Mua ärsyttää onnistujaäidit!

oli aika paskat lähtökohdat, vanhemmat ei todellakaan mitään akateemisia, ja pennin jeniä en saanut rahaa kotoa lähtiessäni. Vuoden olin töissä lukion jälkeen, kun en ensimmäisellä yrittämällä päässyt lääkikseen. Valmennuskurssia en käynyt, mutta iltalukiossa luin välivuoden aikana kemiaa ja fysiikkaa, sitten pääsinkin sisään. Kuusi vuotta opiskelin ja tein töitä siinä ohella, lapsi syntyi samoihin aikoihin valmistumisen aikaan. Töissäkäynnin ansiosta mieheni kanssa reissasimme ahkerasti maailmanympärimatkaa myöten, ja asuntoakin on lyhennetty jo jonkin verran. Tukijoukot ovat turvallisen 300 kilometrin päässä, että siinäkään mielessä ei kyllä päde jonkun aiemman kommentti siitä, ettei olisi omaa ansiota pärjääminen.



Toki voi tulla sairaus nuorellekin ihmiselle ja tämä onni loppua kuin seinään, mutta kyllä minä itse aika pitkälti uskon, että life is what you make of it.



T: #3

Apuja ei tullut vanhemmilta,ovat huonokuntoisia, ja rikkaasta suvusta ei olla kumpikaan.

Olen vaan aina tottunut tekemään töitä, 11 vuotiaana aloitin olemalla kesät töissä. Olen myös nauttinut työnteosta ja koulutuksen hankkimisesta, joten ei ole tullut valitettua, vaikka väsymys onkin joskus painanut. Tentteihin kun luin, niin luin kirjoja vauvalle ääneen :D jää helpommin omaan päähän ja pikkuinen ei tylsisty. Asenne-ja tottumiskysymys se on. Kyllä useasti kadehdin ihmisiä, jotka osaavat ottaa rennosti, siis vaikka koko päivän. Sekin on lahja :)

ps moni jolla on asiat hyvin ei osaa antaa arvoa sille, vaan valittaa "rakennekynnen katkeamisesta"-tyyliin pikkuasoista

eikä enää kadehdutakaan. En jaksa yleensäkään enää ajatella sitä miten muilla on, keskityn omaan elämääni - ja siihen olen onnellinen tällä hetkellä, vaikka ulkoisesti ajatellen ei pitäisi niin olla: olen 37 v eronnut, korkeakoulut kesken jättänyt mutta silti ko. alan ammatissa toimiva, asun vuokrakämpässä, olen vastoin tahtoani lapseton sinkku. Eli elämää pitäisi tässä vähitellen vasta alkaa rakennella ;)

Sanotaan, kuten tässäkin ketjussa, että ihmiset haluavat "näyttää täydelliseltä", "pitää yllä illuusiota" ja "kulissia" ja että "todellisuus" on jotain ihan muuta.



Kyllä ne hyvät asiat on kuulkaa ihan yhtä todellisia kuin hankalatkin, vaikka elämässä olisi molempia. Miksi hyvistä asioista ei saisi nauttia, vaikka surkeitakin on joukossa? Miksi ihmisille ei saisi kertoa onnistumisistaan ja hyvistä kuulumisistaan jos jotain ikävääkin on tapahtunut?



Mä olen ap:n kuvaama "onnisutnut äiti" siinä mielessä, että kolmikymppisenä olin tohtori ja perhe oli kasassa ja omistusomakotitalossa asuttiin ja autotkin oli ihan kunnollisia eikä isompia ongelmia ollut ollut ennen kuin juuri 2 kuukautta ennen väittelyä rahoitus katkesi ja jäin työttömäksi ja esikoinen paljastui vammaiseksi. No sain töitä vallan nopeasti ja esikonsenkin on kuntoutunut kummasti, mutta ehkä juuri siksi että vaikeitakin kokemuksia on, haluan keskittyä hyviin asioihin elämässämme. Ja sitäkin turhempaa olisi noita vaikeampia purkaa vieraille, kun harva niitä kumminkaan tajuaisi.

Itsellä oli 26 v:nä ylempi korkeakoulututkinto, ihana aviomies ja lapsi, oma rivarinpätkä (lainalla tietty), käynyt siinä välissä ulkomaillakin asumassa lähes pari vuotta... Kolmekymppiä kun täytin oli lapsia 3 ja sain olla kotiäitinä, iso omakotitalo ja siitä parin vuoden päästä tuli neljäs lapsi ja toinen autokin.



Miten saavutettu: opiskelin nopeasti heti lukion jälkeen, tykkääm opiskella ja se sujuu suht helposti. Nain miehen, joka on hieman vanhempi, jolla oli oli pääomaa jonkun verran ja hyvä vakiotyöpaikka. Ollaan sen verran samanmielisiä, että ollaan onnellisia (analysoin ja valikoin tarkkaan kenet otin). Jaksan touhuta sekä lasten kanssa, että järjestää juhlia ym. kivaa lapsille, omille ja kavereille sekä opiskella omaksi ilokseni lisää ja tehdä monta mukavaa asiaa. Saatan näyttäytyä juuri tällaiselta. Mutta meillä ei ole kämppä aina siisti, toki vieraita varten siivoan, mutta kun mua ei kauheesti kiinnosta. Talossa näkyy elämisen jäljet, ei ole mistään lehdestä repäisty. Minä en piittaa kauheasti ulkonäöstäni ja ylimääräisiä kilojakin on, joten kauniiksi ei voi haukkua...



kyse on vaan siitä, että mikä ketäkin kiinnostaa ja mihin panostaa--- sulla on varmaan moni sellainen asia hyvin, mikä mulla ei.

ja omakotitalo.

Eikä meilä mitään erityisempiä tukijoukkoja ollut. Yliopistosta valmistuu 25v mennessä, eikä tarvi pitää edes kiirettä. Ehdin olla 4 vuotta töissä ja ostettiin se talo sinä aikana. Ja esikoisen sain ollessani 29v.

Ja miksi toiselle tulisi väistämättä jotain epäonnea? Meidän perheessämme on ollut jo aika nuoresta asiat kunnossa, on korkea koulutus, mies väitteli 25-vuotiaana, on ollut nuorena jo omistusasunto, lapsia, ja ylipäätään asiat hyvin. Ei se välttämättä kerro sen ihmeemmästä, kuin että molemmille meille opiskelu oli helppoa ja nopeaa, halusimme lapsia nuorena, ja saimme, olemme olleet töissä, ja eläneet järkevästi, joten omaisuuttakin on kertynyt.



Toki vanhemmpiltamme olemme saaneet tukea, ja jos mahdollista, omille lapsillemmmekin sitä haluamme antaa, tietysti. Eihän siinä mitään pahaa ole. Joku toinen on urheilullisempi kuin minä, tai musikaalisempi, enkä minä kieli pitkällä odota, milloin joltain menee lauluääni tai liikuntakyky. Elämässä voisi opetella iloitsemaan niistä asioista, jotka itsellään on hyvin, eikä toivoa vastoinkäymisiä muille.

valmistui oikiksesta, sai kivan työpaikan ja kolme lasta 30 ikään mennessä. Mies sai unelmaduunin, ostivat helsinkiläisen rivarin tilalle ison omakotitalon Espoosta, ja ovat joka vuosi voineet tehdä 2-3 ulkomaanmatkaa kotimaan matkailun lisäksi.



Ystäväni on hauskaa seuraa ja hänellä on laaja ystäväpiiri. Useimmat ystävät eivät tiedä hänen kurjasta lapsuudestaan tai synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.



Jokaisella on ne onnenhetkensä ja kipupisteensä.

kokopäivätyön ohella opiskelin toisen akateemisen tutkinnon ja maksoimme rivarin velattomaksi- ja 3:n tunnin yöunilla meni vammaisen lapsen hoito ä-lomalla



kokopäivätyössä kohta 30 vuotta



mies paljastui narisistiksi lasten synnyttyä



mitä välii



onnen muruilla eletään

kasautuu muutenkin enemmän heille, jotka sitä osaavat arvostaa. Ei siis välttämättä mikään kohtalon sanelema tai muuten ylhäältä määrätty juttu, mutta he, jotka osaavat nauttia niistä pienistä iloista, jaksavat työskennellä päämääriään kohti. Jos taas kaikki tuntuu aina kuitenkin ihan paskalta, niin varmaan ei hirveän paljon kiinnosta ponnistella paremmankaan eteen.

Siksipä olenkin päässyt aitiopaikalta tarkastelemaan asiaa ja todennut, että ei se elämä välttämättä ole helppoa silloinkaan, vaikka ulospäin kaikki näyttäisi täydelliseltä. Ihminen kun on sellainen, että jos ei ole oikeita murheita, niin sitten sellaisia kehitellään ei-niin-vakavista asioista. Ystäväni ei aina sitä myönnä itselleenkään, mutta takaraivossa nakuttaa koko ajan pikku stressi ja suorituspaineet sen idyllin säilyttämiseksi. Ja se sellainen täydellisyyden tavoittelun ulottuu ihan kaikkeen. Elämä ei esim. jatku, ennen kuin astiasarjan puuttuva osa on saatu hankittua tai jos tämän kesän muodin mukaisia sandaaleja ei sattunut kaupasta löytymään.



Ystäväni on ihana ihminen, mutta joskus kyllä mietin, mistä hän tosiaan saa energian kaikkeen tuohon pilkunviilaamiseen. Itse olen asteen (ehkä parikin) huolettomampi. Ap:n kuvauksesta täytän suurimman osan minäkin, mutta lapset on kyllä tehty vasta opiskelujen jälkeen ja työpaikan löytäminen ei minun kohdallani sujunut ihan niin kuin Strömsössä. Autotkin ovat vanhoja kotteroita ja keittiön pöydällä useimmiten murusia. Ap:lle sanoisin, että jokainen taaplaa tyylillään. On turha murehtia mennyttä tai sitä, mitä muut sinusta ajattelevat. Totuus kun on, että muut eivät luultavasti tuolla tavalla elämääsi analysoi.

puurtavat omat hommansa ilman sen kummempia huuteluja. EI ole muilta pois toisten saavutukset.

Jos noin pienestä ärsyynnyt niin kyllä teet elämästä itsellesi raskaan. Ja ihan turhaan.

valmistui oikiksesta, sai kivan työpaikan ja kolme lasta 30 ikään mennessä. Mies sai unelmaduunin, ostivat helsinkiläisen rivarin tilalle ison omakotitalon Espoosta, ja ovat joka vuosi voineet tehdä 2-3 ulkomaanmatkaa kotimaan matkailun lisäksi.

Ystäväni on hauskaa seuraa ja hänellä on laaja ystäväpiiri. Useimmat ystävät eivät tiedä hänen kurjasta lapsuudestaan tai synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Jokaisella on ne onnenhetkensä ja kipupisteensä.

Kun on lapsena ja nuorena saanut kipuilla ja kärsiä, sen huomaa kummasti kun asiat yhtäkkiä loksahtavat paikoilleen. Se tunne, kun joku päivä huomaa, että parisuhde toimii, lapsilla on kaikki kunnossa ( minun esikoiseni vaikea erityislapsi, nyt ihana aurinkoinen avulias nuori ), talous kunnossa ja koti sellainen kun on haaveillut. Ja kun vielä voi lomilla matkustella ja on terve, niin ei onnelliselta näyttäminen ole mitään näyteltyä.

Mutta, yleensä tämän tunteen saavuttaminen vaatii, että kokee myös todella vaikeita aikoja, jotta osaa arvostaa sitä mitä on lopulta saanut.

mutta ei se ilmaiseksi ole tullut! Kirjoituksista päätellen täällä kuvitellaan, että joillakin vain on "onnea" ja he pärjäävät elämässä. Olen tehnyt kovasti töitä sen eteen, että minulla tällä hetkellä on koluikäiset lapset, ihana mies, omakotitalo, vakityöpaikka reilulla palkalla, ylempi korkeakoulututkinto jne.



Myönnän ettei esim. lapia saa sillä että "tekee töitä asian eteen", mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että ahkera asenne elämään ja omien unelmien aktiivinen tavoittelu auttaa elämässä menestymiseen (ja tämä menestyshän voi olla eri ihmisille eri asia).

valmistui oikiksesta, sai kivan työpaikan ja kolme lasta 30 ikään mennessä. Mies sai unelmaduunin, ostivat helsinkiläisen rivarin tilalle ison omakotitalon Espoosta, ja ovat joka vuosi voineet tehdä 2-3 ulkomaanmatkaa kotimaan matkailun lisäksi.

Ystäväni on hauskaa seuraa ja hänellä on laaja ystäväpiiri. Useimmat ystävät eivät tiedä hänen kurjasta lapsuudestaan tai synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Jokaisella on ne onnenhetkensä ja kipupisteensä.

Kun on lapsena ja nuorena saanut kipuilla ja kärsiä, sen huomaa kummasti kun asiat yhtäkkiä loksahtavat paikoilleen. Se tunne, kun joku päivä huomaa, että parisuhde toimii, lapsilla on kaikki kunnossa ( minun esikoiseni vaikea erityislapsi, nyt ihana aurinkoinen avulias nuori ), talous kunnossa ja koti sellainen kun on haaveillut. Ja kun vielä voi lomilla matkustella ja on terve, niin ei onnelliselta näyttäminen ole mitään näyteltyä.

Mutta, yleensä tämän tunteen saavuttaminen vaatii, että kokee myös todella vaikeita aikoja, jotta osaa arvostaa sitä mitä on lopulta saanut.

Tiivistit kaiken, mitä minä ajattelen! En allekirjoita tuota, mitä joku ylempänä sanoi, että rakennekynnen katkeamisesta tehdään sitten elämän suurin ongelma. Kun itselläkin on ollut murheita lapsuudessa ja nuoruudessa, niin nyt tästä kahden vanhemman normaalista perhe-elämästä voi todella nauttia. Joka ilta menen nukkumaan kiitollisena tästä kaikesta, mitä minulla on. Mottoni on myös, että "kaikki mistä selviää rahalla, on aika pientä".

Terveyden menetystä tai lapsen / puolison / omaa kuolemaa pelkään eniten.

mutta ei se ilmaiseksi ole tullut! Kirjoituksista päätellen täällä kuvitellaan, että joillakin vain on "onnea" ja he pärjäävät elämässä. Olen tehnyt kovasti töitä sen eteen, että minulla tällä hetkellä on koluikäiset lapset, ihana mies, omakotitalo, vakityöpaikka reilulla palkalla, ylempi korkeakoulututkinto jne.

Myönnän ettei esim. lapia saa sillä että "tekee töitä asian eteen", mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että ahkera asenne elämään ja omien unelmien aktiivinen tavoittelu auttaa elämässä menestymiseen (ja tämä menestyshän voi olla eri ihmisille eri asia).

voi JONKIN VERRAN vaikuttaa, vaikka tietysti kaikille se ei ole itsestään selvää, vaikka olisi nuorikin. Kuitenkin ainakin itselläni oli harkittu veto _yrittää saada_ ensimmäinen lapsi nuorena (26v), koska tiedän, että siitä se hedelmällisyys vain laskee. Toki uraa pitää luoda sitten vähän myöhemmin, mutta priorisointiahan se kaikki on. Ehkä hyvin pärjänneet ihmiset osaavat tehdä järkeviä valintoja, joiden satoa sitten niittävät?

Ja edelleen, sairauksille ei toki voi mitään, mutta suunnilleen kaikelle muulle voi.

Minä en ainakaan koe, että tuo luettelemasi litania pitäisi tässä elämässä saavuttaa, jotta olisi onnistunut. Päinvastoin, eikö se ole huolestuttavaa, jos saa kaiken liian nopeasti ja pian?



Joo, ehkä minun arvoni ovat sitten jotenkin poikkeavat. Olen 36-vuotias ja minulla on kaksi alle kouluikäistä lasta. Liitto on onnellinen ja lapset iloisia (ja terveitä). Olen väitellyt, mutta "vanhana". Meillä ei ole tällä hetkellä omistusasuntoa, mutta luonnollisesti jonkun verran rahaa tilillä. Auto on. Perhealueelle en *puistatus* halua. Kaikki on oikeasti juuri niin kuin haluan.

20v ja toisen lapsen 23v.

Naimisissa oltu nyt 8v. Lapset 8v. ja 5v. Olin kotiäitinä kuusi vuotta. Nyt pari vuotta vakituinen työsuhde ja ammattitutkinto suoritettu. Mies tehnyt töitä ja valmistunut korkeakoulusta pari vuotta sitten (työnsä ohella) mies on kyllä mua vajaa kymmenen vuotta vanhempi.



Hyvää elämää. Olen tyytyväinen. Ihanat lapset ja heidät saanu nuorena :)



Olen myös ylpeä että olemme niin hyvin jaksaneet ja pärjänneet, meillä ei ole edes lastenhoito tms.apuja, kaikki taloudesta lasten ja kodinhoitoon hoidettu itse. Ja niinhän kuuluukin olla valmis tähän jos lapset tekee ja haluaa