Katuisinko kolmatta? Olen haaveillut kolmannesta lapsesta jo parisen vuotta.
Ja nyt pillerit jätetty pois. Kuitenkin minuun iski pelko, että jaksanko sittenkään. Vielä en ole raskaana, kondomia käytetty. Tässä vaan on niin monta asiaa ajateltava, että parempi varmaan unohtaa kolmas lapsi. En haluaisi katua lapsen hankintaa!
Kommentit (21)
Samaa kelaillaan tässä mekin. Tuskin sitä lastaan koskaan katuu, mutta toisaalta tuntuu, ettei oikein enää jaksaisi.
mutta katuisitko jos et teekään? Itsellä muuten ihan samat mietteet ja ikää 34v.
Jaksaminen isoin huolen aihe. Itse asiassa ´kyllä tiedän jaksavani mutta jokin huolettaa. Suurimpia ongelmia on myös se, että tykkään nyt käydä jo vähän isompien lasten kanssa kylpylöissä, risteilyillä, huvipuistoissa, ulkomaanmatkoilla tms. Vauva saatika taapero mukana nuo kävisi aika hankalaksi. Isommatkin kun vielä tarvitsee vahtimista. Eli siis mietin jos hankin vauvan niin se on aika paljon isommilta lapsilta pois.
Jaksaminen isoin huolen aihe. Itse asiassa ´kyllä tiedän jaksavani mutta jokin huolettaa. Suurimpia ongelmia on myös se, että tykkään nyt käydä jo vähän isompien lasten kanssa kylpylöissä, risteilyillä, huvipuistoissa, ulkomaanmatkoilla tms. Vauva saatika taapero mukana nuo kävisi aika hankalaksi. Isommatkin kun vielä tarvitsee vahtimista. Eli siis mietin jos hankin vauvan niin se on aika paljon isommilta lapsilta pois.
Samaa itsekin pohdin. Varsinkin kun kolmevuotias alkaa ottaa viisi vuotiasta kiinni. Voidaan lähteä kaikki yhdessä vaikka nukketeatteriin ja kohta elokuviin. Vauva jakaisi perheen helposti kahteen ryhmään - niihin, jotka lähtee harrastamaan ja niihin, jotka jää kotiin.
Meillä kolmas iltatähti on nyt 3v. Ei ole kaduttanut, vaikka välillä onkin väsyttänyt. Nyt sekin jo helpottaa. Olen kyllä niin onnellinen kolmannestamme!
Anna mennä vaan jos mieskin on myöntyväinen ja et ihan ikäloppu ole.
Eihän sitä elävää lasta kukaan uskalla sanoa, että katuu ja ei ehkä sittenkään olisi jaksanut. Mutta kyllä sen lapsi vaistoaa.
Minä olen neljäs ja aivan satavarmasti äitini katui minun tekemistäni. Minä olen lapsista se ainoa vielä, joka on oikein tekemällä tehty. Mutta ei se elämä ollutkaan enää suurperheellisenä sitä, mitä oli kuvitellut.
Olin aika yksinäinen ja surullinen ja hyljätty lapsi ja äiti väsynyt ja katkera. Muutinkin pois kotoa 15 vuotoaana, että äitini elämä vihdoin helpottuisi.
Itse lopetin lapsenteon siinä vaiheessa kun tuntui, että hallitsen homman vielä kevyesti. Jokaiseen vauvakuumeeseen ei kannata minusta uutta elämää synnyttää. Kun se uusi elämä pitäisi jaksaa viedä aikuiseksi asti.
Kyllä vauvankin voi ottaa mukaan risteilylle, etelään, kylpylään.
Kun isommat on koulussa, voi vauvan kanssa mennä erikseenkin vauva-uinnille tai istua puistossa.
Kun isommat tulee koululta voi olla hetken yhdessä ja sitten viedä isompia harrastuksiin.
Meillä vauvan saaminen on ollut lähinnä lisämahdollisuuksia perheen kanssa.
Kun vauva on pieni niin se on kopassa tai vaunuissa nukkumassa eikä vaadi paljoa hoitoa. Lapsetkin voi auttaa vauvanhoidossa.
Elämä on vaikeaa jos sen haluaa tehdä vaikeaksi.
Mukavuudenhalu on sitten toinen juttu. Vauvalla ja taaperolla on tarpeita joita pitää hoitaa heti, isompi lapsi kykenee odottamaan.
Ja numero 9, kaikki nyt sen tietää että voi ottaa minne vaan. Mutta olet kyllä aika kiinni niissä rattaissa. Et voi mennä isompien kanssa uimaan tms...
nyt yritetään neljättä, enkä aio katua tätäkään :)
Olisi ihanaa saada kolmas lapsi. En oikein osaa sanoa miksi, mutta olisi vaan ihanaa (onpa hyvät perustelut.. toisaalta, voiko lapsen haluamista perustella koskaan kovin hyvin? Meillä mies haluaisi myös kolmannen, hän asiaa ensiksi ehdottikin)
MUTTA.
On paljon syitä, jotka arvelluttavat.
- jaksaminen. Muistan vieläkin, kuinka olin tulla hulluksi (oikeasti) kun valvoin tuntikausia rääkyvien vauvojen kanssa yksin pimeässä. Miehestäni ei apua vauva-aikojen yöheräilyyn juuri ole.
- Nyt on jo helppoa, koti alkaa taas pysyä siistimpänä, on voimia sen kunnossapitoon (epäjärjestys stressaa minua, ja vauva-aikana olen väsynyt enkä juuri jaksa/ehdi siivota, joten olen siis väsynyt JA stressaantunut sotkuista) Mieheen ei tässäkään asiassa voi luottaa, ei ole mikään siivousihminen...
- Ehdin jo harrastaa itsekin jotain. Tai edelleenkin on päiviä, jolloin en oikein pääse edes lenkille (mies vuorotyössä) eli muutaman vuoden päästä pääsisin lenkillekin ihan vaan jättämällä nyt nuorimmankin jo yksin kotiin, (olisi sitten jo sen ikäinen että voisi jäädä kotiin yksin) mutta jos teemme vielä yhden lapsen, on taas edessä monta vuotta jolloin mun lenkilläkäynnit on lähinnä kiinni siitä milloin mies on kotona. (ja mä kaipaan sitä omaa hiljaista aikaa paljon)
- mietityttää myös sekin mahdollisuus, entä jos lapsi ei olisikaan terve? Nyt on kaikki niin helppoa ja lapset terveitä.. Tiedän toki että aina voi sattua jotakin, mutta...
- Ja entäs sitten oma terveys? mulla nyt jo kahdesta raskaudesta tullut jonkinasteinen virtsankarkailuongelma, joka tuskin paranisi kolmannesta.. lisäksi olen saanut suonikohjuja.
Lähinnä suurin "pelko" on se parin-kolmen ekan vuoden rankkuus ja oman ajan puute. Olen kuitenkin siis ihminen, joka tarvitsee omaa aikaa, omaa rauhaa, ja sen puute aiheuttaa minussa ärtyisyyttä ja masennusta.
Nyt on alkanut taas elämä todenteolla helpottumaan, sitä miettii sitten että haluaako siitä taas luopua, jaksaisiko sitä taas muutaman hektisen ja kaaosmaisen vauvavuoden, ja lykkäisi sitä rauhallista aikaa vähän tuonnemmaksi? Toisaalta kun kuitenkin sitä omaa aikaa todennäköisesti tulee olemaan pikkuvauva-aikojen jälkeen hamaan tulevaisuuteen, eläkeiät ja kaikki.
Mä olen vähän tällainen liikaa asioita jahkaileva tyyppi. Kai se pitäisi vaan päättää jotakin, ja pysyä sitten siinä päätöksessään eikä jossitella... mutta miten se tuntuu olevan niin vaikeeta!
täällä. Kolmatta minäkin mietin.. Toisaalta tahtoisin ja toisaalta.. en tiedä. Myönnän, on minulla sellaista itsekkyyttäkin, että minä tarvitsen myös omaa aikaa (harrastaa, tavata ystäviä tms.) ja pelkään että kolmannen jälk. sitä ei enää ole. Isovanhemmat alkaa vielä olla sen ikäisiä, että jos esim. 5 vuoden kuulttua haluaisimme kolmannen, ei heiltä hoitoapua niin enää saisi. olen itse nyt 30v. Eivät siis nytkään mitään viikottain mummolassa ole, mtuta josksu kuitenkin, että pääsen esim. miehen kanssa kahdestaan johonkin. :) Kyllä sekin on meille tärkeää ollut, että saammae yhdessä olla, kahdestaan. Onhan minulla tietysti siskoni täällä joka varmasti tarvittaessa auttaisi, koska hänenkin nuorin lapsensa on nyt "jo" 7v. Argh.. eli minä myönnän, lähinnä (kai) itsekkäistä syistä mietin. Onpa vaikeaa.. Elämä on nyt ihanaa lasten kanssa.. mutta, mutta.. siltikin mietin kolmatta. :D
Meillä on neljä lasta ja onhan elämä välillä rankkaa ja joskus väsyttää, mutta...
...ne hetket kun sisarukset ylpeinä ja onnellisina tuijottavat sisarustaan, pientä ihmettään, niitä hetkiä en vaihtaisi mihinkään.
...sisarukset jakavat elämän ilot ja surut usein läpi elämän.
...kyllähän lapset tappelevatkin keskenään, eikä aina sopu synny helpolla, mutta sellaista elämä on. Siinä oppii jakamaan.
...tämä on ihan hölmö syy, mutta olen kaksi minulle läheistä ihmistä ovat menettäneet ainoan sisaruksensa jo nuorella iällä. Sitä yksinäisyyttä ei kuulema kukaan ikinä korvaa.
...omat veljeni ovat minulle läheusuä, aina ei soitella paljon tai nähdä, mutta on hyvä tietää että he tarvittaessa ovat olemassa.
Kyllähän oma jaksaminen on aina otettava huomioon, mutta kyllä lapsi vaan on niin paljon enemmän, että itse sanoisin ettämenoksi vaan :-)
Ja nyt viides on 2 v. Ollut lapsista "helpoin" ja tyytyväisin, nukkunut aina hyvin. En ole katunut.
Isä voi. Äiti voi ottaa päikkärit vauvan kanssa sillä välin. Tai toisinpäin.
Myös vauvan voi ottaa veteen.
9
Tunnistan silti nuo ajatukset. Kävimme niitä mieheni kanssa läpi, ennen kuin aloimme yrittää kolmatta. Meillä lapset piennellä ikäerolla, joten sekin toi lisämietintää asiaan.
Kolmas raskauteni olikin kohdunulkoinen. Iloinen odotus ja suunnittelu, myös mietinnät tulevasta jaksamisesta päättyivät yhdessä päivässä leikkauspöydälle. Olin menettää henkeni ja koko elämäni.
Senkokemuksen jälkeen emme enää miettineet, että jaksaisimmeko. Olimme onnellisia, kun saimme tietää saavamme sen kolmannen. Päivääkään en ole katunut sitä, että tuo nyt 2½-vuotias kolmas (neljäs) lapsi saatettiin tähän maailmaan.
Kuuntele sydäntäsi!
Isä voi. Äiti voi ottaa päikkärit vauvan kanssa sillä välin. Tai toisinpäin.
Myös vauvan voi ottaa veteen.
9
Nämä kommentit ovat niin turhia. Toki kaikki tietää, että isä voi tai äiti voi. Mutta eiköhän se pointti ole, ettei toisen vanhemman on vaikea tehdä mitään kaikkien lasten kanssa samaan aikaan. Vanhemmat pääsee esim. uimaan vain silloin kun molemmat vanhemmat on saatavilla ja minä haluan myös nähdä, kun sinä opetat kolmevuotiasta uimaan vauva sylissä.
Ja totta kai - nämä on valintoja. Jos ne ei olisi valintoja, ei niitä tarvitsisi pohtia.
silti tuolla kaupungillä näkyy lapsia, joista kukaan ei jaksa välittää. Ihan pieniäkin juoksee pihoilla ja kukaan ei jaksa heitä vahtia.
Pieniä, joiden on pitänyt itsenäistyä liian aikaisin kun äiti on halunnut vielä yhden ja taas vielä yhden vauvan.
Ihan oikeasti tiedän perheitä, missä on mennyt ihan hyvin kun on ollut ne 2 lasta, jotka ovat jo antaneet elämän helpottua. Siihen on haluttu epätoivoiseen vauvakuumeeseen se kolmas ja helvetti on ollut irti. Kohta on äiti huomannut olevansa kolmen lapsen lähiäiti kun elämä ei kannatellutkaan.
Eli miettikää ihan oikeasti tarkkaan, että mihin tarpeeseen se kolmas tai neljäs tai viides pitää tehdä. Ettekö voi sallia itsellenne jo sitä, että elämä on helpompaa ja pääsisitte helpommalla.
Se kolmas voi olla joskus juuri se, joka katkaisee kamelinselän.
Ihan hyvin voi antaa polskutella kellukkeilla ja aloittaa kunnon treenit vuoden parin päästä, kun vauva jo uiskentelee vieressä kellukkeilla.
Totta puhut, nämä ovat valintoja.
T: Sivullinen
Anna mennä vaan jos mieskin on myöntyväinen ja et ihan ikäloppu ole.