Mua ärsyttää onnistujaäidit!

minä ilmeisesti sitten olen tuollainen sinua ärsyttävä onnistuja :D



Olen pahoillani, olen vain antanut elämän viedä, kaikki on tullut kuin itsestään, korkeakoulututkintoa myöten :)



Ja kiitollinen toki olen kaikesta.

Usein näiden "superihmisten" taustalla on rikkaat ja avuliaat vanhemmat tai muuta ilmaista hyvää. Perintökämppiä. Kielikursseja. Valmennuskursseja. Lastenhoitoapua. Jne. Joka on siis ihan omitta ansioitta heille langennut. Älä välitä, Suomessa yhteiskuntaluokista ja varallisuuseroista puhuminen on tabu, muttei se tee niitä olemattomiksi. Sitten vielä pitävät kaikkea omana ansionaan. Heh.

Minä taas uskon, että jokaisella ihmisellä on elämänsä varrella vastoinkäymisensä, enkä sen takia ole jaksanut kahdehtia enää tuollaisia. Ihan oikeasti olen huomannut, että juuri tuollaiset "kaikessa hyvät" ihmiset ovatkin lopulta yhtäkkiä eronneet tai sitten on tällainen täydellinen perhe joilla on menestyvä (näin he kertovat itse) yritys, kaksi lasta ja tontti talonrakentamista varten, mutta kuinka ollakaan se tontti on ollut rakentamatta varmaan viisi vuotta. Eli monet eivät kerro niitä negatiivisia asioita, ja kyllä kaikki saavat osansa vastoinkäymisistä ennemmin tai myöhemmin, ikävä kyllä.

Heillä tuo on mennyt niin ja ollut toiveiden täyttymys, joku toinen samassa tilanteessa vetäisi ranteensa auki ja parkuisi kun elämä meni jo.



Ihaa vastaavasti voi keksi-iässä aloittaa uuden nuoruuden kun lapset ovat lähteneet pesästä tai mummoutua.

Kakkonen jatkaa. Tuo kommentti tukijoukoista oli kyllä aika osuva. Joskus opiskeluaikoina mietiskelin miten eräs opiskelukaverini on saanut korvaamattomat eväät elämään, koska hänellä oli hyvä lapsuudenperhe, jossa vanhemmat olivat varakkaita, koulutettuja, tukivat tyttärensä itsetuntoa, ostivat keskustasta opiskelijaboksin jne. Ei ollut tämänkään tytön elämä täydellistä tai surutonta, mutta olihan siinä parempi pohja kuin sillä, joka tuli eronneesta ja köyhästä duunariperheestä. Samassa akateemisessa kaveripiirissäni on nykyäänkin niitä, joilla on varaa palkata lastenhoitaja helpottamaan elämäänsä ja niitä, jotka nääntyvät yksin kahden lapsen kanssa kun mies on matkatöissä jatkuvasti.

keskimääräistä nopeammin ja molemmilla vielä työkokemustakin, mulla toki lasten takia vähemmän kuin miehellä.



Ei saatu rahallista tai muutakaan apua vanhemmilta satunnaisia juttuja enempää, välimatkaa satoja kilometrejä eli hoitoapua lähinnä silloin, kun ehdittiin heilläpäin kyläillä. Ei ikävä kyllä saatu kauheasti henkistä tukeakaan kotoa.



Miten onnistuttiin? Mä luulen, että idea oli juuri siinä, ettei ollut ehditty tottua mukavaan ja helppoon. Lukiosta töihin ja yliopistoon, siellä sitten sekä kovalla tahdilla opintoja ja töitä lisäksi, että sai elettyä ilman opintolainaa. Sitten lasten kanssa oppikin todella priorisoimaan ajankäytön.



Nyt reilu 30-vuotiaana en enää taipuisi noin tiukkoihin tilanteisiin. Nyt tekee mieli löysäillä ja yrittää päästä helpolla, miettii lomia ja kivoja harrastuksia... tähän tilanteeseen jos vasta nyt pitäisi aloittaa kodin rakentaminen ja perheenperustaminen, huh huh. Elämä menee mukavasti omalla painollaan, mutta ei meistä enää olis priorisoimaan joka sekuntia ja elämään olemattomilla yöunilla jne.



Olen todella todella tyytyväinen kuitenkin siihen, että jaksoin "raataa" sen kymmenen vuotta eli lukion jälkeisestä ajasta kolmikymppiseksi. Nyt saa sitten nauttia näistä hedelmistä, on maallista hyvää ja lapsetkin jo isoja koululaisia jne.

En tunne tuollaisia.



AMk tietysti eri asia, entinen ammattikoulu.



Mutta en tunne korkeakoulust valmistuneita 30-vuotiaita, joilla on jo perheet ja kaikki valmiina.



ja itse tehtyä.

On tuttu joka teki lapset opiskeluaikana, mutta heidän lasten isovanhempansa olivat täysin mukana lasten hoidossa ja tukena perheelle päviittäin.