Parempi erota kun "kasvettiin erilleen" ja "lapsetkin vaistoaa"... Vi**u mitä luusereita!!!
Mä en usko oikeastaan rakkaus-liittoihin vaikka onhan niitäkin olemassa. Veikkaan että suurin osa liitoista ei kuitenkaan enää viimeistään 10 vuoden jälkeen perustu rakkauteen, vaan enemmänkin kumppanuuteen, vanhemmuuteen ja järkisyihin. Tänä päivänä ihmiset tosin on itsekkäämpiä ja eroavat kun "kasvataan erilleen" ja kun "lapset kyllä vaistoavat". Paskat sanon minä. Käsittämätöntä kun erotaan heti ekoissa vastoinkäymisissä tai kun tulee tylsää ja hiljaisia hetkiä puolison kanssa. Pistetään oma onni lasten onnen edelle ja puolustellaan sitä ajattelemalla "ansaitsen parempaa". Lapset olisivat ansainneet parempaa. Ei lasten kuulukaan ajatella että avioliitto on kylki kyljessä istumista. Ei ainakaan mun vanhemmat olleet sellaisia. Enkä kyllä muista lapsuudesta kavereidenkaan vanhemmista että jotkut olisivat olleet rakastuneen oloisia. Kyse oli mun mielestä jo silloin vain kumppanuudesta ja vanhempien valinnasta. Siitä ettei luovuteta, elämässä sillä asenteella ei kauas pääse.
Omat vanhemmat erosivat kun olimme aikuisia ja se oli ihan ok. Ei siitä tullut mitään traumoja. Toisin olisi varmaan ollut jos olisivat eronneet kun oltiin lapsia. Hatun nosto siis vanhemmille jotka perheen perustamispäätöksen kerran tehtyään vievät sen kunnialla loppuun ja antavat lapsilleen ehjän perheen.
Ja joo, tottakai on alkoholismia ja väkivaltaa mutta se on asia erikseen, mut se että puoliso vituttaa ei ole kunnon syy erolle.
Kommentit (32)
Tärkeintä on rakkaus lapsiin. Mä tajusin vasta aikuisena, että mun vanhemmat ei toisistaan juuri välittäneet. Eivät tehneet koskaan yhdessä mitään, eivät tainneet edes viihtyä samassa huoneessa, tulivat kuitenkin ihan hyvin toimeen ja pyörittivät arkea yhdessä. Emme edes lomailleet yhdessä vaan aina vain toisen vanhemman kanssa. Vanhempien lomatkin oli aina eri aikaan. En osannut edes kaivata yhteistä lomaa, oli kivaa kun sai tavallaan kaksi kesälomaa, ensin toisen ja sitten toisen vanhemman kanssa ja koko kesän ajan oli toinen vanhemmista kotona.
Ei tuo tullut edes mieleen, todennäköisesti siksi että tunsimme itsemme rakastetuiksi. Ei ollut yhtään epäselvää etteikö äiti ja isä olisi meitä rakastaneet. Oli turvalinen olo. Että se siitä kyllä lapset vaistoaa-jutusta.
Vanhemmat erosivat kun oltiin yli parikymppisiä. Äidin kanssa joskus siitä ollaan puhuttu ja äiti sanoi että vaikkei se mikään suuri rakkaustarina ollutkaan vaikka vielä hääpäivänä oli siinä uskossa ja välillä oli vaikeaa elää sitä arkea, niin kyllä siitä kuitenkin selvisi. Ajatteli vain että itse ole korttini valinnut ja näillä pelataan. Eikä ole kuulemma katunut kun näin hyviä tyttöjä perheestä kasvoi :).
Mitä tää tarkoittaa:
"Mä en usko oikeastaan rakkaus-liittoihin vaikka onhan niitäkin olemassa."
haluttaa uutta mulkkua. Kuka sitä ny jaksaa aina sitä samaa.
Nimi. erosimme ystävinä
Harva sitä on naimisissa rakkaudesta... Mutta mä tunnen yhden kuusikymppisen pariskunnan jotka on olleet 16-vuotiaista yhdessä ja edelleen silmin nähden rakastuneita. Sen näkee hellistä katseista ja kädestä pitämisistä yms.
Jos pitää 20-30 vuotta olla väkisellä yhdessä, niin voiko se olla katkeroittamatta?
En mä ainakaan olisi toivonut äitini jäävän avioliittoonsa, päin vastoin. Mutta jäi. Sairastui henkisesti ja pahasti, elämä ei todellakaan ollut sitä mitä olk ajatellut. Eikä me lapsetkaan olla kovin hyviä esimerkkejä siitä, että ehjä perhe on onni ja autuus.
ja niihin vaikuttavat asiat.
Jos sinulla ei ole esim. juoppoa, hakkaavaa miestä, henkisesti tyrannisoivaa ja alistavaa miestä, nimittelevää ja vähättelevää miestä, niin onneksi olkoon.
Joillakin on. Hyvä, jos näistä luusereista pääsee eroon.
Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä 12 vuotta. Tuona aikana rakkaus on vain kasvanut ja vahvistunut. Myös seksi on parantunut. Meillä on 3-vuotias lapsi. Toki olemme sitoutuneet tähän ihan järjen tasollakin, kriisit on kahlattu vain läpi kun on tullut, mutta en silti oikein allekirjoita tuota että olisi jotenkin väistämätöntä että loppujen lopuksi jäljelle jäisi vain ne järkisyyt olla yhdessä. Oma kokemukseni on kyllä lähes päinvastainen. Alkuun olin hyvin epävarma siitä sovimmeko yhteen. Enää en ole epäillyt vuosiin.
tylsää ja hiljaista 10 vuotta. Hampaat irvessä yritettiin, mutta sitten luovutettiin.
Nyt tuntuu että tuhlattiin siinä vain kaikkien elämästä 10 vuotta, olisi pitänyt erota jo paljon aikaisemmin.
Tosin ei erottu ensimmäisissä vastoinkäymisissä mutta kuitenkin mies huomasi 10 vuoden jälkeen että tämä ei nyt ollut ihan sitä mitä halusi. Onneksi sai sen sanottua edes silloin. Eihän tuossa jestas väkisin tarvitse olla.
Miten joku voi sanoa tuhlaavansa elämäänsä kun pysyy liitossa? Eikö se tuo rikkautta että lasten on parempi olla, saavat enemmän huomiota jne. Ite olette valintanne tehneet, eläkää sen kanssa! Jos tuli tehtyä huono valinta niin voi, voi! Jos lapset ei kärsi, niin se on sen arvoista.
Opettajana täytyy sanoa että kun kuulen lapsen vanhempien erosta niin aina alkaa vähän jännittää kuinka käy. Se on niin iso elämänmuutos lapselle että siinä muuttuu usein lapsikin. Mihin suuntaan, se onkin arvoitus. Valittettavasti ehkä 70% siihen huonompaan suuntaan.
No, onneksi lapset on kumpikin jo 9v kuluttua ns aikuisia ja täysi-ikäiisä niin sitten saan sinunkin siunauksesi erolle.
Toiv en sitä ennen muuraudu alapäästäni umpeen tai ole katkeroitunut rusinaksi.
Terv.36v nainen joka ollut 20v miehensä kanssa yhdessä (12v aviossa) ja viimeiset 6v lähes 100%ssa selibaatissa miehen haluttomuuden vuoksi.
Ja ps, en ole pettänyt.
olen aloittajan kanssa. Me ollaan miehen kanssa oltu vajaa 10 vuotta yhdessä ja ymmärrän kyllä, miksi tässä vaiheessa monet eroaa. Toisen naama kyllästyttää ja välillä miettii, olisiko jonkun toisen kanssa kivempaa.
Mutta. Elämän ei kuulu ollakaan pelkästään ruusuilla tanssimista ja intohimoa ja Suurta Rakkautta koko ajan. Minusta hienointa on se, jos huonon ajan jälkeen rakastuu uudestaan omaan puolisoonsa.
Mun vanhemmat erosi, kun olin alle 10v ja mä en halua tehdä samaa omille lapsille. Niillä on oikeus ehjään perheeseen ja niin kauan, kun kenelläkään ei ole paha olla tässä perheessä, niin yhdessä pysytään. Aina tulee alamäkiä, ja kuuluu tullakin, mutta jos yhdessä panostaa perheeseen ja varsinkin parisuhteeseen, niin tulee niitä ylämäkiäkin.
minusta on vielä paljon luuserimpaa ja itsekkäämpää kasvattaa lapset ympäristössä, jossa heidän vanhempansa riitelevät jatkuvasti eivätkä kunnioita toisiaan tippaakaan.
Täytyy myös muistaa että yksi ihminen ei pysty pitämään liittoa kasassa suuresta halusta huolimatta, jos toinen ei siitä välitä. Lapsille ei ehkä merkitse mitään onko liitossa intohimoista rakkautta, mutta jos toinen on esim. ihan kynnysmattona, siitä voi kyllä olla haittaakin että pysytään yhdessä.
9
minusta on vielä paljon luuserimpaa ja itsekkäämpää kasvattaa lapset ympäristössä, jossa heidän vanhempansa riitelevät jatkuvasti eivätkä kunnioita toisiaan tippaakaan.
jota ei kunnioita tippaakaan. Ja riitelyyn voit vaikuttaa.
Kyllähän se niin taitaa olla, että niitä lapsuuden malleja toistaa omassa elämässään. Mä en nähnyt koskaan vanhempieni pussaavan tai halaavan ja nyt olen tajunnut itse eläväni kaveriavioliitossa, jossa seksiä ei ole ollut enää vuosiin.
Ei sillä, enhän minäkään vanhempieni seksielämästä lapsena tiennyt, eikä sillä minulle ollut merkitystä. Mutta toisaalta haluaisin lapsilleni parempaa. En haluaisi heidän toistavan näitä kaavoja aikuisina. Olisiko parempi rikkoa ne kaavat nyt vai pitääkö se jättää lapsille itselleen. Vai eläisivätkö he onnellisina niissä kaveriavioliitoissaan, vaikka minä en sitä olekaan?
Ap, älä huolehdi. Ei me erota, koska me ajatellaan niitä lapsia. Meistä saattaa tulla katkeria, näivettyneitä ihmisraunioita, mutta pois se meistä, että me erottaisiin.
että ne joiden oikeasti pitäisi erota eivät eroa. Minusta kulissit ja jatkuva tyytymättömyys on surullista seurattavaa.
Vasta eräs vanhempi rouva kertoi ylpeänä, kuinka he miehensä kanssa pysyivät yhdessä lasten aikuisuuteen asti vaikka jo lasten ollessa pieniä alkoi tuntua, ettei avioliitto ollutkaan onnistunut. Kohta sitten ihmetteli, ettei hänen lapsistaan kumpikaan halua omia lapsia.
Kyllä sitä saa epäonnistuakin elämässä jossain asiassa. Ero ei ole lapsille hyvä juttu mutta ei ole se kulissikaan.
Meillä on myös ollut kausia että parisuhteesta ei ole ollut tietoakaan. Mä mm. nukuin yhdesssä välissä jopa VUODEN lasten huoneessa patjalla ja parisuhde oli käytännössä katkolla. Silloin näytti mustalta ja tuntui ettei tästä enää nousta, enkä edes halunnut nousta enkä enää yrittää. Mutta nyt kun 15v yhteiseloa on takana niin menossa on taas menossa hyvä kausi. Pusutellaan ja halitaan päivittäin jne.
Tässä maassa on aivan liikaa pikku reppumatkalaisia vaeltamassa kodista kotiin. On isäpuolia ja äitipuolia jotka vaihtuvat vuosittain. Vastuunotto on tuntematon käsite.