Lue keskustelun säännöt.
Onko menneisyydessäsi sellaista miestä/suhdetta, jota säännöllisesti haikeana muistelet?
22.05.2012 |
Eli, onko historiassasi sellaista unohtumatonta miestä/suhdetta, jota vieläkin haikeana muistelet? Joka tulee arjen keskellä yht'äkkiä mieleen ja saa miettimään, että "mitäs jos..." tai "entä jos elämä olisikin mennyt eri tavalla"?
Itselläni on. Muisto yli 10 vuoden takaa.
Muutaman kuukauden suhde, loppui aloitteestani oikeastaan ennen kuin ehti kunnolla edes alkaakaan...
Uskomatonta intohimoa ja läheisyyttä, lähes täydellistä fyysistä yhteensopivuutta. Vieläkin välillä mietin missäköhän mahtaisin olla tai millaista elämäni nyt olisi, jos olisinkin silloin valinnut toisin... Oltiin monella tavalla erilaisia ja aivan erilaisista tilanteista (ikä, koulutus, elämänvaihekin), mutta silti monessa asiassa niin samanlaisia.
Välillä haikeana mietin häntä. Oltiin jonkin aikaa tekstariväleissä "eron" jälkeen, nyt avioliitossa en koe sitä sopivaksi. Jonkinlainen sielujen välinen sympatia ja kemia meillä ehdottomasti oli, molemmat se silloin tunnettiin. Hullua jahkailla ja kaivata jotakin mitä ei ole tai josta ei edes tiedä mitä olisi ajan kanssa voinut tulla...
Kommentit (69)
Ensirakkauteni.
Olin 15 v, hän minua vuoden tai kaksi vanhempi. Olin pikku kännissä "kartsalla" ja siihen tuli kaveri kysymään tupakkaa tai jotain. En tupakoinut silloinkaan, ja yhtäkkiä huomasin suutelevani hänen kanssaan. En tiedä kumpi teki aloitteen. Ensisuudelmani.
(ei sitä kyllä kukaan olisi uskonut, liikuin väärissä porukoissa ja kännäsin.. minusta luultiin jo vallan aivan muuta..)
Rakastuin. Ensirakkauteni.
Minulla oli kuitenin "maine", joten hän ei ollut minun kanssani, minä ravasin illat häntä etsimässä.
Useamman kuukauden (puoli vuotta?) huokailin, haikailin, kirjaimellisesti etsin hänet aina käsiini kaupungilta, tungin itseni hänen seuraansa, toisaalta hän otti minut porukoihinsa, toisaalta ei halunnut olla kanssani...
kunnes hänelle selvisi, etten olekaan huorannut pitkin kaupunkia.. ja alkoi sitten kiinnostua, minä taas olin jo päättänyt, että antaa olla, juna meni jo ja torjuin hänet erittäin tylysti.
Eräänä talvi-iltana kaupungilla hän taas lyöttäytyi seuraani. Riitelimme. Muistan kuinka hän huusi lumisella kadulla: "odota vain, uutena vuotena minä saan sinut!" Ja minä: "Et ikinä!"
Uuden vuoden vietin sitten erään toisen pojan porukoissa, hän oli pelkkä kaveri, ihan kiva, mutta en ollut rakastunut. Aloimme kuitenkin seurustella.
Ensirakkaus seurasi minua muutaman kerran perässä paikalliselle nuorison kokoontumispaikalle, en muista mikä talvinen yö se oli, oliskiko peräti ollut se uusivuosi..?? minä itkin pikkukännissä lumihangessa ja se poika, jonka kanssa olin, sanoi: mene vain sen mukaan, kyllä minä ymmärrän. Mutta en mennyt. Ensirakkaus lähti pois, minä aloin seurustelun tuon pojan kanssa, lapset, avoliitto, alistamista, alkoholia (hän, minä jätin sen sinne teiniaikaan) vähättelyä, ero, jne jne..
Mietin usein, mitä jos.. olisin mennyt uudeksi vuodeksi kaupungille.
Jos olisin mennyt hänen mukaansa silloin sieltä luimihangesta.
Minun olisi tehnyt mieli mennä ja ripustautua sen kaverin kaulaan: rakastan sinua...
Miten elämäni olisi mennyt? Missä olisin nyt?
Toinen merkittävä kaveri oli, kun olin tuon yhden kanssa tehtyjen lasten yh. Olin noin 25 tai 26 v. Tutustuin itseäni vähän vanhempaan mieheen, jonka kanssa oli ystävyys, koska minä olin juuri eronnut, en halunnut uutta suhdetta, en mitään, eikä hän halunnut "toisen miehen lapsia". En rakastanut häntä, mutta hän oli minulle erittäin tärkeä ja siten rakas ihminen.
Hän löysi sitten elämänsä naisen, minä muutin ja lähdin opiskelemaan.
Mitähän hänelle nyt kuuluu.
Mitä kuuluu minun ensirakkaudelleni? Missä hän on? Miltä näyttää.
...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ajattelin että olen varmasti ainoa joka näin hulluja kaipailee/miettii :)
Tosi usein vieläpä tulee ajateltua, ja joku yö tässä taannoin näin unta tuosta henkilöstä. Miten voi uni olla niin aidon tuntuinen? :)
Henkilö siis minullakin kohta 10v takaa, oltiin kaksikymppisiä, kummatkin ihastuneita toisiimme (tai siis niin minä ainakin käsitin. Itse olin vielä tietyllä tavalla kuitenkin "epäkypsä" mihinkään seurusteluun (tai esim. pussailuun tms.) joten kaikki lopahti tosiaan alkuunsa.
Nyt harmittaa kun en uskaltanut tehdä asian eteen mitään, sitä harmitustahan tämä haikailu kai on.
Tulee mieleen, että elämässä sitä katuu aina eniten niitä tekoja joita ei koskaan tehnyt. Pitäis vaan tarttua rohkeasti hetkeen, riskeistä huolimatta. Katsois kaikki kortit viimeiseen asti. Ei tarvitsis jossitella, vai jossitteliskohan sitä silloinkin?!
Mulla myös pari tällaista poikaa ja miestä mielessä, joita joskus mietin. Ensimmäinen oli hyvännäköinen mopopoika kun olin n. 15 vuotias, yläasteella joka tapauksessa. Poika oli muhun selvästi ihastunut, piiritti mua pari vuotta ja olis halunnut seurustella, mutta minä en kai vaan uskaltanut (paskoja kotikokemuksiani syytän eniten). Pussailua, halailua, tanssimista ja vierekkäinnukkumista pidemmälle ei koskaan edetty. Olis pitänyt, tykkäsin itsekin hänestä ihan hirveästi.
Toinen muistelun kohde oli jo vakavampi ja aikuisena koettu. Kaipaan häntä välillä niin paljon että oikein sattuu! Silti olen varma, etten olisi voinut hänen kanssaan elää sellaista elämää kuin olen aina halunnut. Mies itse loukkaantui jokseenkin verisesti kun lopetin orastavan suhteemme, kukaan ei koskaan aiemmin ollut häntä jättänyt. Eikä mullakaan ollut mitään oikeaa syytä eroon, ainoastaan se että tunsin, että meillä ei ole sellaista tulevaisuutta yhdessä kuin tahtoisin. Rakastajana hän oli aivan mahtava.
Tulee mieleen, että elämässä sitä katuu aina eniten niitä tekoja joita ei koskaan tehnyt. Pitäis vaan tarttua rohkeasti hetkeen, riskeistä huolimatta. Katsois kaikki kortit viimeiseen asti. Ei tarvitsis jossitella, vai jossitteliskohan sitä silloinkin?!
Mulla myös pari tällaista poikaa ja miestä mielessä, joita joskus mietin. Ensimmäinen oli hyvännäköinen mopopoika kun olin n. 15 vuotias, yläasteella joka tapauksessa. Poika oli muhun selvästi ihastunut, piiritti mua pari vuotta ja olis halunnut seurustella, mutta minä en kai vaan uskaltanut (paskoja kotikokemuksiani syytän eniten).
Olis pitänyt, tykkäsin itsekin hänestä ihan hirveästi.
tää on kuin minun kynästäni :(
Joku tuoksu tai tietty musiikkikappale saa muistot taas virkistymään. Kaipaus on suuri, sekä tätä miestä että kadonnutta nuoruutta kohtaan...
Oma ankea arki nykyisen miehen kanssa kun nyt on mitä on. En siltikään tiedä valitsisinko toisin. Olisiko se arki tämän muistojeni miehen kanssa ollut sen kummoisempaa kuin nykyäänkään. Me kun ei koskaan päästy etenemään niin pitkälle, elettiin vain alkuhuuman ja intohimon aikaa ilman arkea tai perusmurheita ja -huolia. Seksi olisi ainakin parempaa, se on selvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ainakaan taida koskaan päästä yli ensirakkaudestani. Enkä oikeastaan haluakaan. Muistot ja kokemukset seuraa mua ikuisesti. Ilman niitä minä en olisi minä.
Kiitos Teemu, olet mulle tietyllä tavalla rakas vieläkin.
ex-poikaystävän kanssa. Oikeastaan tämä pätee kaikkiin exiini. Suhteen eri osa-alueet toimivat oman mieheni kanssa paremmin kuin yhdenkään exän. Lisäksi kun näen ja kuulen, mitä varsinkin viimeisimmästä exästäni on tullut, huokaisen syvään helpotuksesta, että kävi niin kuin kävi.
Ihania muistoja tietenkin on, varsinkin niiltä ajoilta kun olin jotain 20-25, mutta ne eivät sittenkään vedä vertoja tälle elämälle, jonka olemme yhdessä rakentaneet. Koen ihanan onnelliseksi asiaksi, ettei tarvitse ajatella "mitä jos" - minä tiedän jo, "mitä jos".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tai yksi jota aina välistä ajattelen, mietin mitä hänen elämäänsä kuuluu ja millaista meidän yhteiselämä olisi ollut jos...
Vaikka ihan rehellisesti sanottuna olen 90%:sti tyytyväinen nykyiseen elämääni. Tuskin olisin edes lähellekään saavuttanut samoja asioita tai päässyt näin pitkälle jos olisin jumittunut lapsuuden kotikaupunkiin duunarin vaimoksi. Välillä kuitenkin leikin ajatuksella olisinko onnellisempi niin, monenko lapsen äiti nyt olisin, millainen ihminen minusta olisi tullut. Olin aikoinani varmaan liian pinnallinen & materialistinen, halusin isompia asioita ja odotin tulevaisuudeltani enemmän.
Nyt ne asetetut tavoitteet on täyttyneet, olenko silti onnellinen?
Tai yksi jota aina välistä ajattelen, mietin mitä hänen elämäänsä kuuluu ja millaista meidän yhteiselämä olisi ollut jos...
Vaikka ihan rehellisesti sanottuna olen 90%:sti tyytyväinen nykyiseen elämääni. Tuskin olisin edes lähellekään saavuttanut samoja asioita tai päässyt näin pitkälle jos olisin jumittunut lapsuuden kotikaupunkiin duunarin vaimoksi. Välillä kuitenkin leikin ajatuksella olisinko onnellisempi niin, monenko lapsen äiti nyt olisin, millainen ihminen minusta olisi tullut. Olin aikoinani varmaan liian pinnallinen & materialistinen, halusin isompia asioita ja odotin tulevaisuudeltani enemmän mitä hänen kanssaan koin olevan mahdotonta toteuttaa.
Nyt ne asetetut tavoitteet on täyttyneet, olenko silti onnellinen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monet tarinat voisivat olla omiani.
Mä myös olin parikymppisenä hullaantunut itseäni reilusti vanhempaan, kouluttamattomaan naistenmieheen. Mies olisi tahtonut enemmän ja jotakin vakavampaa, minä en. En uskaltanut enkä uskonut, että jutusta olisi ikinä voinut tulla mitään sellaista mitä tahdoin. Eri tavoitteet ja aivan eri elämäntilanteet, minä tahdoin nähdä maailmaa ja kouluttautua niin pitkälle kuin mahdollista, saavuttaa erilaisia asioita kuin omat vanhempani olivat saavuttaneet. Mies oli valinnut eri reitin ja omasta näkökulmastani katsottuna jämähti paikoilleen.
Jotain kahdeksan vuotta sitten tapasin miehen, johon rakastuin kerrassaan "head over heels".
Oltiin jotain vuoden verran sellaisessa on off -suhteessa. Ongelmana oli, että oltiin kumpikin erottu liian äskettäin, ei siis oltu vielä valmiita uuteen vakavaan suhteeseen.
Vaan kyllä se mies oli ihana! Kerta kaikkiaan vieläkin maha kääntyy ympäri kun ajattelen häntä. Tarvitseeko sanoakaan, että fyysinen puoli toimi todella, todella täydellisesti. Henkisestikin oltiin samalla aaltopituudella.
Jotenkin vaan saatiin sotkettua se suhde. Ajattelen miestä säännöllisen epäsäännöllisesti. Jotenkin ajattelen, että hän olisi taatusti ollut minulle Se Oikea. Muut on olleet vain kalpeita korvikkeita, enkä ole osannut sitoutua keneenkään.
Tosin nyt seurustelen miehen kanssa, joka vetää vertoja tälle ihmemiehelle. Saapa nähdä, tuleeko tästäkään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
nuoruusajan ystäväni jonka kanssa oli välillä säätöä. Tunnetaan vieläkin. Välillä katson omaa lastani ja mietin että tämä lapsi olisi voinut olla tuon ystäväni lapsi. Mies kärsii lapsettomuudesta tämän hetkisessä liitossaan.
En myöskään ymmärrä miksi ei koskaan alettu seurustelemaan vaikka säätöä oli. Joskus kaveri sanoi ettei halua menettää mua ystävänä ja sen vuoksi ei halua seurustella... no ei olla enää ystäviä... kavereita jotka tapaa harvoin :/
Olimme molemmat opiskelijoita samassa yliopstossa. Olimme kummatkin kovia bilettämään ja teimme kaikkea ihan hassua. Mies oli todella komea ja itsekin olin ihan kaunis. Tuttumme sanoivat, että sovimme yhteen niin että oksettaa.
Mies ei kuitenkaan tuntunut pääsevän eteenpäin opinnoissaan ja jotenkaan ei ollut kovin terävä. Tämä häiritsi minua ja jätin miehen. Seurustelin jonkin aikaa erään toisen miehen kanssa, mutta tajusin virheeni. Tapailimme uudelleen, mutta miehellä oli uusi nainen kuvioissa, joka sitten tuli raskaaksi. Mies lopetti kaiken yhteydenpidon minuun, luultavasti tuon naisen vaatimuksesta. He ovat nykyään naimisissa ja lapsia on siunaanunut useampi. Mies ei ole luonut uraa, tekee jotakin tusinahommaa.
Tulee mieleen, että elämässä sitä katuu aina eniten niitä tekoja joita ei koskaan tehnyt. Pitäis vaan tarttua rohkeasti hetkeen, riskeistä huolimatta. Katsois kaikki kortit viimeiseen asti. Ei tarvitsis jossitella, vai jossitteliskohan sitä silloinkin?!
Itse mietin eniten työkaveriani vajaan 10 vuoden takaa.
N34
Toinen on ensirakkauteni, joka jätti minut koska en ollut hänen perheensä mielestä "tyttöystäväainesta". Tapasimme vähän vanhempina vielä useita kertoja ja hän kertoi rakastaneensa aina minua. Niin paljon oli kuitenkin ehtinyt tapahtua, ettei meistä paria enää tullut, mutta välillä mietin että entä jos...
Toinen on opiskelukaverini, niin huikean upea mies, että jään aina tuijottamaan häntä kun hänet näen. Meillä oli mieletön kemia, ja pyörimme enemmän ja vähemmän yhdessä koko opiskeluajan, varsinaisesti emme kuitenkaan seurustelleet. Tiedän, että en olisi jaksanut tämän miehen kanssa arkea, siihen hän oli liian häilyvä ja itsekeskeinen. Toisinaan näen hänestä kuitenkin todella kuumia unia, ja herään aamulla lähes sekapäisenä että olenko pettänyt miestäni :)
Eniten muistelen on/off-säätöäni reilun 10 vuoden takaa. Pari kuukautta oli kiihkeää, mutta lopulta olin pakotettu tekemään konkreettisia valintoja. Ei siitä olis tullut mitään, näin ajattelin silloin epäröiden ja näin ajattelen nyt paljon varmemmin.
Oltiin vielä hetkinen yhteyksissä kunnes ajan edetessä se ei enää vaan tuntunut ainakaan musta kovin luontevalta. Välillä mietin häntä silti, mietin mitä olis tapahtunut jos olisin valinnutkin hänet ja yhteisen elämän. Edelleen muistan hänen puhelinnumeronsa ulkoa, googlella olen joskus tsekannut hänen elämänsä tämän hetkiset vaiheet.
Edellisen kerran olen nähnyt hänet viitisen vuotta sitten ruokakaupassa. Oli siellä uuden, rehellisesti sanottuna ei-niin-hehkeän puolisonsa kanssa enkä koskaan ole nähnyt kenenkään luikkivan niin nopeasti karkuun kuin hän silloin teki. Ei ilmeisesti halunnut kohdata mua kasvotusten ja esitellä uudelle vaimolleen/tyttikselleen? ;) Jäi todella hölmistynyt olo.
Usein tulee mieleen. Vähän samanlainen tarina kuin ap:n kertomus. Hän kokenut "paha poika" ja minä aivan liiankin kiltti tyttö. Vastakohdat houkuttaa toisiaan? Painoin jarrua just kun ois pitänyt kaasuttaa, ko. mies oli reaktiostani yllättynyt. Ei siitä olis mitään tullut, tiedän sen. Ihana silti muistella yhteisiä hetkiä. Meillä myös toimi fyysinen puoli, henkinen ei välttämättä enää niin hyvin.