisia, eikä kenenkään ihmisen kuulu voida huonosti toisen vuoksi. Tämä tuppaa usein unohtumaan masentuneilta tai muuten kovin vaativilta ja tarvitsevilta ihmisiltä. Ja onko erityiskohtelun ja eirtyiseaseman loputon vaatiminen itsekkyyttä vai epäitsekkyyttä? Masennusta on erilaista ja esi syistä johtuvaa, että ei voi yleistää, mutta ajatus siitä että jotakuta voi oman pahan olonsa vuoksi aina vain kuormittaa on väärä.

[/quote]

Minkälaista kykyä ymmärtää ja pohtia toisten ihmisten voimavaroja odotat ihmiseltä, jolle itsemurha on täysin potentiaalinen ja vain toteuttamista vailla oleva vaihtoehto? Tai ihmiseltä, joka autoa ajaessa pohtii vakavasti, olisiko maailmalle parempi, jos hän ajaisi autonsa ojaan tai täräyttäisi rekan kylkeen?

Minusta sinä odotat terveen ihmisen ajatuksenkulkua sairaalta ihmiseltä. Enkä ymmärrä, miksi edes kierrämme tämän "itsekkyyden" ympärillä. Masentunut on hyvin usein käpertynyt itsensä sisään ja heijastaa asioita negatiivisessa mielessä itseensä. Mutta edelleen: kyse on sairaudesta. Masentunut ei pysty samalla tavalla hallitsemaan tunnetilojaan tai käytöstään kuin terve ihminen. 

Edelleen: kenenkään ei tarvitse sietää huonoa käytöstä tai kannatella masentunutta omien voimavarojensa yli. Mutta toivoisin, että masennukseen suhtauduttaisiin myös ihan oikeana sairautena, eikä vain sairastuneen "itsekkyytenä". Ai niin: minä masennusaikanani tiedostin tyystin kuormittavani läheisiäni, minulla vain ei ollut silloin keinoja korjata asiaa. Ne vain menivät tähän klassiseen kehään "kuormitan muita --> läheisilläni olisi parempi ilman minua --> kuole pois". 

[/quote]

Niinkuin tuohon toiseenkin vastasin, olen kasvanut masentuneen äidin lapsena. Ja mulla on omakohtainen elämä kokemuksena siitä kuinka tuhoavaa masentuneen ihmisen lähellä voi olla. Masentuneen jatkuva ymmärtäminen on pahinta mitä voi tehdä, jos ei satu olemaan ammattiauttaja. Masentuneen lähellä muutkin masentuvat helposti, mutta heillä ei ole tilaa edes hengittää kun se ensimmiseksi masentunut tarvitsee koko ajan kaiken hapen. Masennuin tietysti myös itse, mutta erona äitiini en jäänyt vellomaan itsesäälissä vaan hakeuduin terapiaan ja halusin päästä eteenpäin ja katkaista sen paskan etenemisen omiin lapsiini. Näin olen tehnyt ja siinä myös onnistunut. Masennus ei ole itseaiheutettua, mutta ei siitä myöskään koskaan parane jos aina velloo itsesäälissä ja uhrina. Tie ulos masennuksesta tekee erittäin kipeää ja tarvitsee hyvän teraputin, koska silloin joutuu ottamaan vastuun itsestään tavalla mitä ei ole koskaan joutunut. Ymmärrän masennuksen olemuksen erittäin hyvin. Masennusta on erilaista, yleistää ei voi. Ja osa masennuksesta on nimenomaan sitä, että pelkää kohdata tunnepuolen asioita ja niihin liittyvää kipua. Mieluummin uhraa itsensä ja läheisensä, lapsensakin.
[/quote]

Hei kiitti tästä. Minä olen myös masentuneen äidin lapsi ja se oli/on yhtä helvetinperkelettä. Mun koko lapsuus, nuoruus ja varhaisaikuisuus meni täysin pelkästään mun äidin ymmärtämiseen, tukemiseen, kestämiseen ja kaitsemiseen. Se oli jumalattoman itsekäs teko siltä, voin rehellisesti sanoa et mun ekat 23 vuotta oli täydellisen pilalla sen tähden. Mä (ylläri, ylläri) masennuin myös (kiitti vitusti siitäkin). Paranin vasta kun muutin riittävän kauas. Ja kyllä, itsekästä siitä syystä, et sitä apua olis voinu (vois vieläkin) hakea, mutta kun ei jumalauta hae. Ei, vaikka mikä olis. Ei, vaikka oman lapsen mielenterveys sitä vaatis. On mukavampaa piehtaroida siinä 'enhän mä nyt mitään sellasta ku mul on tää masennus, enhän mä sitä tarkottanu, mä vaan puhun sivu suuni ku mul on tää masennus, en viitti opetella sitä asiaa ku mul on tää masennus'

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 15:04"]

Masentunut vou käyttäytyä kusipäisesti myös siksi, että hän HALUAA karkoittaa ystävänsä. Masentunut voi nimittäin tuntea olevansa niin paska ihminen, että ystäviensä on parempi ilman häntä. Että ei ole taakkana.

[/quote]

Niin, siinä se masennuksen tragedia taitaakin olla. Harhainen kuvitelma siitä että on epäkelpo. Se on ikävä kyllä eräänlainen suuruudenkuvitelma. Jonka vastakohta on tasavertaisuuden ymmärtäminen. Joka on ihmissuhteiden edellytys.  En usko että masentumisesta paranemistakaan auttaa, että muut ihmiset pönkittävät tuota surkeuden harhaa.

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 14:01"]

Minulla on masennuksen takia sairaseläkkeelle jäänyt ystävä. Hän jäi eläkkeelle siis nelikymppisenä jo. On todella haastavaa olla hänen ystävänsä. Aina en jaksakaan. Kun itselläni on rankka aika, huono päivä, tai ole sairas, hän silti kaataa niskaani kaikki ongelmansa (jotka olen kuullut jo sata kertaa) mutta ei kysy kertaakaan,mitä minulle kuuluu, miten minä jaksan. Hän soittaa ja aloittaa valittamisen heti. Hän on aina suuri uhri. Elämä ei ole antanut hänelle kaikkea mitä hän halusi jne

Minusta hän voisi itse nousta sieltä suosta ja ottaa elämältä sen, mitä on jäänyt vaille. Mikä häntä estää? 

[/quote]

Minulla on myös tuollainen ystävä, sairaseläkkeellä masennuksen vuoksi hänkin. Yhteydenotot ovat juuri tuollaisia. Lisäksi hän jotenkin glorifoi tilansa ja on alkanut puhua siitä kuin hauraana kukkasena, jota kaikkien pitää vaalia. Jos hänelle sattuu joku asia, joka on harmittava, muttei maailmaa kaatava, hän sanoo nykyään heti, että teille muille tämä ei tietenkään olisi niin iso juttu, mutta hänelle, jolla on näin rankkoja kokemuksia ollut, tämä on tosi raastava kokemus, ja kun hän on niin paljon saanut paskaa niskaan, hänen ei tarvitse jaksaa mitään jne. Eikä hän koskaan kysy minun elämästäni tai kuulumisistani. Kaikki pyörii vain hänen ympärillään.

Kukahan se tässä on sairas? Se depressiodiagnoosin saanut, vai se "ystävä"? 

t. Lääkäri

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 14:45"]

--

Aivan, masentuneen lähellä kärsii aina joukko muitakin, joiden kärsimys on 100% yhtä lailla kärsimystä kuin masentuneen. Myös heidän arvonsa on 100% yhtä tärkeä kuin masentuneen ihmisen lähellä nopeasti hämärtyy. Ja niin se on, masennuksesta ei tapahdu tyhdistäytymällä tai tahdonvoimalla. Mutta tie masennuksesta pois on käsittää VASTUU itsestään, teoistaan ja tunteistaan. Ja se, että kukaan toinen ei koskaan tule ottamaan askelia pois masennuksen syövereistä, vaan ne on tehtävä itse. ja seon pelottavaa ja siihen tarvitaan tukea ja OMAA rohkeutta. Joka sekin on omalla vastuulla. MItä tulee tuohon syyllisyyteen, jokainen meistä on syyllinen.  Mutta se, että siihen syyllisyyteen jää kieriskelemään kertoo tunnepuolen ongelmista.  Ja aiheuttaa masennusta. Itse olen nähnyt tuon vastuun ottamisen erittäin olennaisena kysymyksenä. Moni ei halua ottaa vastuuta itsestään, vaan pakenee sitä alkoholismiin, masennukseen, työnarkomaniaan, mihin vain. Koska masennus ei myöskään ole useimmiten mikään pyhä karma joka tipahtaa taivaasta, vaan se liittyy ihmisen kokemiin tapahtumiin. (Paitsi ehkä niissä tapauksissa missä kyseessä on puhtaasti aivokemiallinen toimintahäiriö)

[/quote]

Kuka on väittänyt, ettei masentuneen läheiset kärsisi yhtä lailla?

Edelleen: minusta edellytät masentuneelta kykyä ajatella ja toimia terveen lailla. Se on melkoinen haaste, varsinkin jos masennus on jo keskivaikeaa tai vaikeaa. Nuohan ovat tyystin loogisia kaavoja... terveelle. Tai ihmiselle, jonka masennus on vielä sillä asteella, että osaa itse hakeutua avun piiriin. Miksi ihminen ei siis hakeudu tässä vaiheessa? Jaa-a. Minulla oli aika heikot mahdollisuudet, koska olen todennäköisesti sairastanut masennusta jo hyvin nuoresta iästä. Kävin toki koulupsykologilla, mutta tämä ei auttanut. Perheeni lääkevastaisuus taas vei minulta mahdollisuuden turvautua lääkkeeseen (enkä tätä siinä iässä osannut kyseenalaistaa). Myöhemmin ajauduin psykologille, jonka käsissä romahdin tyystin. Toisin sanoen: käytin niitä apukeinoja, joita osasin. 

Puhumattakaan sitten siitä, kuinka vaikeaa monen masentuneen on saada asianmukaista hoitoa. Moni masentunut kokee saavansa kouraansa lähinnä reseptin, vaikka tarve olisi keskusteluavulle tai terapialle. Ja masentuneena on aika vaikea taistella tällaisia tekijöitä vastaan... ja jo pelkästään tämäntasoista keskustelua seuratessa ymmärrän hyvin, että monet masentuneet haluavat vain sinnitellä arjessa terveen lailla ihan silkasta häpeästä, että vie muiden ihmisten voimavaroja, aikaa ja vaivaa olemalla olemassa sairautensa kanssa. 

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 14:56"]

Masennus on sairaus kuten alkoholismikin. Alkoholismistakaan ei parane koskaan, jos ei suostu ottamaan vastuuta itsestään. Alkoholismi aiheuttaa paljon haittaa läheisille. Masennus myös. Siksi se oma asenne ja halu parantua olisivat aika olennaisia kysymyksiä. Ja tuki, tietenkin. Olisi hauska kuulla, millaisia kuvitelmia tämän ketjun masentuneilla on siitä miten he tulevat paranemaan. Vai eikö ole tarkoitusta parantua?

[/quote]

Tämä on niin tavallista masennuksesta puhuttaessa: "Asenne". "Oma halu". "Ryhdistäytyminen". "Vastuu". En ota lainkaan kantaa alkoholismiin, koska tämä koko keskustelu ei käsittele alkoholismia. Olkaa siis hyvä ja tehdää siitä oma keskustelunsa vaikka aiheella "Kuinka kusipäisesti alkoholisoitunut saa käyttäytyä". 

Minä voisin vallan hyvin tässä ihmetellä, miksi dementikko unohtaa tapaamiset toistuvasti tai miksi skitsofreeninen ei suostu syömään lääkkeitään. En tee niin koska a) tässä puhutaan tyystin eri sairaudesta ja b) ymmärrän hyvin, että tämä asiat kuuluvat taudinkuvaan. 

En vähättele ketään, joka on ollut masentuneen ihmisen läheinen tai masentuneesta ihmisestä riippuvainen vaikkapa masentuneen lapsena. Enkä vaadi, että jokaisen on tanssittava täysin masentuneen mielenliikkeiden mukaan tai hyväksyä hänen jokainen tempauksensa. Mutta sen minä sanon, että masennus on paljon muuta kuin sitä, että ottaa itse itseään niskasta kiinni. Minä väitän, että tämän hyväksyminen voisi kenties auttaa tilannetta, että masentuneet uskaltaisivat hakeutua aikaisemmin avun piiriin - ja puhtaasti siksi, että sitä ei tarvitse hävetä tai kantaa syyllisyyttä.

Minä olen vakavasti masentunut ja myönnän, etten ole tällä hetkellä "ystäväkelpoinen". Kyllä, olen tehnyt ohareita. Kyllä, olen jättänyt kysymättä mitä toiselle kuuluu. En tosin ilkeyttäni tai kusipäisyyttäni, vaan ihan pelkkää jaksamattomuuttani.

Joka päivä mietin, miksi olen vielä elossa. Suihkussakäynti, ruokailut ja nukkuminen ovat isoja haasteita. Haluaisin soittaa ystäville ja kysyä, miten nämä voivat, mutta en saa mitään aikaiseksi. En vaan pysty.

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 15:08"]

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 14:12"][quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 13:07"] [quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 12:46"] --   Haluatko nyt tahallaan ymmärtää tämän väärin? Eihän kukaan tahallaan masennu tai ole neuroottinen, vaan kyseessä on häiriö, jonka syihin ei ole voinut vaikuttaa ja josta ilman apua on vaikeaa päästä eteenpäin. Mutta masentunut ihminen on käpertynyt itseensä, ja siten itsekeskeinen. Hetken voisivat myös nämä masentuneet miettiä, että mitenkäs on toisten ihmisten arvon ja jaksamisen laita? Pitäisik heidän vain uupua ja päätyä samaan masennuksen tilaan masennuksen vuoksi? Vai ajatteleeko masentunut olevansa jotenkin erityisempi ja siksi hän saa loputtomasti kuormittaa muita mutta muut eivät tietenkään häntä? Tämä on hankala kysymys, mutta lähtökohtaisesti kaikki ovat samanarvoisia, eikä kenenkään ihmisen kuulu voida huonosti toisen vuoksi. Tämä tuppaa usein unohtumaan masentuneilta tai muuten kovin vaativilta ja tarvitsevilta ihmisiltä. Ja onko erityiskohtelun ja eirtyiseaseman loputon vaatiminen itsekkyyttä vai epäitsekkyyttä? Masennusta on erilaista ja esi syistä johtuvaa, että ei voi yleistää, mutta ajatus siitä että jotakuta voi oman pahan olonsa vuoksi aina vain kuormittaa on väärä. [/quote]

Minkälaista kykyä ymmärtää ja pohtia toisten ihmisten voimavaroja odotat ihmiseltä, jolle itsemurha on täysin potentiaalinen ja vain toteuttamista vailla oleva vaihtoehto? Tai ihmiseltä, joka autoa ajaessa pohtii vakavasti, olisiko maailmalle parempi, jos hän ajaisi autonsa ojaan tai täräyttäisi rekan kylkeen?

Minusta sinä odotat terveen ihmisen ajatuksenkulkua sairaalta ihmiseltä. Enkä ymmärrä, miksi edes kierrämme tämän "itsekkyyden" ympärillä. Masentunut on hyvin usein käpertynyt itsensä sisään ja heijastaa asioita negatiivisessa mielessä itseensä. Mutta edelleen: kyse on sairaudesta. Masentunut ei pysty samalla tavalla hallitsemaan tunnetilojaan tai käytöstään kuin terve ihminen. 

Edelleen: kenenkään ei tarvitse sietää huonoa käytöstä tai kannatella masentunutta omien voimavarojensa yli. Mutta toivoisin, että masennukseen suhtauduttaisiin myös ihan oikeana sairautena, eikä vain sairastuneen "itsekkyytenä". Ai niin: minä masennusaikanani tiedostin tyystin kuormittavani läheisiäni, minulla vain ei ollut silloin keinoja korjata asiaa. Ne vain menivät tähän klassiseen kehään "kuormitan muita --> läheisilläni olisi parempi ilman minua --> kuole pois".  [/quote] Niinkuin tuohon toiseenkin vastasin, olen kasvanut masentuneen äidin lapsena. Ja mulla on omakohtainen elämä kokemuksena siitä kuinka tuhoavaa masentuneen ihmisen lähellä voi olla. Masentuneen jatkuva ymmärtäminen on pahinta mitä voi tehdä, jos ei satu olemaan ammattiauttaja. Masentuneen lähellä muutkin masentuvat helposti, mutta heillä ei ole tilaa edes hengittää kun se ensimmiseksi masentunut tarvitsee koko ajan kaiken hapen. Masennuin tietysti myös itse, mutta erona äitiini en jäänyt vellomaan itsesäälissä vaan hakeuduin terapiaan ja halusin päästä eteenpäin ja katkaista sen paskan etenemisen omiin lapsiini. Näin olen tehnyt ja siinä myös onnistunut. Masennus ei ole itseaiheutettua, mutta ei siitä myöskään koskaan parane jos aina velloo itsesäälissä ja uhrina. Tie ulos masennuksesta tekee erittäin kipeää ja tarvitsee hyvän teraputin, koska silloin joutuu ottamaan vastuun itsestään tavalla mitä ei ole koskaan joutunut. Ymmärrän masennuksen olemuksen erittäin hyvin. Masennusta on erilaista, yleistää ei voi. Ja osa masennuksesta on nimenomaan sitä, että pelkää kohdata tunnepuolen asioita ja niihin liittyvää kipua. Mieluummin uhraa itsensä ja läheisensä, lapsensakin. [/quote] Hei kiitti tästä. Mä olen myös masentuneen äidin lapsi ja se oli/on yhtä helvetinperkelettä.[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 14:12"][quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 13:07"] [quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 12:46"] --   Haluatko nyt tahallaan ymmärtää tämän väärin? Eihän kukaan tahallaan masennu tai ole neuroottinen, vaan kyseessä on häiriö, jonka syihin ei ole voinut vaikuttaa ja josta ilman apua on vaikeaa päästä eteenpäin. Mutta masentunut ihminen on käpertynyt itseensä, ja siten itsekeskeinen. Hetken voisivat myös nämä masentuneet miettiä, että mitenkäs on toisten ihmisten arvon ja jaksamisen laita? Pitäisik heidän vain uupua ja päätyä samaan masennuksen tilaan masennuksen vuoksi? Vai ajatteleeko masentunut olevansa jotenkin erityisempi ja siksi hän saa loputtomasti kuormittaa muita mutta muut eivät tietenkään häntä? Tämä on hankala kysymys, mutta lähtökohtaisesti kaikki ovat samanarvoisia, eikä kenenkään ihmisen kuulu voida huonosti toisen vuoksi. Tämä tuppaa usein unohtumaan masentuneilta tai muuten kovin vaativilta ja tarvitsevilta ihmisiltä. Ja onko erityiskohtelun ja eirtyiseaseman loputon vaatiminen itsekkyyttä vai epäitsekkyyttä? Masennusta on erilaista ja esi syistä johtuvaa, että ei voi yleistää, mutta ajatus siitä että jotakuta voi oman pahan olonsa vuoksi aina vain kuormittaa on väärä. [/quote]

Minkälaista kykyä ymmärtää ja pohtia toisten ihmisten voimavaroja odotat ihmiseltä, jolle itsemurha on täysin potentiaalinen ja vain toteuttamista vailla oleva vaihtoehto? Tai ihmiseltä, joka autoa ajaessa pohtii vakavasti, olisiko maailmalle parempi, jos hän ajaisi autonsa ojaan tai täräyttäisi rekan kylkeen?

Minusta sinä odotat terveen ihmisen ajatuksenkulkua sairaalta ihmiseltä. Enkä ymmärrä, miksi edes kierrämme tämän "itsekkyyden" ympärillä. Masentunut on hyvin usein käpertynyt itsensä sisään ja heijastaa asioita negatiivisessa mielessä itseensä. Mutta edelleen: kyse on sairaudesta. Masentunut ei pysty samalla tavalla hallitsemaan tunnetilojaan tai käytöstään kuin terve ihminen. 

Edelleen: kenenkään ei tarvitse sietää huonoa käytöstä tai kannatella masentunutta omien voimavarojensa yli. Mutta toivoisin, että masennukseen suhtauduttaisiin myös ihan oikeana sairautena, eikä vain sairastuneen "itsekkyytenä". Ai niin: minä masennusaikanani tiedostin tyystin kuormittavani läheisiäni, minulla vain ei ollut silloin keinoja korjata asiaa. Ne vain menivät tähän klassiseen kehään "kuormitan muita --> läheisilläni olisi parempi ilman minua --> kuole pois".  [/quote] Niinkuin tuohon toiseenkin vastasin, olen kasvanut masentuneen äidin lapsena. Ja mulla on omakohtainen elämä kokemuksena siitä kuinka tuhoavaa masentuneen ihmisen lähellä voi olla. Masentuneen jatkuva ymmärtäminen on pahinta mitä voi tehdä, jos ei satu olemaan ammattiauttaja. Masentuneen lähellä muutkin masentuvat helposti, mutta heillä ei ole tilaa edes hengittää kun se ensimmiseksi masentunut tarvitsee koko ajan kaiken hapen. Masennuin tietysti myös itse, mutta erona äitiini en jäänyt vellomaan itsesäälissä vaan hakeuduin terapiaan ja halusin päästä eteenpäin ja katkaista sen paskan etenemisen omiin lapsiini. Näin olen tehnyt ja siinä myös onnistunut. Masennus ei ole itseaiheutettua, mutta ei siitä myöskään koskaan parane jos aina velloo itsesäälissä ja uhrina. Tie ulos masennuksesta tekee erittäin kipeää ja tarvitsee hyvän teraputin, koska silloin joutuu ottamaan vastuun itsestään tavalla mitä ei ole koskaan joutunut. Ymmärrän masennuksen olemuksen erittäin hyvin. Masennusta on erilaista, yleistää ei voi. Ja osa masennuksesta on nimenomaan sitä, että pelkää kohdata tunnepuolen asioita ja niihin liittyvää kipua. Mieluummin uhraa itsensä ja läheisensä, lapsensakin. [/quote] Hei kiitti tästä. Minä olen myös masentuneen äidin lapsi ja se oli/on yhtä helvetinperkelettä. Mun koko lapsuus, nuoruus ja varhaisaikuisuus meni täysin pelkästään mun äidin ymmärtämiseen, tukemiseen, kestämiseen ja kaitsemiseen. Se oli jumalattoman itsekäs teko siltä, voin rehellisesti sanoa et mun ekat 23 vuotta oli täydellisen pilalla sen tähden. Mä (ylläri, ylläri) masennuin myös (kiitti vitusti siitäkin). Paranin vasta kun muutin riittävän kauas. Ja kyllä, itsekästä siitä syystä, et sitä apua olis voinu (vois vieläkin) hakea, mutta kun ei jumalauta hae. Ei, vaikka mikä olis. Ei, vaikka oman lapsen mielenterveys sitä vaatis. On mukavampaa piehtaroida siinä 'enhän mä nyt mitään sellasta ku mul on tää masennus, enhän mä sitä tarkottanu, mä vaan puhun sivu suuni ku mul on tää masennus, en viitti opetella sitä asiaa ku mul on tää masennus'

[/quote]

Onkohan meillä sama äiti....? Vai sitten vaan masentuneen kanssa eläminen on tuollaista. Joo muta kyllä on pöyristyttävää tällä historialla lukea tätä ketjua. Itsemurha uhkaa kun on niin surkeaa, mutta se kuinka omat lapset selviytyvät, sillä ei ole mitään väliä. Kaikkien pitäs vaan päätä silitellä ja ymmärtää. Ja juu, masennus ei ole itse valittu mutta ASENNE miten siihen suhtautuu on todellakin. Omien pelkojensa otakia uhraa omatt lapsensa. Ja rakkaat masentuneet, kaikki mitä te pelkäättä, ettekä voi sentähden ratkoa asoita ovat loppujen lopulksi silkkaa harhaa ja mielikuvitusta. Jos leijona uhkaa syödä teidät, niin silloin on kyseessä oikea pelko. Ne menneiden kokemusten pelot eivät perustu mitenkään nykyhetkeen, joten niiden kohtaaminen ja selvittäminen eivät aiheuta mitään todellista pahaa. Vaikka turha tätä on noille selittää, ovat loukkaantuneita kaikki eivät palvele heidän elämää suurempaa tuskaansa. Ainoa mikä on erittäin surullista on, että vaikka masentunut vaivautuisikin hakemaan hoitoa, hyvää hoitoa ei ole läheskään kaikille.

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 14:56"]

Masennus on sairaus kuten alkoholismikin. Alkoholismistakaan ei parane koskaan, jos ei suostu ottamaan vastuuta itsestään. Alkoholismi aiheuttaa paljon haittaa läheisille. Masennus myös. Siksi se oma asenne ja halu parantua olisivat aika olennaisia kysymyksiä. Ja tuki, tietenkin. Olisi hauska kuulla, millaisia kuvitelmia tämän ketjun masentuneilla on siitä miten he tulevat paranemaan. Vai eikö ole tarkoitusta parantua?

[/quote]

Taas epämääräinen abstrakti sana. Selitä nyt ihan käytännön esimerkin kautta mitä vastuun ottaminen tarkoittaa. Yleensä ne joiden olen puhuvan tästä "vastuun ottamisesta" tarkoittavat sillä, että muiden pitäisi tehdä niin kuin he haluavat tai että "vastuun ottaminen" tarkoittaa sitä, että kun he itse käyttäytyvät kusipäisesti, niin se on vaan muiden vika jos niihin sattuu.

Alkoholisti paranee, kun lakkaa juomasta.

Masentunut paranee, kun...mitä? Lakkaa ajattelemasta? Siis samalla logiikalla.

Masennus on harvoin ainoa sairaus, joka masentuneelta löytyy. Lisäksi monella sen syyt ovat lapsuudessa tai traumaattisissa kokemuksissa jossain vaiheessa elämää. Kuinka näistä parannutaan "yksinkertaisesti"?

Ja miksi niin moni on vittuuntunut, kun masentunut ei pysty nostamaan itseään takaisin pystyyn? Mitä se kertoo teistä, ihmisinä?

"Vakavasta masennuksesta toipumisella ei ole tekemistä oman tahdonvoiman kanssa."

Näin lukee virallisessa hoito-ohjeessa masentuneen kohdalla. Mutta täällähän pyörii lääkäreitä ym., jotka "tietävät" masennuksen lähtevän oikealla asenteella jne....