Kuinka kusipäisesti masentunut saa käyttäytyä?

[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 10:15"]

[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 00:23"]

Täällä taidetaan haluta ymmärtää väärin tai sitten väitän itsekin että moni haluaa jämähtää turvalliseen masennukseensa. Kukaan ei ole väittänyt että masennus itsessään olisi valinta, tahdon asia tms. On vain toistamiseen kirjoitettu että masentunutkin on vapaa ja täysivaltainen ihminen tekemään valintoja. Valitsetko sen tunnustamisen että olet sairad? Valitsetko terapian ja/tai lääkkeet? Valitsetko pyytää apua kun sitä tarvitset? Valitsetko etsiä elämällesi mielekkyyttä työstä/harrastuksesta/perheestä yms? Valitsetko, että etsit itse itsellesi sopivaa hoitoa, jos nykyinen hoitosi ei toimi? Masentunut ei voi joka aamu valita noisevansa terveenä uuteen päivään. Ei hän silti mikään vastuuton ja tahdoton ameebakaan ole. Kyllä se masentuneenkin elämä on valintoja siinä missä muidenkin ihmisten. Vaikka siellä synkkyydessä ei sitä haluaisikaan myöntää vaan haluaisi vain syyttää muita.

[/quote]

Kiitos tästä! Meinasin eilen kirjoittaa kutakuinkin näin, mutta en viitsinyt kun luin tätä urputusta täältä. Yhden asian lisään tähän vielä; kun tuntee olevansa arvoton paska, se on raskasta ja valoa vaikea nähdä. Mutta niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Ja joka ainoalla masentuneella on myös syitä olla kiitollinen. MIKÄÄN ei ole itsestäänselvää. Itse olen tahinut läpi isojen vaikeuksien, mukaan lukien masennus. ja loppupeleissä kaikkein tärkeintä on ollut se oma suhteellisuudentaju; kyetä näkemään toivoa ja asioita mistä on syytä olla kiitollinen. Se, että vinkuu sitä ettei elämä näytä siltä mitä itse haluaisi on typerää kiittämättömyyttä. Ihmiset ovat selvinneet ja selviävät uskomattoman vaikeista asioista. paljon vaikeammista kuin minäminäminäminäarvotonressukkaenjaksaelää- syndroomasta. En väheksy masennusta, mutta teillä rakkaat ihmiset on kaikesta huolimatta länsimainen luxuselämä mihin te heräätte joka armas päivä. Saatte vaivoihinne hoitoa. Ei tarvitse hyppiä ruumisläjien yli tai syödä päivälliseksi kuravettä. Ja ehkä teillä on jotain vieläkin parempaa. Niitä kun vähän hakee niin voi auttaa. Ja jos on sitä mieltä että se oma narsistinen elämä on niin mitätön ettei voi elää, eikä silläkään ole väliä millaisia tarumoja lapset saavat, niin tämä on vapaa maa. Kyllähän kuollakin saa. Jos ei MITÄÄN syytä ole, jos maailma nousee ja kaatuu sen oman navan mukana. En todellakaan yllytä, provosoin vain suhteellisuudentajun ymmärtämiseen.

[/quote]

Luuletko ihan oikeasti, että masennuksessa on tästä kyse? Että ihminen surkuttelee omia kurjia olojaan? Et yhtään mistä puhut.

[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 13:47"]

[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 13:39"]

[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 10:44"][quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 00:23"] Täällä taidetaan haluta ymmärtää väärin tai sitten väitän itsekin että moni haluaa jämähtää turvalliseen masennukseensa. Kukaan ei ole väittänyt että masennus itsessään olisi valinta, tahdon asia tms. On vain toistamiseen kirjoitettu että masentunutkin on vapaa ja täysivaltainen ihminen tekemään valintoja. Valitsetko sen tunnustamisen että olet sairad? Valitsetko terapian ja/tai lääkkeet? Valitsetko pyytää apua kun sitä tarvitset? Valitsetko etsiä elämällesi mielekkyyttä työstä/harrastuksesta/perheestä yms? Valitsetko, että etsit itse itsellesi sopivaa hoitoa, jos nykyinen hoitosi ei toimi? Masentunut ei voi joka aamu valita noisevansa terveenä uuteen päivään. Ei hän silti mikään vastuuton ja tahdoton ameebakaan ole. Kyllä se masentuneenkin elämä on valintoja siinä missä muidenkin ihmisten. Vaikka siellä synkkyydessä ei sitä haluaisikaan myöntää vaan haluaisi vain syyttää muita. [/quote]

Pitää ottaa huomioon, että masentuneella edelleen on rajalliset resurssit tehdä valintoja. Ilman muuta ymmärrän, että hoitoa on vaikea saada, jos jokaiseen vaihtoehtoon sanoo päättäväisesti "ei", vaikka apua tarjottaisiin. Mutta jos otetaan huomioon, kuinka kuormittunut masentunut on esim. keskivaikeassa tai sitä syvemmässä masennuksessa, avun hakeminen yksin voi olla haasteellista - saati sitten, kuinka moni masentunut huomaa ettei saa asianmukaista hoitoa, eikä voimat riitä taistella asiaa vastaan. Tai sitten hoito ei syystä tai toisesta tepsi, ja se ajaa entistä syvempään ahdinkoon.

Tämä valintapuhe on monimutkaisten asioiden yksinkertaistamista: masentunut ei välttämättä edes näe niitä vaihtoehtoja, mitä tässä keskustelussa nyt luetellaan. Tai sitten hän tekee niitä valintoja päivittäin, mutta ne eivät silti johda mihinkään... ja muistuttaisin myös, että masennuksen edetessä lamaantuminen on yksi oire. Siis se, että yrität tehdä arjen askareet, hoitaa vastuut ja olla kaiken kaikkiaan reipas - ja huomaat istuvasi toista tuntia sängyn laidalla hokemassa itsellesi, että nyt täytyy toimia.

POINTTINI: joskus masentunut tarvitsee ulkopuolista apua pelkästään hakeutuakseen ammattilaisten avun piiriin. Vaikkapa sitten läheisen, joka komentaa lääkäriin tai varaa sinne vaikka ajan masentuneen puolesta. Kaikkeen ei tarvitse venyä omien voimavarojensa ylitse eikä huonoa käytöstä tarvitse sietää, mutta nyt tuntuu että syyllistämme masentunutta pelkästään siitä, ettei hän saa aikaiseksi parantua omin voimin.

P.S Miksi kärjistämme? Mikä tämä masentuneen huono käytös on: puhutaanko täällä täysistä ohareista ilman ilmoitusta, kavereille räyhäämistä ja rumasti puhumista? Vai siitä, että masentunut vie voimavaroja tai ei pysty olemaan tukena kenellekään muulle? Enkä ymmärrä, mikä tämä puhe "masentuneen syyttämisestä muita omasta olostaan" on. Tuntuu oikeasti, että tässä puhutaan jostakin stereotyyppisesta masentujasta tai jostakin tietystä huonosti käyttäytyvästä masentuneesta, joka leimaa kaikki muut masentuneet samanlaisiksi. [/quote] En missään nimessä olettanutkaan että vakavasti sairas voisi aktiivisesti yksin parantaa oman sairautensa. Valinnoilla tarkoitin juuri noita päätöksiä, mitä haluaa seuraavaksi tapahtuvan. Seurustelin vuosia vakavasti masentuneen kanssa. Hän ei suostunut myöntämääb sairauttaan, ei pohtimaan hoitoa, ei suostunut lääkäriin jne. Kaiken energiansa hän käytti tekosyihin ja valheisiin jotta saisi käpertyä omaan kurjuuteensa. Kyllä se oli puhdas valinta.

[/quote]

Mulla on myös samanlainen kokemus. Joku kysyi mitä tarkoittaa vastuu. Se tarkoittaa juuri sitä että ottaa vastuun elämästään; myöntää sairautensa ja suostuu ottamaan apua vastaan. Suostuu siihen, etei helppoa vaihtoehtoa ole. Suostuu myös ymmärtämään että se oma paha olo, jonka joskus ehkä vanhemmat aiheuttivat, ei tässä ja juuri nyt ole todellakaan kenenkään ulkopuolisen syy. Suostuu siihen, että pikkuhiljaa kun voimat karttuvat, on itse rakennettava oma elämänsä ja hyvinvointinsa. Tukea tietenkin tarvitaan, mutta kukaan toinen ei voi kenenkään puolesta elää.  Toisten syyttely ei auta yhtään.

[/quote]

Toisten syyttely ei auta, siitä olen samaa mieltä. Mutta ihmiset joskus syyttelevät toisiaan siksi, että he toivovat, että muut ihmiset käyttäytyisivät eri tavalla. Syytelyn on tarkoitus saada näkemään, että se toinen ihminen itse käytöksellään aiheuttaa muille pahaa oloa. Tosin, tietysti, eiväthän ihmiset ikinä muuta käytöstään pelkällä puheella joten siinä mielessä olet aivan oikeassa, että syyttely on turhaa. Mutta se toinen tie, eli vastuun ottaminen, saattaa tarkoittaa, että katkerassa huoltajuuskiistassa jättää sen oman rakkaan lapsensa narsistin kanssa asumaan. Että sitäkö sinä nyt sitten haluat? Ja huomaa, että siinä syyttelyvaiheessa masentunut ei vielä tiedä olevansa tekemisissä narsistin kanssa ja ihmettelee vain kun mikään ei onnistu ja kaikesta tulee ongelma.

Vuosia olen nuollut masentuneen siskoni kenkiä ja saanut siitä vain paskaa niskaan. Valehtelee ja vaatii, kiristää minua viiltelemällä. Lupauksiaan ei pidä ja usein kiljuu niin kauan, että vaikenen. Ihan tavallinen moi riittää kiljumiseen, häntä ei kiinnosta.

Vuosi sitten mies sai mielialalääkkeet ja alkoi tehdä samaa. Uhkaili millon milläkin, kielsi poistumasta kotoa, koska hän saattaa tarvita jotakin. Lähdin siitä kodista lopullisesti.

Masentunut ihminen on kuin musta aukko, mikään ei riitä.

[quote author="Vierailija" time="29.09.2014 klo 23:24"]

Mä oon ollu masentunu ja tein just noita ohareita ja myöhästelin. Kunnes hyvä ystäväni sanoi minulle siitä hyvin tiukasti. Sitten tajusin ajatella asioita muidenkin kannalta. Oikeasti pyydän jos välitätte masentuneesta ystävästänne niin uskaltakaa olla hänelle "ankaria" jos näyttää ettei hän osaa huomioida muita. Minun kohdallani kyse oli siitä etten tajunnut ja olen ikuisesti kiitollinen ystävälleni että hän viitsi suuttua minulle eikä hylännyt.

[/quote]

Tuo aiempi kirjoittaja oli maininnut itsekkyyden masennuksessa ja sinullahan oli juuri sitä, koska et ajatellut omaa napaasi pidemmällle. Varmasti masentuneena se on hankalaa ja vie enemmän voimia, mutta uskon, että tuo itsekkyys-viestin kirjoittaja on osittain oikeilla jäljillä.

Tosin nykyaikana käytöstavat ja muiden huomioonottaminen alkavat olla muutenkin hukassa. On niin kiire, kun pitää ottaa selfietä ja päivittää instagramia. Mun yksi entinen ystävä myöhästyi sovitulta illalliselta yli tunnin (enemmän, jos en olisi soittanut perään), koska etsi itseään googlemapsistä "kun se auto meni just ohi kun mä pyöräilin ja sit mä etin itteeni sieltä kaikilta kaduilta enkä silleen yhtään huomannut kelloa. Sori hei kauheesti." Täydellistä välinpitämättömyyttä toista kohtaan, jota jaksaa useammankin kerran, mutta kun se alkaa olla kroonista täytyy miettiä itse haluaako jatkaa ystävyyttä. En jatkanut.

Saa masentuneena laitella ilkeitä tekstiviestejä sukulaisille, haukkua tuttuja lapsia ties miksi paskoiksi, hyväksikäyttää, kytätä ja vihata olan takaa. Se nyt vaan kuuluu masennukseen ja se pitää ymmärtää ja hyväksyä. Ja pyytää anteeksi, ettei ole ollut joka tilanteessa auttamassa.

Minä annan masennuksen sairastaneen kannan: minä siis olin itse energiasyöppö, vaikka joka ikinen päivä yritin heti aamusta tsempata itseäni toiseen suuntaan ("Tänään olen normaali"/"tänään olen ainoastaan iloinen" jne yhtä hölmön kuuloista terveen korvaan). Pienikin vastoinkäyminen lamaannutti, olin jatkuvasti itkuinen ja sain helposti paniikkikohtauksia, ja joitakin tapaamisia oli peruttava yksinkertaisesti siitä syystä, että koko päivä oli mennyt itkun, paniikkikohtausten ja ahdistuksen syövereissä. Nyt terveenä tiedostan sen olleen todella raskasta läheisilleni, enkä kanna kaunaa niille ystäville, jotka sinä aikana vaihtoivat seuraa. Tiedostin silloin ja tiedostan nyt, ettei heillä ollut velvollisuutta kantaa minun sairauttani. 

Ja sitten se surullinen juttu: tiedostin järkiperäisesti, että käytökseni oli huonoa, ja että läheiseni eivät sellaista ansainneet kaikessa kuormittavuudessaan... mutta en pystynyt vaikuttamaan asiaan kuin korkeintaan eristäytymällä omaan yksinäisyyteeni. Tiivistettynä: on vaikea toimia järkiperäisesti, kun koko sisus on täydellisessä kaaoksessa. Olen kenties surullisin siitä, että apu tuli niin myöhään: heti kun aloitin lääkityksen ja rehellisesti jouduin myöntämään, ettei tässä terve enää olla, aloin vasta parantua ja pikkuhiljaa olemaan ihan oikea ystävä, puoliso ja perheenjäsen. Olen monilta ystäviltäni pyytänyt anteeksi käytöstäni ja läheisimmiltäni pyytänyt, että he ilmoittaisivat heti, jos käytökseni "lipsuisi" takaisin (eli masennus olisi taas keskuudessamme). 

... Tiivistettynä: ei ole velvollisuutta ottaa vastaan huonoa käytöstä tai venyä omien voimavarojensa äärirajoille tukiessaan sairastunutta. On täysin ok kritisoida huonoa käytöstä ja vaatia muutosta. Mikäli on kuitenkin läheisestä ihmisestä kyse eikä halua suoraan vetäytyä, niin paras mahdollinen konsti on ohjata avun piiriin. En osaa puhua kaikkien masentuneiden puolesta, mutta omasta kokemuksestani sanon, että itsekkyyttäni en näin toiminut. Toimin näin, koska olin sairas. Ja nyt voin paikata huonoa käytöstäni, kun olen terve ja pitää huolen, että hakeudun ajoissa hoitoon masennuksen mahdollisesti uusiutuessa. :)

Tosi

37 täsmentää: käytökseni pahimmillaan oli siis sitä, että kuormitin muita omalla pahalla olollani (esim. purskahdin itkuun tai sain paniikkikohtauksen oudoissa tilanteissa, olin illanistujaisissa alakuloinen ja pilasin ilmapiiriä, menin alakuloiseksi pienimmästäkin vastoinkäymisestä jne). Syvimmässä vaiheessa peruin myös sovittuja tapaamisia. 

Mutta en räyhännyt ja raivonnut, en unohtanut peruskäytöstapoja enkä haukkunut läheisiäni pataluhiksi. 

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 12:25"]

Saa masentuneena laitella ilkeitä tekstiviestejä sukulaisille, haukkua tuttuja lapsia ties miksi paskoiksi, hyväksikäyttää, kytätä ja vihata olan takaa. Se nyt vaan kuuluu masennukseen ja se pitää ymmärtää ja hyväksyä. Ja pyytää anteeksi, ettei ole ollut joka tilanteessa auttamassa.

[/quote]

Hei, kiinnostaisi tietää tarina tämän kommentin takana? 

2

Jos masennusta esiintyy vain kulttuureissa, joissa ollaan itsekkäitä, miksi syynä olisi nimenomaan masentuneen oma itsekkyys? Jos kulttuuri on itsekäs, ovat ympärillä olevat ihmisetkin siis itsekkäitä. Ei vika ole vain ja ainoastaan masentuneessa. Vaikka ehkä jostakusta voi olla mukavaa niin ajatellakin, koska voi olla pelottava ajatus, että kuka tahansa, myös sinä itse, voit masentua. Miten toivoisit itseäsi kohdeltavan, jos ja kun olet itse joskus siinä tilanteessa? Enkä tarkoita tällä syyllistää masentuneiden läheisiä. Masentuneen kanssa eläminen on usein rankkaa ja läheisen masennus altistaa masennukselle. Kummatkin tarvitsevat apua, sekä lievää masennusta vaikeammin masentunut että tämän läheisimmät.

Kuinka kusipäisesti syöpäpotilas saa käyttäytyä?

Myös masennus tappaa.

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 12:14"]

Olen aika arka ihminen mutta pärjäsin hyvin kuitenkin nuoruusikäni. Kuitenkin kun oli aina joutunut olemaan kotona (asuimme keskellä metsää enkä päässyt kavereille liikkumaan) oli sitten ehkä liikaa kun yhtäkkiä 15-vuotiaana alkoi kavereita ja huomiota tulemaan . En ehkä osannut suojella itseäni, tiedä häntä. Mutta kuitenkin lyhyessä ajassa ystäväni joutui onnettomuuteen ja kuukausiksi koomaan eikä ollut varmuutta selviäisikö normaalielämään. Ystävä niin nuorena sairaalaelämässä. Eräs poika ihastui minuun ja kun juttumme ei toiminut, levitti hän minusta juoruja enkä voinut kävellä keskustassa puoleen vuoteen. Menetin paljon ystäviäni. Kotona oli hyvin riitaisaa ja vaikea olla enkä päässyt taas yhtäkkiä metsän keskeltä karkuun enkä edes 16-vuotiaana perjantaisin kavereille kun tilanne meni takaisin vanhaan ettei kyytiä ollut enää. Aina yksin olin kotona. Poikaystäväni johon sitten tutustuin oli väkivaltainen ja hyväksikäytti minua seksuaalisesti ja vei rahani. On hyvin paljon asioitajoita en muista ajalta 15-16-17 v ollessani. Olinko itsekäs kun masennuin?

[/quote]

Haluatko nyt tahallaan ymmärtää tämän väärin? Eihän kukaan tahallaan masennu tai ole neuroottinen, vaan kyseessä on häiriö, jonka syihin ei ole voinut vaikuttaa ja josta ilman apua on vaikeaa päästä eteenpäin. Mutta masentunut ihminen on käpertynyt itseensä, ja siten itsekeskeinen. Hetken voisivat myös nämä masentuneet miettiä, että mitenkäs on toisten ihmisten arvon ja jaksamisen laita? Pitäisik heidän vain uupua ja päätyä samaan masennuksen tilaan masennuksen vuoksi? Vai ajatteleeko masentunut olevansa jotenkin erityisempi ja siksi hän saa loputtomasti kuormittaa muita mutta muut eivät tietenkään häntä? Tämä on hankala kysymys, mutta lähtökohtaisesti kaikki ovat samanarvoisia, eikä kenenkään ihmisen kuulu voida huonosti toisen vuoksi. Tämä tuppaa usein unohtumaan masentuneilta tai muuten kovin vaativilta ja tarvitsevilta ihmisiltä. Ja onko erityiskohtelun ja eirtyiseaseman loputon vaatiminen itsekkyyttä vai epäitsekkyyttä? Masennusta on erilaista ja esi syistä johtuvaa, että ei voi yleistää, mutta ajatus siitä että jotakuta voi oman pahan olonsa vuoksi aina vain kuormittaa on väärä.

Näkee että jotku on päässy liian helpolla ku ei ymmärrä

Itse olen vakavasti masentunut enkä oikeastaan enää sovi mitään tapaamisia tms. Juuri siitä syystä, koska en voi olla varma omasta jaksamisestani enkä halua olla perumassakaan. Ongelma on sitten siinä, että näin toimien ns. normaalielämä jää koko ajan kauemmaksi ja minun on aina vain vaikeampi lähteä mihinkään, kun "rutiini" puuttuu. Ei ehkä optimaalinen ratkaisu tämäkään, mutta enpähän kuormita muita tai tee ohareita.

Toinen asia on sitten tuo toisten kuormittaminen vain omilla asioilla. Tämän olen kokenut hankalaksi siinä mielessä, että itselläni on oikeastaan vain yksi ystävä, joka edelleen uskaltaa kertoa omista vastoinkäymisistään minulle. Tai näin minä sen asian koen. Parin muun kanssa tuntuu, että joko keskustellaan niitä näitä tai sitten heillä on itsellään hirveä tarve saada minut kertomaan omasta olostani "kerro vaan, kyllä mä jaksan kuunnella" - ja jos en sitten jaksa tai halua kertoa, haluaisin olla "normaalisti" tai jotain, niin sekään ei aina ole hyvä. Ihan kuin toinen kokisi sen jonain epäluottamuksena, etten aina itke omia asioitani. Ja tosiaan tasapuolisuutta minä itse kaipaisin enemmänkin, en minä mene rikki siitä, että toinenkin kertoo omista ongelmistaan, päinvastoin kokisin sen hyvänä asiana, sellaisena, että minuun suhtaudutaan normaalina ihmisenä eikä vain "sairaana".

Ymmärrän kyllä aloittajankin pointin, meitä masentuneitakin on joka lähtöön kuten terveitäkin. (Ja kyllä, minä olen hoidon piirissä, mutta varsinkin keskusteluhoitoa on Suomessa tarjolla aivan liian vähän, joten kyllä pitkään masentuneena ollut, jonka ystävyyssuhteet katkeavat joko omasta tai ystävän tahdosta, jää aika yksin.)

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 12:46"]

--

Haluatko nyt tahallaan ymmärtää tämän väärin? Eihän kukaan tahallaan masennu tai ole neuroottinen, vaan kyseessä on häiriö, jonka syihin ei ole voinut vaikuttaa ja josta ilman apua on vaikeaa päästä eteenpäin. Mutta masentunut ihminen on käpertynyt itseensä, ja siten itsekeskeinen. Hetken voisivat myös nämä masentuneet miettiä, että mitenkäs on toisten ihmisten arvon ja jaksamisen laita? Pitäisik heidän vain uupua ja päätyä samaan masennuksen tilaan masennuksen vuoksi? Vai ajatteleeko masentunut olevansa jotenkin erityisempi ja siksi hän saa loputtomasti kuormittaa muita mutta muut eivät tietenkään häntä? Tämä on hankala kysymys, mutta lähtökohtaisesti kaikki ovat samanarvoisia, eikä kenenkään ihmisen kuulu voida huonosti toisen vuoksi. Tämä tuppaa usein unohtumaan masentuneilta tai muuten kovin vaativilta ja tarvitsevilta ihmisiltä. Ja onko erityiskohtelun ja eirtyiseaseman loputon vaatiminen itsekkyyttä vai epäitsekkyyttä? Masennusta on erilaista ja esi syistä johtuvaa, että ei voi yleistää, mutta ajatus siitä että jotakuta voi oman pahan olonsa vuoksi aina vain kuormittaa on väärä.

[/quote]

Minkälaista kykyä ymmärtää ja pohtia toisten ihmisten voimavaroja odotat ihmiseltä, jolle itsemurha on täysin potentiaalinen ja vain toteuttamista vailla oleva vaihtoehto? Tai ihmiseltä, joka autoa ajaessa pohtii vakavasti, olisiko maailmalle parempi, jos hän ajaisi autonsa ojaan tai täräyttäisi rekan kylkeen?

Minusta sinä odotat terveen ihmisen ajatuksenkulkua sairaalta ihmiseltä. Enkä ymmärrä, miksi edes kierrämme tämän "itsekkyyden" ympärillä. Masentunut on hyvin usein käpertynyt itsensä sisään ja heijastaa asioita negatiivisessa mielessä itseensä. Mutta edelleen: kyse on sairaudesta. Masentunut ei pysty samalla tavalla hallitsemaan tunnetilojaan tai käytöstään kuin terve ihminen. 

Edelleen: kenenkään ei tarvitse sietää huonoa käytöstä tai kannatella masentunutta omien voimavarojensa yli. Mutta toivoisin, että masennukseen suhtauduttaisiin myös ihan oikeana sairautena, eikä vain sairastuneen "itsekkyytenä". Ai niin: minä masennusaikanani tiedostin tyystin kuormittavani läheisiäni, minulla vain ei ollut silloin keinoja korjata asiaa. Ne vain menivät tähän klassiseen kehään "kuormitan muita --> läheisilläni olisi parempi ilman minua --> kuole pois". 

Masentunut voi käyttäytyä aivan miten huvittaa, mutta ei sitä kenenkään ole pakko katsella. Jos sietää liikaa jonkun masentuneen perseilyä, masentuu vielä itsekkin.

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 10:58"]

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 10:47"]

[quote author="Vierailija" time="29.09.2014 klo 22:15"]

En usko, että masentuminen vaatii itsekkyyttä.

[/quote]

No. Kaikki neuroottisen ihmiset ovat itsekeskeisiä. Heillä on niin suuria taakkoja kannettavanaan, etteivät he kykene keskittymään muuhun kuin itseensä. Tämä pätee myös masennukseen. Eri asia on sitten se, kuinka paljon siinä masennuksen keskellä sille itsekeskeisyydelleen voi. Mutta nimenomaan kyse on siitä, ettei energiaa riitä muuhun kuin omiin ongelmiin. Kun oma mielenterveys on kunnossa, pystyy vasta rakastamaan, olemaan hyvä vanhempi jne; eli antamaan pyyteettömästi toiselle jotakin.

[/quote]

Ja tämä sama koskee myös ns "kilttejä" ihmisiä. Luulevat olevansa auttavaisia ja tekevänsä toisten vuoksi kaikkensa, vaikka todellisuudessa ovatkin passiivisaggressiivisia ja lunastavat hyväksyntää "kiltteydellään". Eli eivät ole rehellisiä ja pyyteettömiä, vaan itsekeskeisiä, tajuamatta sitä itse.

[/quote]

Mistä erottaa rehellisen ja pyyteettömän ja passiivisagressiivisen kiltteilijän? Vai eikö pyyteettömiä ihmisiä oikeasti ole?

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 12:46"]

Näkee että jotku on päässy liian helpolla ku ei ymmärrä

[/quote]

Olen itsekkin ollut masentunut. Sen kokemuksen jälkeen ymmärtää suojella itseään, eikä alistu kenenkään sylkykupiksi, ei edes toisten masentuneiden.

up