Kuinka kusipäisesti masentunut saa käyttäytyä?

[quote author="Vierailija" time="29.09.2014 klo 22:10"]

Masennukseen sairastuminen jo lähtökohtaisesti edellyttää henkilöltä tietynlaista itsekkyyttä ja omaan napaan tuijottelua. Masennusta esiintyy vain yksilökeskeisissä kulttuureissa joissa oman onnen ja tyydytyksen tavoittelua korostetaan ja siihen rohkaistaan. Uskallan sanoa näin koska olen masennuksen sairastanut, toipuminen kesti vuosia ja siihen kuului yksi sairaalajaksokin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt että olin todellakin itsekäs. Sairaus toki vaikeuttaa empatian tuntemista, eikä sairastuneena jaksa välittää muista kuten terveenä, mutta samalla tuo itsekkyys myös vastavuoroisesti ylläpitää sairautta. Tämä oli minulle tärkeä oivallus paranemisen kannalta.

[/quote]

Olet ihan oikeassa monelta osin, tosin mä en ehkä näe niinkään että masennuksen synty vaatii itsekkyyttä, mutta se sairaus tekee ihmisestä tosi itsekkään omalla tavallaan. Eli esim. minä olin niin masentunut, että en yksinkertaisesti pystynyt ymmärtämään, että mun teoilla olisi mitään merkitystä kenellekään, joten mitä väliä sillä olisi miten tahansa perseilee. Ja yksi askel paranemisessa oli  se, että oikeasti sisäistin, että mun teot vaikuttaa muihin ihmisiin, ja mun täytyy ottaa vastuuta niistä.

Ja tuo yksilökekeinen kulttuuri ainakin mun kohdalla johti lähinnä siihen, että mut on aina jätetty henkisesti ja pitkälti fyysisestikin yksin selviämään omien asioideni kanssa lapsesta asti, ja eihän siitä mitään silloin nuorena tullut.

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 11:03"]

No 27, ei se ihan noin mene. Itse olen ison perheen lapsi, täysin näkymätön kaikille. Opin tekemään kaikkeni toisten hyväksi enkä mitään itselleni. Oikeuteen olemassaoloni huolehtimalla muista ja vastaamalla muiden odotuksiin. Tein töitä kuin ahkera muurahainen ja hoidin kolmea lasta. Kun lähipiiristä kuoli viisi ihmistä kahden vuoden sisällä ja itsekin sairastuin, väsyin, ja sain masennusdiagnoosin. Tässä tapauksessa juuri pyyteettömyys ja itsensä unohtaminen aiheutti masennuksen.

No jäinkö sitten sairastamaan? No en tietenkään. Painoin töissä kunnes vasta syöpä minut heitti sairaslomalle.

[/quote]

Juuri näin. Minulla on hyvin samankaltainen historia kuin sinulla. Että masennuin, koska kukaan ei huomannut minua ja yritin jo lapsena antaa jostain sellaisesta "emotionaalisesta varastosta" itsestäni, jota ei ollut päässyt kunnolla syntymään kun sieltä piti jo ammentaa toisille.

Onneksi minulle ei kuitenkaan tullut syöpää. Toivottavasti olet parantunut.

VIERAILIJA 30.09.2014 klo 15:08

VIERAILIJA 30.09.2014 klo 14:12
VIERAILIJA 30.09.2014 klo 13:07
VIERAILIJA 30.09.2014 klo 12:46
-- Haluatko nyt tahallaan ymmärtää tämän väärin? Eihän kukaan tahallaan masennu tai ole neuroottinen, vaan kyseessä on häiriö, jonka syihin ei ole voinut vaikuttaa ja josta ilman apua on vaikeaa päästä eteenpäin. Mutta masentunut ihminen on käpertynyt itseensä, ja siten itsekeskeinen. Hetken voisivat myös nämä masentuneet miettiä, että mitenkäs on toisten ihmisten arvon ja jaksamisen laita? Pitäisik heidän vain uupua ja päätyä samaan masennuksen tilaan masennuksen vuoksi? Vai ajatteleeko masentunut olevansa jotenkin erityisempi ja siksi hän saa loputtomasti kuormittaa muita mutta muut eivät tietenkään häntä? Tämä on hankala kysymys, mutta lähtökohtaisesti kaikki ovat samanarvoisia, eikä kenenkään ihmisen kuulu voida huonosti toisen vuoksi. Tämä tuppaa usein unohtumaan masentuneilta tai muuten kovin vaativilta ja tarvitsevilta ihmisiltä. Ja onko erityiskohtelun ja eirtyiseaseman loputon vaatiminen itsekkyyttä vai epäitsekkyyttä? Masennusta on erilaista ja esi syistä johtuvaa, että ei voi yleistää, mutta ajatus siitä että jotakuta voi oman pahan olonsa vuoksi aina vain kuormittaa on väärä. [/quote]

Minkälaista kykyä ymmärtää ja pohtia toisten ihmisten voimavaroja odotat ihmiseltä, jolle itsemurha on täysin potentiaalinen ja vain toteuttamista vailla oleva vaihtoehto? Tai ihmiseltä, joka autoa ajaessa pohtii vakavasti, olisiko maailmalle parempi, jos hän ajaisi autonsa ojaan tai täräyttäisi rekan kylkeen?

Minusta sinä odotat terveen ihmisen ajatuksenkulkua sairaalta ihmiseltä. Enkä ymmärrä, miksi edes kierrämme tämän "itsekkyyden" ympärillä. Masentunut on hyvin usein käpertynyt itsensä sisään ja heijastaa asioita negatiivisessa mielessä itseensä. Mutta edelleen: kyse on sairaudesta. Masentunut ei pysty samalla tavalla hallitsemaan tunnetilojaan tai käytöstään kuin terve ihminen.

Edelleen: kenenkään ei tarvitse sietää huonoa käytöstä tai kannatella masentunutta omien voimavarojensa yli. Mutta toivoisin, että masennukseen suhtauduttaisiin myös ihan oikeana sairautena, eikä vain sairastuneen "itsekkyytenä". Ai niin: minä masennusaikanani tiedostin tyystin kuormittavani läheisiäni, minulla vain ei ollut silloin keinoja korjata asiaa. Ne vain menivät tähän klassiseen kehään "kuormitan muita --> läheisilläni olisi parempi ilman minua --> kuole pois". [/quote] Niinkuin tuohon toiseenkin vastasin, olen kasvanut masentuneen äidin lapsena. Ja mulla on omakohtainen elämä kokemuksena siitä kuinka tuhoavaa masentuneen ihmisen lähellä voi olla. Masentuneen jatkuva ymmärtäminen on pahinta mitä voi tehdä, jos ei satu olemaan ammattiauttaja. Masentuneen lähellä muutkin masentuvat helposti, mutta heillä ei ole tilaa edes hengittää kun se ensimmiseksi masentunut tarvitsee koko ajan kaiken hapen. Masennuin tietysti myös itse, mutta erona äitiini en jäänyt vellomaan itsesäälissä vaan hakeuduin terapiaan ja halusin päästä eteenpäin ja katkaista sen paskan etenemisen omiin lapsiini. Näin olen tehnyt ja siinä myös onnistunut. Masennus ei ole itseaiheutettua, mutta ei siitä myöskään koskaan parane jos aina velloo itsesäälissä ja uhrina. Tie ulos masennuksesta tekee erittäin kipeää ja tarvitsee hyvän teraputin, koska silloin joutuu ottamaan vastuun itsestään tavalla mitä ei ole koskaan joutunut. Ymmärrän masennuksen olemuksen erittäin hyvin. Masennusta on erilaista, yleistää ei voi. Ja osa masennuksesta on nimenomaan sitä, että pelkää kohdata tunnepuolen asioita ja niihin liittyvää kipua. Mieluummin uhraa itsensä ja läheisensä, lapsensakin. [/quote] Hei kiitti tästä. Mä olen myös masentuneen äidin lapsi ja se oli/on yhtä helvetinperkelettä.[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 14:12"][quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 13:07"] [quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 12:46"] -- Haluatko nyt tahallaan ymmärtää tämän väärin? Eihän kukaan tahallaan masennu tai ole neuroottinen, vaan kyseessä on häiriö, jonka syihin ei ole voinut vaikuttaa ja josta ilman apua on vaikeaa päästä eteenpäin. Mutta masentunut ihminen on käpertynyt itseensä, ja siten itsekeskeinen. Hetken voisivat myös nämä masentuneet miettiä, että mitenkäs on toisten ihmisten arvon ja jaksamisen laita? Pitäisik heidän vain uupua ja päätyä samaan masennuksen tilaan masennuksen vuoksi? Vai ajatteleeko masentunut olevansa jotenkin erityisempi ja siksi hän saa loputtomasti kuormittaa muita mutta muut eivät tietenkään häntä? Tämä on hankala kysymys, mutta lähtökohtaisesti kaikki ovat samanarvoisia, eikä kenenkään ihmisen kuulu voida huonosti toisen vuoksi. Tämä tuppaa usein unohtumaan masentuneilta tai muuten kovin vaativilta ja tarvitsevilta ihmisiltä. Ja onko erityiskohtelun ja eirtyiseaseman loputon vaatiminen itsekkyyttä vai epäitsekkyyttä? Masennusta on erilaista ja esi syistä johtuvaa, että ei voi yleistää, mutta ajatus siitä että jotakuta voi oman pahan olonsa vuoksi aina vain kuormittaa on väärä.

Minkälaista kykyä ymmärtää ja pohtia toisten ihmisten voimavaroja odotat ihmiseltä, jolle itsemurha on täysin potentiaalinen ja vain toteuttamista vailla oleva vaihtoehto? Tai ihmiseltä, joka autoa ajaessa pohtii vakavasti, olisiko maailmalle parempi, jos hän ajaisi autonsa ojaan tai täräyttäisi rekan kylkeen?

Minusta sinä odotat terveen ihmisen ajatuksenkulkua sairaalta ihmiseltä. Enkä ymmärrä, miksi edes kierrämme tämän "itsekkyyden" ympärillä. Masentunut on hyvin usein käpertynyt itsensä sisään ja heijastaa asioita negatiivisessa mielessä itseensä. Mutta edelleen: kyse on sairaudesta. Masentunut ei pysty samalla tavalla hallitsemaan tunnetilojaan tai käytöstään kuin terve ihminen.

Edelleen: kenenkään ei tarvitse sietää huonoa käytöstä tai kannatella masentunutta omien voimavarojensa yli. Mutta toivoisin, että masennukseen suhtauduttaisiin myös ihan oikeana sairautena, eikä vain sairastuneen "itsekkyytenä". Ai niin: minä masennusaikanani tiedostin tyystin kuormittavani läheisiäni, minulla vain ei ollut silloin keinoja korjata asiaa. Ne vain menivät tähän klassiseen kehään "kuormitan muita --> läheisilläni olisi parempi ilman minua --> kuole pois".
Niinkuin tuohon toiseenkin vastasin, olen kasvanut masentuneen äidin lapsena. Ja mulla on omakohtainen elämä kokemuksena siitä kuinka tuhoavaa masentuneen ihmisen lähellä voi olla. Masentuneen jatkuva ymmärtäminen on pahinta mitä voi tehdä, jos ei satu olemaan ammattiauttaja. Masentuneen lähellä muutkin masentuvat helposti, mutta heillä ei ole tilaa edes hengittää kun se ensimmiseksi masentunut tarvitsee koko ajan kaiken hapen. Masennuin tietysti myös itse, mutta erona äitiini en jäänyt vellomaan itsesäälissä vaan hakeuduin terapiaan ja halusin päästä eteenpäin ja katkaista sen paskan etenemisen omiin lapsiini. Näin olen tehnyt ja siinä myös onnistunut. Masennus ei ole itseaiheutettua, mutta ei siitä myöskään koskaan parane jos aina velloo itsesäälissä ja uhrina. Tie ulos masennuksesta tekee erittäin kipeää ja tarvitsee hyvän teraputin, koska silloin joutuu ottamaan vastuun itsestään tavalla mitä ei ole koskaan joutunut. Ymmärrän masennuksen olemuksen erittäin hyvin. Masennusta on erilaista, yleistää ei voi. Ja osa masennuksesta on nimenomaan sitä, että pelkää kohdata tunnepuolen asioita ja niihin liittyvää kipua. Mieluummin uhraa itsensä ja läheisensä, lapsensakin.
Hei kiitti tästä. Minä olen myös masentuneen äidin lapsi ja se oli/on yhtä helvetinperkelettä. Mun koko lapsuus, nuoruus ja varhaisaikuisuus meni täysin pelkästään mun äidin ymmärtämiseen, tukemiseen, kestämiseen ja kaitsemiseen. Se oli jumalattoman itsekäs teko siltä, voin rehellisesti sanoa et mun ekat 23 vuotta oli täydellisen pilalla sen tähden. Mä (ylläri, ylläri) masennuin myös (kiitti vitusti siitäkin). Paranin vasta kun muutin riittävän kauas. Ja kyllä, itsekästä siitä syystä, et sitä apua olis voinu (vois vieläkin) hakea, mutta kun ei jumalauta hae. Ei, vaikka mikä olis. Ei, vaikka oman lapsen mielenterveys sitä vaatis. On mukavampaa piehtaroida siinä 'enhän mä nyt mitään sellasta ku mul on tää masennus, enhän mä sitä tarkottanu, mä vaan puhun sivu suuni ku mul on tää masennus, en viitti opetella sitä asiaa ku mul on tää masennus'

Onkohan meillä sama äiti....? Vai sitten vaan masentuneen kanssa eläminen on tuollaista. Joo muta kyllä on pöyristyttävää tällä historialla lukea tätä ketjua. Itsemurha uhkaa kun on niin surkeaa, mutta se kuinka omat lapset selviytyvät, sillä ei ole mitään väliä. Kaikkien pitäs vaan päätä silitellä ja ymmärtää. Ja juu, masennus ei ole itse valittu mutta ASENNE miten siihen suhtautuu on todellakin. Omien pelkojensa otakia uhraa omatt lapsensa. Ja rakkaat masentuneet, kaikki mitä te pelkäättä, ettekä voi sentähden ratkoa asoita ovat loppujen lopulksi silkkaa harhaa ja mielikuvitusta. Jos leijona uhkaa syödä teidät, niin silloin on kyseessä oikea pelko. Ne menneiden kokemusten pelot eivät perustu mitenkään nykyhetkeen, joten niiden kohtaaminen ja selvittäminen eivät aiheuta mitään todellista pahaa. Vaikka turha tätä on noille selittää, ovat loukkaantuneita kaikki eivät palvele heidän elämää suurempaa tuskaansa. Ainoa mikä on erittäin surullista on, että vaikka masentunut vaivautuisikin hakemaan hoitoa, hyvää hoitoa ei ole läheskään kaikille.

(toivottavasti tää lainaus ja rivinvaihdot nyt toimii tässä mobiilissa)

Jep, sama äiti taitaa olla :) Joo-o, sitä on paska ihminen kun ei jaksa/halua/pysty pyhittämään omaa elämäänsä toisen kärsimykselle, tämä on se viesti mitä saa kuulla. Eteenpäin meneminen, avun hankkiminen (todella vaikeaa kyllä, sen olen huomannut! Ihan surkeeta suorastaan) tai ylipäätään minkäänlainen yrittäminen ei vaan ole vaihtoehto. Se iäinikuinen piehtarointi kyllä on. Mutta ei tätä turhautumista ymmärrä ne, jotka ei oo tätä joutunu kokemaan. Vitun vaikee enää heruttaa sympatiaa masentuneille (joilla on himassa skidejä jotka on niistä täysin riippuvaisia) jotka (täälläkin) vaan jankuttaa et 'emmä pysty' Koittakaa vaan pystyä, perkele. Lastenne elämän siinä pilaatte ku 'ette pysty'. Pahoittelen provokatiivista otetta, aihe saa mun veren kiehumaan sattuneesta syystä. Kiitos ja anteeksi.

^ no eihän tota ylläolevaa pysty lukemaan ollenkaan. Mobiililainaus epäonnistui täysin. Pahoittelut!

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 16:58"]

Alkoholisti paranee, kun lakkaa juomasta.

Masentunut paranee, kun...mitä? Lakkaa ajattelemasta? Siis samalla logiikalla.

Masennus on harvoin ainoa sairaus, joka masentuneelta löytyy. Lisäksi monella sen syyt ovat lapsuudessa tai traumaattisissa kokemuksissa jossain vaiheessa elämää. Kuinka näistä parannutaan "yksinkertaisesti"?

Ja miksi niin moni on vittuuntunut, kun masentunut ei pysty nostamaan itseään takaisin pystyyn? Mitä se kertoo teistä, ihmisinä?

[/quote]

Mä olen entinen vaikeasti masentunut, ja kyllä muakin alkaa aina vituttaa kun joku jankuttaa miten masentunut ei voi sitä ja ei voi tätä ja ei sieltä nousta "itseään niskasta kiinni ottamalla". 

Mitenkäs sitten? Kun mun kokemus masennuksesta paranemiseen on nimenomaan se, että kukaan muu ei sitä masennusta voi parantaa kuin masentunut itse. Ja se on helvetin raskasta ja pelottavaa, koska siinä joutuu haastamaan täysin oman minäkuvansa ja maailmankuvansa, kaiken minkä on aiemmin todeksi uskonut. Kyllä mä muistan sen hetken, kun musta tuntui että mä olen tyhjä ja hauras kuin kaupan hedelmäpussi, vailla mitään käsitystä siitä kuka mä sitten loppujen lopuksi olen ja mitkä mun totena pitämät asiat on oikeasti totta, ja jos ne on valetta, niin mikä sitten on totuus?

Ei se tietenkään tapahdu päivässä eikä viikossa, ei kuukaudessa. Mutta se tapahtuu sen kautta, että tajuaa niiden tervehtymisen avainten olevan omassa itsessä, ei missään muualla. Siitä että joku toinen nostaa ylös sängystä ei ole mitään apua, itse on noustava.

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 17:01"]

"Vakavasta masennuksesta toipumisella ei ole tekemistä oman tahdonvoiman kanssa."

Näin lukee virallisessa hoito-ohjeessa masentuneen kohdalla. Mutta täällähän pyörii lääkäreitä ym., jotka "tietävät" masennuksen lähtevän oikealla asenteella jne....

[/quote]

Ei kyse olekaan tahdonvoimasta. Ihan sama kuin laihdutuksessa, ei itsensä kiusaaminen, rankaiseminen ja piiskaaminen auta mitään. Ei masentuneen pidä sanoa itselleen, että senkin laiska paska, nyt ulos. Vaan todeta, että kyllä mä taidan siihen pystyä, että pesen yhden koneellisen pyykkiä. Ja sitten ottaa siitä "ilo" irti. Siis hyväksyä se, että tähän pystyin ja olla tyytyväinen saavutettuun tavoitteeseen.

Muutenkin jos katsotaan mitkä on masennustilastot ja millaisia määriä täällä vedetään masennuslääkkeitä, niin enpä pidä kovin kummoisena nykyisiä hoitosuosituksia. Ihan käsittämätöntä paskaa selittää, että masentunut ei voisi itse vaikuttaa tilaansa.

Lakkasin pitämästä yhteyttä masentuneeseen ystävään, joka olisi halunnut, että minä olen hänen ystävänsä, mutta hän ei itse jaksanut olla ystävä minulle. Jonkin aikaa jaksaa toki toista auttaa ja tukea, mutta minäkin tarvitsisin sitä tukea. Tai edes sitä, että näkemiset olisivat joskus kivoja ja hauskoja, eivät masentavia ja ahdistavia.

Lisäksi, tajusin että tällä ystävällä on asiat todella hyvin. Hän jaksaa matkustella, bilettää, shoppailla, pitää juhlia, töitäkin on... Silti vain aina ahdistaa ja masentaa, kaikki on toivotonta ja kurjaa. Mitähän elämän oikein pitäisi tarjota, että olisi kivaa ja kaikki hyvin?

Kerroin hänelle etten valitettavasti ehdi nyt puoleen vuoteen näkemään. En millään tavalla syyllistänyt, enkä sanonut että johtuisi hänestä, syytin työkiireitä yms. Hän silti päätti painostaa minua näkemään, mm. uhkaili itsemurhalla. En vastannut kyseiseen viestiin muutamaan viikkoon, sillä en käsitä miten kukaan kehtaa kuvitella että toisen ihmisen velvollisuus on rientää hänen tueksensa ja turvaksensa, ettei hän nyt vain mene tappamaan itseänsä.

Ja niin. Minä olen itsekin masentunut. Minä en jaksa bilettää, en jaksa hymyillä juhlissa. En kerro kellekään mitään elämästäni, koska elämäni on surullista. Matkustamaan kykenen, mikäli saan levätä paljon, ja olla omissa oloissani eikä minun tarvitse olle hyppimässä ja pöpisemässä koko ajan. Olen nyt viettänyt muutaman vuoden ilman sosiaalielämää, ja oloni on parempi kuin silloin kun sain toimia masentuneen ystäväni tukena ja apuna. Tämä ystäväni ei todellakaan käsitä kuinka voin olla niin itsekäs ja julma että kiellän häneltä ystävyyden, vaikka se hänelle merkitsee niin kovin paljon, ja olen niin tärkeä ja rakas.

[quote author="Vierailija" time="29.09.2014 klo 22:15"]

En usko, että masentuminen vaatii itsekkyyttä.

[/quote]

Minun tilanteeni vaati sen, että vastuu lapsista siirtyi osittain päiväkotiin, siis se, että romahdin, kun vihdoin oli "aika" tai aikaa. Olen pakoillut tunteita ja ollut yliahkera koko ikäni.

Minä olen keksinyt oivan keinon kommunikoida masentuneiden ystävieni kanssa. Siinä vaiheessa kun alkaa se itsetuhoisuudella uhkailu ja kiristäminen, hymyilen suloisesti ja sanon, että jokaisella on oikeus päättää elämästään. Jos ei tunne jaksavansa tätä loppuun, jokaisella on oikeus lopettaa se, minä ymmärrän sen hyvin. Kummasti on loppunut se itsesäälissä vellominen ja masentuminen siihen.

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 14:56"]

Masennus on sairaus kuten alkoholismikin. Alkoholismistakaan ei parane koskaan, jos ei suostu ottamaan vastuuta itsestään. Alkoholismi aiheuttaa paljon haittaa läheisille. Masennus myös. Siksi se oma asenne ja halu parantua olisivat aika olennaisia kysymyksiä. Ja tuki, tietenkin. Olisi hauska kuulla, millaisia kuvitelmia tämän ketjun masentuneilla on siitä miten he tulevat paranemaan. Vai eikö ole tarkoitusta parantua?

[/quote]

Onpas syyllistävä kommentti. Alkoholismilla ja masennuksella on se ero, että MASENNUKSEEN EI LIITY MINKÄÄNLAISTA VALINTATILANNETTA. Minulla oli sellainen kuvitelma, että kun käyn terapiassa ja otan lääkkeeni, niin toivottavasti paranen. Ja minä paranin, ainakin toistaiseksi, sillä masennukseni tuppaa ainaa palaamaan.

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 15:15"]

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 14:01"]

Minulla on masennuksen takia sairaseläkkeelle jäänyt ystävä. Hän jäi eläkkeelle siis nelikymppisenä jo. On todella haastavaa olla hänen ystävänsä. Aina en jaksakaan. Kun itselläni on rankka aika, huono päivä, tai ole sairas, hän silti kaataa niskaani kaikki ongelmansa (jotka olen kuullut jo sata kertaa) mutta ei kysy kertaakaan,mitä minulle kuuluu, miten minä jaksan. Hän soittaa ja aloittaa valittamisen heti. Hän on aina suuri uhri. Elämä ei ole antanut hänelle kaikkea mitä hän halusi jne

Minusta hän voisi itse nousta sieltä suosta ja ottaa elämältä sen, mitä on jäänyt vaille. Mikä häntä estää? 

[/quote]

Minulla on myös tuollainen ystävä, sairaseläkkeellä masennuksen vuoksi hänkin. Yhteydenotot ovat juuri tuollaisia. Lisäksi hän jotenkin glorifoi tilansa ja on alkanut puhua siitä kuin hauraana kukkasena, jota kaikkien pitää vaalia. Jos hänelle sattuu joku asia, joka on harmittava, muttei maailmaa kaatava, hän sanoo nykyään heti, että teille muille tämä ei tietenkään olisi niin iso juttu, mutta hänelle, jolla on näin rankkoja kokemuksia ollut, tämä on tosi raastava kokemus, ja kun hän on niin paljon saanut paskaa niskaan, hänen ei tarvitse jaksaa mitään jne. Eikä hän koskaan kysy minun elämästäni tai kuulumisistani. Kaikki pyörii vain hänen ympärillään.

[/quote]

Oli jotenkin helpottavaa lukea tuo kommenttisi. Minä olen siis tuo, jonka tekstiä lainasit. :) Masentuneen ystäväkin kärsii, mutta ystävää ei silti halua hylätä. minä vain haluaisin tavata ystäväni joskus ihan vain ilosta enkä säälistä. Mutta hän ottaa itse tuon sääli minua-roolin. Olisi hänelle itselleenkin parempi ajatella välillä jotein ihan muuta kuin - omaa itseään.

Totta! Kukapa ei sairastuisi masennukseen jos joutuisi olemaan tuollaisten ihmisten ympäröimänä kuin moni ketjuun vastanneista![quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 06:01"]

Itsekkyys aiheuttaa masennusta? Kun näitä kommentteja lukee, ei ole ihme, että Suomessa niin moni depressiosta kärsii. Minulla on toistuva keskivaikea masennus, siihen lääkkeet, enkä todellakaan tee ohareita kenellekään. Mutta osa teistä vaikuttaa niin epäempaattisilta kusipäiltä, että toivon masentuneen ystävän välttävän teitä kuin ruttoa. Ihan oman terveytensä vuoksi.

[/quote]

Mulla masennus uusii nyt 4 kertaa. Oon ihan loppu ja tuntuu, etten jaksa enää. Haluaisin nähdä kavereita, mutten vaan jaksa ja teen oharit joskus jopa viime hetkellä. Kun lähden käymään ulkona pelkään, että yhtäkkiä vaan alan itkeä. En tahallaan ole näkemättä ihmisiä tai tee ohareita, mutta en vaan pysty tekemään asioita, en myöskään, nuku tai tee mitään muutakaan, jos oikein huono päivä.

Toivon, että olen ystäväsi ja pääsen käyttämään tuota sinuun kun sairastut :)[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 17:35"]

Minä olen keksinyt oivan keinon kommunikoida masentuneiden ystävieni kanssa. Siinä vaiheessa kun alkaa se itsetuhoisuudella uhkailu ja kiristäminen, hymyilen suloisesti ja sanon, että jokaisella on oikeus päättää elämästään. Jos ei tunne jaksavansa tätä loppuun, jokaisella on oikeus lopettaa se, minä ymmärrän sen hyvin. Kummasti on loppunut se itsesäälissä vellominen ja masentuminen siihen.

[/quote]

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 14:40"][quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 13:50"]

Masentuneenakin voi kommunikoida. "Olenkin tosi maassa. En pysty lähtemään kotoa. Tuletko tänne käymään vai nähdäänkö toiste?" "En pysty nyt keskittymään kunnolla. Haluan kuulla kuulumisesi mutta älä pahastu jos en muista kaikkea. Olet minulle silti tärkeä."

[/quote]

Onko tuollaisten asioiden tunnustaminen helppoa terveellekään? Ei. Puhumattakaan masentuneelle, joka uskoo, että maailma olisi parempi paikka jos hän tappaisi itsensä. Ehkä joku ottaa sen kymmenkertaisen annoksen tabuja tänä iltana, kiitos tämän ketjun. Tai tarttuu isän vanhaan armeijapistooliin ja räjäyttää aivonesteet veren kera ruusutapetille. 

Ei oo enää kusipäisyyttä ei. :) Joskus, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, on parempi pitää ne mölyt mahassa eikä satuttaa ihmisiä, joilla jo valmiiksi menee huonosti. 
[/quote] Olen tuon kommentin kirjoittaja. Ollessani itse sairaana syvässämasennuksessa pyrin tuollaiseen kommunikaatioon. Järkeni toimi, tunteeni tai mikään muukaan muu ei toiminut. Loogisesti tiesin olevani ystävilleni tärkeä vaikka siltä ei yhtään tuntunut js olisin mieluummin kuollut pois.

Näitä keskusteluja lukiessa ei voi kuin todeta, että oma kärsimys ei läheskään aina valista. Kuinka monetta kertaa luen näitä kommentteja, joissa kerrotaan itsensä olleen vaikkapa vaikeasti masentuneita, mutta silti selviten sata kertaa paremmin "kuin ne muut". Minä sentään yritin. Minä en sentään jäänyt kotiin makoilemaan. Minä sentään otin itseäni niskasta kiinni. 
Ja silti me olemme kaikin olleet niitä kurjia masentuneita, joita tässä nyt kilvan ruoditaan laiskoiksi, saamattomiksi ja ties miksi. 

Minä muuten olen "niitä muita", jotka eivät pystyneet omin voimin hakeutumaan avun piiriin. Minun oma vanhempani soitti puolestani ja tarjoutui jopa viemään minut paikan päälle, jos en yksin pystyisi. Ja jotakin hän teki oikein, koska minä paranin ja nyt voin vallan hyvin. 

Eli minä sanoisin, että kyllä se auttava käsikin on tarpeen siinä avunohjauksessa. Joskus on yksinkertaisesti niin väsynyt ja lamaantunut, että perustoimintojenkin tekeminen on sula mahdottomuus, saati sitten lääkärin pakeille meno. 

P.S Älkää tulkitko näitä kommentteja siten, että minä jotenkin oikeuttaisin lasten kaltoinkohtelun masennuksen varjolla. En oikeuta, en pidä hyvänä enkä hymistele, en silittele päätä enkä mitään muutakaan. 

Jos kerran masentuminen on itsekkyyttä ja valintakysymys tiettyyn pisteeseen saakka, miten selitätte että vastasyntynytkin voi masentua?

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 16:58"]

Alkoholisti paranee, kun lakkaa juomasta.

Masentunut paranee, kun...mitä? Lakkaa ajattelemasta? Siis samalla logiikalla.

Masennus on harvoin ainoa sairaus, joka masentuneelta löytyy. Lisäksi monella sen syyt ovat lapsuudessa tai traumaattisissa kokemuksissa jossain vaiheessa elämää. Kuinka näistä parannutaan "yksinkertaisesti"?

Ja miksi niin moni on vittuuntunut, kun masentunut ei pysty nostamaan itseään takaisin pystyyn? Mitä se kertoo teistä, ihmisinä?

[/quote]

Alkoholisti ei parane niin, että yksinkertaisesti päättää "nyt loppu juominen". Alkoholisti paranee sillä että myöntää oman sairautensa ja päättää kohdata ongelmansa. Uskaltaa myös mahdollisesti hakea apua ja kohtaa joka päivä sen houkutuksen vajota entiseen elämään, mutta joutuu pistämään itsensä kuriin ja tsemppaa itse itsensä askel askeleelta kohti normaalia elämää. Joutuu etsimään rohkeutta itsestään, jotta kohtaa jokapäiväisen arkielämän palaamatta entiseen.

Masennuksesta ei niin paljoa kokemusta, mutta eivät nuo kaksi ehkä niin kaukana toisistaan ole...

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 16:58"]

Alkoholisti paranee, kun lakkaa juomasta.

Masentunut paranee, kun...mitä? Lakkaa ajattelemasta? Siis samalla logiikalla.

Masennus on harvoin ainoa sairaus, joka masentuneelta löytyy. Lisäksi monella sen syyt ovat lapsuudessa tai traumaattisissa kokemuksissa jossain vaiheessa elämää. Kuinka näistä parannutaan "yksinkertaisesti"?

Ja miksi niin moni on vittuuntunut, kun masentunut ei pysty nostamaan itseään takaisin pystyyn? Mitä se kertoo teistä, ihmisinä?

[/quote]

Ei kukaan ole puhunut yksinkertaisesta paranemisesta. Ei sellaista ole. lapsuudentraumojen kohtaaminen on helvetillistä työtä. Mutta se pitää aloittaa ja tehdä itse. Sekä alkoholismissa että masennuksessa on ainakin se asia, ettei kykene läheisyyteen vaan pakenee sitä, toinen viinaan, toinen masennukseen, tai miksi sitä nhyt sitten halutaankaan nimittää, kontaktittomuuteen ja itseensä ja omaan arvottomuuteen käpertymiseen. Molemmista tie pois onYHTEYS TOISIIN IHMISIIN, mutta sitä yhteyttä ei voi ruuvata kalloon ulkoapäin. Sitä täytyy itse haluta, vaikka se tie olisi kuinka kipeä. Ja siinä on se VASTUU. Olet itse vastuussa siitä jäätkö sinne loputtoman väsymyksen syövereihin vai etsitkö tietä pois, haetko apua. Kukaan muu ei voi loputtomiin pitää masentunutta hengissä eikä myöskään kulkea hänen tietään tai muuten elää hänen puolestaan. Vastuu on sitä, että sen sijaan että syytät muiden käytöstä tms omasta tilastasi, haluat selvittää mikä sussa itsessäsi ja historiassasi saa aikaan sen että masennut. Elämä on epäreilu ja kova, ei se masentuneenkaan vuoksi muuksi muutu. Ja tukea tietenkin tarvitsee, ja hyvää terapiaa. Mutta se, että ottaa niitä askelia, vaikka olisivat kuinka pieniä alkuun, on itsestä kiinni. (ja no, siitä että on tukea, ei kukaan vaikeasti masentunut tai alkoholisoitunut pysty yksin) Kysyin tuolla aiemminkin, mien te jotka olette päässeet masennuksesta, pääsitte siitä? Ja miten te jotka olette masentuneita, ajattelette että paranette? Tämä ketju nimittäin vahvistaa sitä mielikuviaa, että ihminen väistää tosiasioita ja oikeita vastauksia voidakseen säilyttää oman turvallisen kurjuutensa.

Mun lapsuudenperheessä oli masennusta. Rankkaa sellaista. Ja siitä koitui mulle paljon ongelmia. Ja ehkä olin myös masentunut, vuosia, sitä ei vain diagnosoitu, kun ei kenelläkään ollut aikaa semmoisia pohtia. Kun niitä omia ongelmia oli paljon. Olen joutunut käymään pitkän terapian. Lääkkeitä en ole syönyt koskaan enkä syö. Kaikkein ahdistavampina aikoina ainoa motivaationi oli että mun on jaksettava, kestettävä kaikki se tuska ja suru ja viha lasteni vuoksi. Jotta he saisivat nauttia elämästään ja kasvaa siksi miksi heidät on tarkoitettu. Se oli riittävän suuri motiivi nousta syvältä. Luulen ettei mikään muu syy olis riittänyt. TUntuu että jotkut tässä ketjussa haluavat säilyttää masennuksensa jonakin erityisasemana, jota ei saa mitenkään kritisoida, ja jolle ei mitään itse voi tehdä. Tahdonvoimalla ei parane, mutta tahdonvoimalla otetaan askelia kohti valoa ja selvitetään niitä ongelmia. Ilman omaa tahdonvoimaa ei parane. Se on varma. KOska olen ikäi seurannut eräidenkin läheisteni itsesäälissä pyöriskelyä ja kantanut osaltani sen seurauksia, ei paljon tee mieli päitä silitellä. Tietenkään missään psykoosin partaalla ei kykene toimimaan järkevästi, mutta vaikea uskoa että kaikki täällä kirjoittavat masentuneet samalla itsetuhoisesti itseään viiltelevät tms. Anteeks nyt. Mutta aika paljon on aiheesta kokemusta.