Minkä psykologisen teorian kautta olet saanut jotain elämäsi solmuja auki?

Mutta mua ainakin helpotti, enkä enää syyttänyt itseäni epäsosiaalisuudestani, kun kuuntelin sen yhden tunnetun suomalaisprofessorin luentoja personallisuuden synnynnäisistä piirteistä.

Tämän luettuani ymmärsin jotain läheisiäni huomattavasti paremmin ja elämä on sitä kautta ollut helpompaa. Ja ehkä omaa käytöstäkin voi ymmärtää paremmin.



Helppo lukuinen ja tajuinen kirja.

Sain apua esimerkiksi Ben Furmanin kirjasta "Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus".

Mitä nyt olen helvetin vihainen vanhemmilleni, että olivat sellaisia kuin olivat... : ( Yritän nyt oppia elämään itseni kanssa pikkuhiljaa sovussa. Vaikeaa on!



Bowlbya lukiessa kannattaa kuitenkin ajatella asiaa kriittisesti: nykyään ymmärretään, että lapsilla on synnynnäisiä temperamenttieroja, joten he eivät aina käyttäydy siten, kuin Bowlby kuvitteli. Kaikki lapsen "outo" käytös ei ole merkki huonosta vanhemmuudesta.

Tuli mieleen, että myös Albert Ellisin kirjat ovat hauskoja. Kyse on siis kognitiivisen terapian eräästä haarasta ja Ellis on aika...suorasanainen. Hyvällä tavalla.

Samaten temperamenttia ja sen eroja käsittelevä kirjallisuus on ollut hyödyllistä (mm. Keltikangas-Järvinen).

Minulle tuo kiintymyssuhdeteoria on täysin uusi juttu mutta nyt kun se mainittiin tuossa toisessa ketjussa, ymmärsin, että tämähän koskee minua.



Itseäni kuvaa tämä niin hyvin:

"Itseriittoisilla on myönteinen käsitys itsestä ja kielteinen käsitys toisista. He uskovat turvaa hakiessaan tulevansa torjutuiksi ja siksi he kieltävät kiintymyksen tarpeensa. Itseriittoiset pyrkivät elämään ilman toisten ihmisten rakkautta ja tukea ja olemaan emotionaalisesti riippumattomia. He erottavat seksuaalisuuden tunneperäisestä sitoutumisesta ja pitävät itsensä paljastamista epämiellyttävänä. Ajan myötä kiintymyksen tarpeiden kieltäminen automatisoituu ja on tiedostamatonta."



Voiko 6 suositella jotakin teosta, jota kautta olisi hyvä tutustua Bowlbyyn?



ap

joten tämä on vähän siinä mielessä ontuva vastaus, mutta juuri valmistuneen tutkimuksen mukaan ei ole merkitystä terapian onnistumiselle, minkä teoreettisen viitekehyksen tai terapiamallin mukaan hoidetaan. Hoitovastetta tuli kaikilla eri muodoilla.



Oleellista ja merkittävää näyttää olevan suhde.

Kuulluksi ja ymmärretyksi tuleminen ja hyväksytyksi tuleminen, sekä uusien näköalojen ja mahdollsesti ratkaisumallien löytyminen umpikujan keskelle.



Miksi sitten psykologista teoriaa edes tarvitaan? Muun muassa siksi, ettei terapeutti astuisi itse sudenkuoppaan. Esimerkiksi, että on tietoinen mielen prosesseista, transferenssista jne ettei ryhdy "lääkitsemään" omia haavojaan vaan kykenee pitämään painopisteen potilaassa.



Psykologiset teoriat auttavat ymmärtämään miten ihmisen mieli ja psyyke rakentuvat, miten ne murretaan mutta miten ne toisaalta myös eheytyvät.



Itse uskon voimakkaasti dialogiin paranemisprosessissa. Siinä terapeutti (tai ystävä, ylimalkaan keskustelukumppani) asettuu ei diagnosoimaan eikä keskittymään valmiisiin malleihin vaan todella kuuntelemaan ja sitten liittymään kerrottuun tarinaan avaavilla ja merkityksellisillä kysymyksillä. Uskon kysymysten parantavaan voimaan. Eniten uskon kuitenkin, työnikin puolesta siihen, että meillä ON kyky myötätuntoon, auttamiseen ja puolella olemiseen. Usein siihen tarvitaan ammattilaista siksi, että ns vertainen ei pysty irrottautumaan kuuntelemiseen vaan on "kiinni" itsessään ja omissa kysymyksissaään